Kynsienleikkuu kivaksi – näin inhottu toimenpide muuttui hetkessä hauskaksi tempuksi

Kynsienleikkuu. Ah, kaikkien koiranomistajien suosikkitoimenpide. Jokaisella koiran omistaneella lienee enemmän tai vähemmän kokemuksia siitä, mitä kynsienleikkuu pahimmillaan voi olla. Pyristelyä, huutamista, pakoon pyrkimistä, murisemista, puremista. Koira vihaa toimenpidettä niin, että juoksee sängyn alle piiloon, kun kynsisakset kaivetaan laatikosta.

Myös meillä kysienleikkuu oli alun perin hankalaa. Lucky ei selvästi tykkää, että se pakotetaan olemaan paikallaan ja se ahdistui kovasti, kun alussa yritin väkisin leikata siltä kynsiä sylissä pitelemällä. Niinhän meillä oli aiemminkin koirien kynsiä leikattu. Tosin, kyllähän se edesmennyt terrieri vihasikin kynsienleikkuuta koko 15 vuotta pitkän elämänsä enemmän, kuin mitään muuta.

Olen kirjoittanut kynsienleikkuusta täällä blogissa aiemminkin useampi vuosi takaperin ja kun nyt ennen tämän postauksen kirjoittamista palasin lukemaan vanhat tekstini järkytyin. Ihan kamalaa settiä! Olin unohtanut, kuinka vähän tiesinkään koiran koulutuksesta vielä neljä vuotta sitten, että "määrätietoisesti koiralle murahtaminen vastaukseksi pyristelyyn" oli tyyli, jonka oikeasti kuvittelin olevan koirankoulutuksessa oikea. Nolottaa ja hävettää, mutta kai sitä vaan pitää ajatella, että onneksi sitänykyään tietää paremmin.

Todistaakseni, että nämä joskus ennen käyttämäni tyylit eivät tosiaankaan tuota yhtä hyvää lopputulosta, kuin positiiviset koulutsmallit, kuvasin videon aiheesta. Videolla siis tämänhetkinen kysienleikkuutilanne, joka on aivan totaalisen erilainen, kuin mitä se pari vuotta sitten olin. Mielettömintä on, ettei tämän asian eteen edes ole tehty mitenkään hurjasti töitä, vaan toimenpide muuttui koiralle miellyttäväksi vain pieniä muutoksia tekemällä.

Suurin oivallukseni tuli, kun tajusin, että asiat on tehtävä juuri sen koiran tyylillä. Miksi yrittäisin väkisin leikata kynsiä koiralta, joka ei muutenkaan tykkää olla väkisin pidettävänä? Miksen hyödyntäisi koiran luontaista energiaa tehdäkseni kynsienleikkuusta toimenpiteen, joka ei koirasta tunnu ikävältä pakolta?

Lucky rakastaa juustoa, eli treeniherkuksi kynsienleikkuuhetkiin valikoitui Emmental. Lucky rakastaa temppuilua, eli treenissä hyödynnettiin juuri sitä. Oltiin hajoiteltu "odota"-vihjettä jonkin verran, mutta se oli Luckyla aloitushetkellä vielä vähän hakusessa. Aloitettiin siis treeni sillä, että laitoin juuston palan Luckyn eteen ja kun Lucky ei yrittänyt ottaa sitä väkisin, annoin sille luvan mennä herkulle "ole hyvä"-vihjeellä (jonka Lucky valmiiksi osaa ruokakupilta). Tätä tehtiin jonkin verran, kunnes Lucky (todella nopeasti) tajusi jutun juonen ja pystyin jo ottamaan sakset mukaan hommaan. 

Laitoin siis Luckyn eteen juuston palan, annoin "odota"-vihjeen, leikkasin yhden kynnen ja vapautin koiran juustolle. Hyvin sujui. Tehtiin sama uudestaan, ei ongelmaa. Hämmästykseni oli suuri: näinkö helposti tämä hoituisikin? 

Painotan, että Lucky ei koskaan suoranaisesti ole pelännyt kynsienleikkuuta. Sen mielestä on ollut vähän epämiellyttävää, mutta ei koskaan ole pelännyt kynsisaksia tai lähtenyt karkuun toimenpiteen alkaessa. Se ei vaan ole tykännyt mun tyylistä hoitaa hommaa ja on vedellyt tassua pois, vinkunut ja pyristellyt. Jos kyse olisi ollut kunnollisesta pelosta, koiraa täytyy vastaehdollistaa kynsisaksiin perusteellisemmin. Koira, joka jo on alkanut yhdistää jonkin toimenpiteen ikävään tunteeseen, vaatii enemmän totuttelua, kuin koira, joka vaan kokee homman epämiellyttävänä. 

Kynsienleikkuu sujuu nykyään meillä iloisissa merkeissä. On ihana nähdä Luckyn heiluttavan häntää toimenpiteen aikana ja on ihanaa itse olla stressaamatta. Etutassuissa (jotka aina ovat olleet meille hankalammat) Lucky saa edelleen juustoa joka naksahduken jälkeen. Takatassut menevät yksi tassu kerrallaan. Jatkamme myös lyhentelyä, kunnes kaikki herkut ovat loppuneet, eli saatan lyhennellä vielä etutassujen kynsiä, vaikka ne olisi jo kertaalleen leikattu. Tämä vaan lisätreeninä ja jotta koira tosiaan saa kaikki herkut toimenpiteen aikana, eikä sen jälkeen.

Näin meillä! Miten teillä hoidetaan kynsien leikkuu? Rennosti vai vähemmän rennosti? :-D

Viikko Romanian koiratarhoilla – sylikoiria ja villejä vinttareita Cosoban tarhalla

Taannoisesta Romanianreissusta on enää käsittelemättä matkan viimeinen tarha: Cosoba. Cosoban tarha on yksityinen Kulkurien yhteistyökumppanin, Onevet-klinikan eläinlääkäri Adina Vladutin ylläpitämä tarha, jossa asuu jatkuvasti noin 200 koiraa. Paitsi Adinan itse pelastamat koirat, tarhalla asuu myös eläinsuojelija Ioana Bodean koirat, sekä usean muun eläinsuojelijan koiria vuokrahäkeissä. 

Onevet on yksi Kulkurien pääyhteistyökumppaneista ja iso osa Kulkurien adoptio-ohjelman koirista onkin Cosoban tarhan asukkeja. Tämän vuoksi jokaisella yhdistysmatkalla Romaniaan Cosobassa vietetään yhteensä kaksi kokonaista matkapäivää, välillä tosin tuntuu, ettei sekään ole tarpeeksi... Koiria on päivitettävänä noin 100 ja uusia adoptio-ohjelmaan otetaan 20-40. Siinä meinaa kokeneemmallakin reissaajalla helposti mennä pää pyörälle. 

Iloinen Controluta aloitti kodinetsinnän Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Nämä pienet pennut oli jätetty emonsa kanssa muovipussissa tarhan porteille. Kunhan ne vähän kasvavat ne pääsevät etsimään sitä omaa kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmaan.

Belles etsii sisaruksiensa Bellasin ja Donasin kanssa kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Aloitimme ensimmäisen Cosoba-päivän päivittämällä Ioana Bodean koirat, sekä ottamalla uusia koiria adoptio-ohjelmaan. Esimerkiksi valkoinen kaunotar yllä on yksi Ioanan koirista. Belles sisaruksineen ovat kaikki kerrassaan mielettömiä koiria, enkä millään voi ymmärtää, miksei sisaruksista kukaan ole saanut vielä kotia. Ne kun ovat olleet adoptio-ohjelmassa marraskuusta asti. Iloisia, reippaita, ihmisrakkaita, koirasosiaalisia – kaikin tavoin valmiita kotikoiria. 

Kuumuus oli keskipäivän auringossa pyöriessä aika hurja: hiki virtasi purona otsaa pitkin ja vesipullon vesi oli hetkessä ällöttävän kuumaa. Onnekkaat koirat saivat polskia pienissä vesialtaissa häkeissään ja melkein teki mieli pulahtaa itse mukaan :-D

Ioana Bodea on omistanut elämänsä Romanian kodittomille koirille. Kuvassa hänen kanssaa poseeraa Kulkurien adoptio-ohjelmassa kotia etsivä Percy.

Tämä upea narttu ei ihan vielä ole valmis adoptio-ohjelmaan, mutta kunhan se vähän saa kerättyä rohkeutta, senkin oman kodin etsintä vihdoin saa alkaa. 

Tämä upea hevonen asuu Cosoban tarhan niityillä.

Ioanan koirien jälkeen kävimme Adina Vladutin koirien kimppuun (kuulostaapa omituiselta :-D). Aloitimme työt tarhan perällä olevasta ladosta, jossa tällä hetkellä asuu suurin osa tarhan koirista. Adina on tehnyt kyseissä ladossa valtavasti työtä ja muuttanut ennen pelkkää heinää täynnä olleen rakennuksen oivaksi asuinpaikaksi monille kymmenille koirille. 

Lato on jaettu pariin kymmeneen suureen häkkiin ja avaraan oleskelutilaan, jossa koiria voi pitää vapaana. Kussakin häkissä asuu 3-7 koiraa, vähän riippuen koirien koosta ja persoonasta. Vietimme ladossa nelisen tuntia ja vaikka se asuinpaikkana onkin koirille mainio, ei se todellakaan ole ihmisille optimaalinen paikka viettää aikaa. On pimeää, ilmassa leijuu miljardi paskahiukkasta ja kaikki häkit on pohjustettu heinällä. Heinäallergikon pahin painajainen, siis... 

Ihana King Kong (jep... :-D) on pelastettu pentutehtaasta ja se etsii nyt kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Koirien ulkoilualue Cosoban tarhan ladossa.

Kerrassaan upea Corinna, joka tuli matkaltamme uutena etsimään kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa. Corinnan kauniilla naamalla ei kyllä ole yhtään ihme, että joku ihastui tyttöön heti ja nyt Corinnaa odottaa Suomessa oma koti.

Ihana Essi ja ihanat koira Nasse, Nino ja Nieta. Nino on jo löytänyt sen oman kotinsa, mutta upeat Nieta ja Nasse vielä etsivät omiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa. 

Adina Vladut tekee käsittämättömän paljon työtä Romanian koirien eteen ja hänen energiansa ja päättäväisyytensä on ihailtavaa. Adinan sylissä on pieni Nicoleta, joka myös etsii kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa. 

Latovierailun jälkeen aurinko alkoi laskea ja meidän voimavaramme hiipua, eli oli aika päättää ensimmäinen Cosoban päivä kauniiseen ilta-aurinkoon. Tässä kohtaa matkaa alkoi kyllä jokaöiset todella lyhyet yöunet verottamaan oman osansa ja jaksaminen varsinkin iltaisin kärsi. Vaikka olisin joka ilta halunnut käydä läpi sen päivän aikana ottamani kuvat, energia ei vaan millään riittänyt käymään läpi montaa tuhatta kuvaa pitkän, kuuman tarhapäivän jälkeen. 

Seuraava, ja matkan viimeinen, päivä aloitettiin kymmenen aikaan aamulla taas Cosoban tarhalla. Ensimmäisenä hommana oli Adinan ulkohäkkien koirien läpikäynti. 

Suloiset (ja aivan ihanat!) Hubert ja Hollie etsivät kotejaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Adina Vladut ja vinttaripentueen Venus ja Veronique, jotka löytyvät Kulkurien adoptio-ohjelmasta. Nämä tytöt ovat täyttä kultaa. 

Ulkohäkkikoirien jälkeen suuntasimme takaisin latoon päivittämään muutamat edellisenä päivänä tapaamatta jääneet koirat, jonka jälkeen pääsimme vielä viettämään aikaa tarhan pihalla vapaana pyörivän koiralauman kanssa. Tarhan sosiaaliset pikkukoirat saavat liikkua pihalla vapaana, mikä tietysti on niille aivan mahtavan ihanaa. Ja kuvitelkaa sitä ihanuutta myös koirahullun ihmisen näkökulmasta: istahdat nurmikolle ja samalla sekunnilla kymmenen pikkukoiraa ryntää syliisi, kaikki vaatien osan huomiostasi. Siinä kaikkoaa suru, ahdistus ja stressi hetkessä.

Cosoban tarhan jälkeen reissusta oli enää jäljellä kotiinpaluu. Matkakumppanini matkasivat kotiin aikaisin seuraavana aamuna, kaksitoista koiraa mukanaa. Minä lensin yksin (tai no, kuuden koiran kanssa :-D) kotiin illalla. Oli todella hauska huomata, miten paljon yksin koirien kanssa matkaavana saakaan huomiota. Kävin lentokentillä ja koneessa monta mielenkiintoista keskustelua koirista, tapasin muita eläinsuojelijoita ja taksissa lentokentältä kotiin pääsin vielä kertomaan vastuullisesta rescuetoiminnasta erittäin epäileväiselle taksikuskille!

Toinen matkani Romanian tarhoille oli aaivan yhtä ihana, kuin ensimmäinenkin. Tai ehkä hiukan parempikin, ensimmäisellä reissulla marraskuussa podin nimittäin keuhkokuumetta... Jokainen matka koirien luo motivoi kuitenkin niin hurjasti jatkamaan työn tekoa täällä Suomessa, jatkamaan kamppailua Romanian paremman tulevaisuuden puolesta. Ja jokainen matka myös saa ikävöimään takaisin koirien luokse enemmän ja enemmän. 

Cosoban tarhan ihana pikkukoiralauma eli haukkuva vastaanottokomitea.

Ihana Unelma jätti pysyvän tassunjäljen sydämeeni jo edellisellä Romanianmatkallani marraskuussa. Onneksi tämä ihana tyttö vihdoin eilen pääsi lentämään omaan kotiinsa Suomeen! <3

Matkan muina etappeina oli Carpen tarha, Luiza Mandrun kotitarha ja Roxana Deissiman koirat yksityisellä tarhalla maaseudulla. Klikkaamalla linkkejä pääset lukemaan postaukset eri tarhoilta.

Lisää tietoa kuvien koirista löydät Rescueyhdistys Kulkurien nettisivuilta. 

Onnen hetkiä, joita vain epävarman koiran omistanut ymmärtää

Kun sitä yli neljä vuotta on elänyt eläimen kanssa, jolle monet arjen jutut pitkään ovat olleet pelkkää kauhistusta ja kummastusta, sitä alkaa kokea asioita uudella tavalla. Ne jutut, jotka tasapainoisen ja täysipäisen koiran omistajalle ovat ihan normaaleja ja arkisia, muuttuvat epävarman, reaktiivisen tai aran koiran kanssa elävälle vuoren huipun valloittamiseen verrattavissa oleviksi saavutuksiksi. 

Neljä vuotta on pitkä aika ja sitä ehkä kuvittelisi, että entinen tarhakoira siinä ajassa jo olisi sopeutunut täysin kotikoiran elämään. Ja moni tarhakoira onkin. Mutta monessa tapauksessa, kuten myös meidän, sopeutuminen on elämän mittainen prosessi, joka ei koskaan täysin valmistu. 

Onko se raskasta? Kyllä, välillä. Onko se turhauttavaa? Joskus. Onko se palkitsevinta, mitä koskaan minkään eläimen kanssa olen kokenut? Epäilemättä. 

Keskeneräisyyden kanssa oppii onneksi elämään. Ja sitä oppii ajan kanssa myös oikeasti arvostamaan. Edistysakelien näkeminen jok'ikinen päivä on nimittäin mielestäni upeinta, mitä koiran kanssa voi kokea. Neljänkin vuoden jälkeen valehtelematta ihan joka päivä kohtaan Luckyn kanssa tilanteita, joissa sydän pakahtuen onnesta mietin, mitä olemmekaan näiden vuosien aikana saavuttaneet. Kaikkia niitä paniikin kohteita, jotka tänä päivänä vain vähän jännittävät. Kaikkia niitä haukuttavia asioita, jotka nykyään kohdataan rauhallisesti. Kaikkea sitä stressiä, josta nykyään ei näy jälkeäkään. 

Viimeksi tämä pakahduttava onnen tunne täytti sydämeni tänään aamulenkillä. Kävelimme tuttua lenkkireittiä, sää oli ihana ja Lucky oli rento. Tämä on toinen kesä, jonka vietämme nykyisessä osoitteessamme ja siis myös toinen kesä, jolloin päivittäinen lenkkireittimme kulkee frisbeegolfpuiston läpi. Vielä viime kesänä hienoina kesäpäivinä puistoon kerääntyvä pelaajajoukko oli Luckyn mielestä todella pelottava ja varsinkin frisbeetä suureleisesti heittävät henkilöt olivat kamalia. Edelleen niitä pitää välillä haukkua teatraalisesti, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Tänään aamulenkillä kävelimme tuttuun tapaan puiston läpi ja lähellä kävelytietä viskoi mies frisbeetä frisbeen perään kovaa tahtia. Mietin, miten Lucky reagoisi. Haukkuisiko se? Pelästyisikö se? Ei, se ei tehnyt kumpaakaan. Oli pakko ottaa tilanteesta kuva, niin uskomattomalta se tuntui. 

Lucky jäi aivan miehen viereen haistelemaan mielenkiintoista hajua! Ja hajun haisteleminen kesti niin kauan, että ehdin ottaa tilanteesta kokonaisen kuvasarjan! Tässä tilanteessa ei useimpien mielestä olisi mitään erikoista: ihan tavallinen koira tavallisella lenkillä. Mutta minun huulilleni nousi leveä hymy ja sisälläni pulppusi suunnaton ilo. Tavallinen koira tavallisella lenkillä on tilanne, josta en näiden neljän vuoden aikana aina ole edes uskaltanut unelmoida. 

Meille ulkoilut ovat aina olleet se arjen haastavin osa. Lucky pelkäsi alussa kaikkea, mutta pikku hiljaa pelon kohteet ovat vähentyneet ja lieventyneet. Nykyään äkillisiä, outoja tai suureleisiä liikkeitä tekevät ihmiset jännittävät, juoksevat ja kiljuvat lapset jännittävät, pyörät jännittävät. Mutta enää harvoin edes nämä asiat saavat aikaan oikeaa paniikkia, vaan niistä vain mennään ohi ja sitten elämä jatkuu taas normaalina. 

Näiden vuosien aikana on muutettu rauhallisempiin paikkoihin, vastaehdollistettu, treenattua BAT:ia, lähdetty metsään kun Luckyn tai minun psyyke ei ole kestänyt, lyhennetty lenkkejä pelkkiin pissatuksiin kun kuppi on meinannut mennä nurin ja ninjailtu ympäri huudeja jos näköpiirissä liian lähellä on ollut jokin pelottava asia. Se, että lenkkimme 90 prosenttia ajasta nykyään ovat rentoja haistelulenkkejä ja että pystymme tekemään jopa tunnin hihnalenkkejä kerrallaan tuntuu edelleen, joka päivä, niin uskomattoman isolta saavutukselta. 

Näitä vuoren huipun valloittamisen hetkiä ovat myös, kun puolentoista vuoden jälkeen Lucky vihdoin viihtyy pienellä pihallamme pelkäämättä jokaista räsähdystä. Kun kotona voi pitää ikkunaa hetken auki, vaikka pihalla leikkisi lapsia. Kun vieras ihminen lenkillä on enemmän kiinnostava, kuin pelottava. Kun meillä vierailevat uudet ihmiset todetaan vaarattomiksi kymmenessä minuutissa, kahden päivän totuttelun sijaan. 

Epävarman koiran kanssa eläminen on raskasta ja se vaatii perheeltä paljon voimavarjoa, kärsivällisyyttä (mitä minulla ennen Luckya ei ollut tippaakaan) ja pitkäjänteisyyttä. Mutta se energia, minkä epävarma koira ensimmäisinä vuosina ottaa, sen se maksaa takaisin korkoineen loppuelämänsä aikana. Koska jokainen edistysaskel, jokainen voitto, jokainen valloitettu vuori, muistuttaa siitä, että mikään ei ole ollut turhaa. Että jokainen vieritetty kyynel, kirosana ja epätoivon hetki on ollut sen arvoista, koska tällaista suhdetta eläimeen en voinut koskaan aiemmin kuvitella  edes mahdolliseksi.