Maalissa.

Kirjoitin alunperin tämän tekstin erääseen Facebookin rescuekoiraryhmään viikko sitten, mutta sen saama huikea vastaanotto sai minut miettimään, että aihe saattaisi kiinnostaa ja mahdollisesti myös auttaa joitain tätä blogia lukevia. Kun nyt kuitenkin ihan aiheen ytimessä ollaan: rescuekoira, arkuus ja pelot. Ja niiden voittaminen.

Monet teistä varmasti jo tietävätkin, että Lucky on ihmisarka. Lucky on aina ollut epävarma vieraita kohtaan ja pelännyt uusia ihmisiä niin sisällä, kuin ulkona. Lucky tuli minulle Espanjasta ollessaan puolitoistavuotias, se oli kasvanut pennusta epävarmaksi nuorukaiseksi tarhalla ja näin ollen täysin sosialistamaton. Se pelkäsi kaikkea: ulkomaailmaa, telkkaria, ikkunoita, rappukäytävää, kovia ääniä. Eniten kaikesta se kuitenkin pelkäsi vieraita ihmisiä.

Kun meille kotiin tuli vieras, Lucky haukkui koko vierailun ajan. Se ei uskaltanut mennä kosketusetäisyydelle, eikä hiljentynyt hetkeksikään. Vasta parin vierailukerran jälkeen se alkoi tottua ihmiseen. Vuoden päivät jokaiseen uuteen tyyppiin tutustuminen vei Luckylta pari tapaamiskertaa ja se aika oli itselle tajuttoman raskasta. Olin varma, että tätä tämä tulee olemaan aina. Meille ei vaan voi tulla vieraita.

Pikku hiljaa, vähän huomaamattani, Lucky kuitenkin alkoi luottaa uusiin ihmisiin hiukan nopeammin. Jossain kohtaa huomasin, että hei, se saattoikin jo lopettaa haukkumisen ja rentoutua ensimmäisen vierailun loppupuolella. Sitten jo parin tunnin jälkeen.

Me aloimme töystää paljon oikeaa tutustuttamistyyliä. Monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen päädyin  siihen, että Luckylle toimii paremmin, että minä itse namitan Luckya vierailun aikana, eikä vieras, niin kuin aiemmin olimme tehneet. Huomasin, että oli tärkeää, että vierailun alussa pidin Luckya kontaktissa namilla ja huomasin myös, että auttoi, kun otin Luckyn syliin siksi aikaa, että vieraat pääsivät sisään. Huomasin, että koira pikku hiljaa alkoi kiinnittämään minuun enemmän huomiota, kuin vieraisiin ja huomasin myös, että palkitseminen sen jälkeen, kun Lucky itse oli käynyt haistelemassa vierasta, toimi sille hyvin rohkaisevana temppuna.

Varsinkin näiden oivallusten jälkeen edistys on ollut huimaa ja positiivisia kokemuksia on tullut paljon. Viime viikolla, neljä ja puoli vuotta kotiutumisen jälkeen, jännitin koko päivän töissä, miten poikaystäväni vanhempien ensimmäinen kunnon vierailu meillä kotona sujuisi. Heillä ei ole liiemmin kokemusta koirista ja pelkäsin, etteivät kemiat epävarman Luckyn kanssa kohtaisi. Mutta olinkin ihan unohtanut, kuinka uskomattoman pitkälle me tänä päivänä ollaan päästy.

Lucky otti vieraat vastaan rauhallisesti, haukkumatta, vain hitusen epäileväisenä. Se pystyi heti keskittymään herkkuihin ja antoi ihmisten hienosti tulla sisään ja riisuutua. Se haisteli uusia tyyppejä rohkeasti ja tuli luokseni hakemaan namia. Se haukahti koko vierailun aikana kaksi kertaa ja puolen tunnin jälkeen se olisi halunnut kiivetä vieraiden syliin.

Tämä tilanne on meille maali. Tämän enempää Luckyn ei tarvitse vieraisiin luottaakaan. Neljässä ja puolesta vuodessa me teimme sen, minkä minä kerran luulin täysin mahdottomaksi.

Itkettää, onnesta.

Kynsienleikkuu kivaksi – näin inhottu toimenpide muuttui hetkessä hauskaksi tempuksi

Kynsienleikkuu. Ah, kaikkien koiranomistajien suosikkitoimenpide. Jokaisella koiran omistaneella lienee enemmän tai vähemmän kokemuksia siitä, mitä kynsienleikkuu pahimmillaan voi olla. Pyristelyä, huutamista, pakoon pyrkimistä, murisemista, puremista. Koira vihaa toimenpidettä niin, että juoksee sängyn alle piiloon, kun kynsisakset kaivetaan laatikosta.

Myös meillä kysienleikkuu oli alun perin hankalaa. Lucky ei selvästi tykkää, että se pakotetaan olemaan paikallaan ja se ahdistui kovasti, kun alussa yritin väkisin leikata siltä kynsiä sylissä pitelemällä. Niinhän meillä oli aiemminkin koirien kynsiä leikattu. Tosin, kyllähän se edesmennyt terrieri vihasikin kynsienleikkuuta koko 15 vuotta pitkän elämänsä enemmän, kuin mitään muuta.

Olen kirjoittanut kynsienleikkuusta täällä blogissa aiemminkin useampi vuosi takaperin ja kun nyt ennen tämän postauksen kirjoittamista palasin lukemaan vanhat tekstini järkytyin. Ihan kamalaa settiä! Olin unohtanut, kuinka vähän tiesinkään koiran koulutuksesta vielä neljä vuotta sitten, että "määrätietoisesti koiralle murahtaminen vastaukseksi pyristelyyn" oli tyyli, jonka oikeasti kuvittelin olevan koirankoulutuksessa oikea. Nolottaa ja hävettää, mutta kai sitä vaan pitää ajatella, että onneksi sitänykyään tietää paremmin.

Todistaakseni, että nämä joskus ennen käyttämäni tyylit eivät tosiaankaan tuota yhtä hyvää lopputulosta, kuin positiiviset koulutsmallit, kuvasin videon aiheesta. Videolla siis tämänhetkinen kysienleikkuutilanne, joka on aivan totaalisen erilainen, kuin mitä se pari vuotta sitten olin. Mielettömintä on, ettei tämän asian eteen edes ole tehty mitenkään hurjasti töitä, vaan toimenpide muuttui koiralle miellyttäväksi vain pieniä muutoksia tekemällä.

Suurin oivallukseni tuli, kun tajusin, että asiat on tehtävä juuri sen koiran tyylillä. Miksi yrittäisin väkisin leikata kynsiä koiralta, joka ei muutenkaan tykkää olla väkisin pidettävänä? Miksen hyödyntäisi koiran luontaista energiaa tehdäkseni kynsienleikkuusta toimenpiteen, joka ei koirasta tunnu ikävältä pakolta?

Lucky rakastaa juustoa, eli treeniherkuksi kynsienleikkuuhetkiin valikoitui Emmental. Lucky rakastaa temppuilua, eli treenissä hyödynnettiin juuri sitä. Oltiin hajoiteltu "odota"-vihjettä jonkin verran, mutta se oli Luckyla aloitushetkellä vielä vähän hakusessa. Aloitettiin siis treeni sillä, että laitoin juuston palan Luckyn eteen ja kun Lucky ei yrittänyt ottaa sitä väkisin, annoin sille luvan mennä herkulle "ole hyvä"-vihjeellä (jonka Lucky valmiiksi osaa ruokakupilta). Tätä tehtiin jonkin verran, kunnes Lucky (todella nopeasti) tajusi jutun juonen ja pystyin jo ottamaan sakset mukaan hommaan. 

Laitoin siis Luckyn eteen juuston palan, annoin "odota"-vihjeen, leikkasin yhden kynnen ja vapautin koiran juustolle. Hyvin sujui. Tehtiin sama uudestaan, ei ongelmaa. Hämmästykseni oli suuri: näinkö helposti tämä hoituisikin? 

Painotan, että Lucky ei koskaan suoranaisesti ole pelännyt kynsienleikkuuta. Sen mielestä on ollut vähän epämiellyttävää, mutta ei koskaan ole pelännyt kynsisaksia tai lähtenyt karkuun toimenpiteen alkaessa. Se ei vaan ole tykännyt mun tyylistä hoitaa hommaa ja on vedellyt tassua pois, vinkunut ja pyristellyt. Jos kyse olisi ollut kunnollisesta pelosta, koiraa täytyy vastaehdollistaa kynsisaksiin perusteellisemmin. Koira, joka jo on alkanut yhdistää jonkin toimenpiteen ikävään tunteeseen, vaatii enemmän totuttelua, kuin koira, joka vaan kokee homman epämiellyttävänä. 

Kynsienleikkuu sujuu nykyään meillä iloisissa merkeissä. On ihana nähdä Luckyn heiluttavan häntää toimenpiteen aikana ja on ihanaa itse olla stressaamatta. Etutassuissa (jotka aina ovat olleet meille hankalammat) Lucky saa edelleen juustoa joka naksahduken jälkeen. Takatassut menevät yksi tassu kerrallaan. Jatkamme myös lyhentelyä, kunnes kaikki herkut ovat loppuneet, eli saatan lyhennellä vielä etutassujen kynsiä, vaikka ne olisi jo kertaalleen leikattu. Tämä vaan lisätreeninä ja jotta koira tosiaan saa kaikki herkut toimenpiteen aikana, eikä sen jälkeen.

Näin meillä! Miten teillä hoidetaan kynsien leikkuu? Rennosti vai vähemmän rennosti? :-D

Viikko Romanian koiratarhoilla – sylikoiria ja villejä vinttareita Cosoban tarhalla

Taannoisesta Romanianreissusta on enää käsittelemättä matkan viimeinen tarha: Cosoba. Cosoban tarha on yksityinen Kulkurien yhteistyökumppanin, Onevet-klinikan eläinlääkäri Adina Vladutin ylläpitämä tarha, jossa asuu jatkuvasti noin 200 koiraa. Paitsi Adinan itse pelastamat koirat, tarhalla asuu myös eläinsuojelija Ioana Bodean koirat, sekä usean muun eläinsuojelijan koiria vuokrahäkeissä. 

Onevet on yksi Kulkurien pääyhteistyökumppaneista ja iso osa Kulkurien adoptio-ohjelman koirista onkin Cosoban tarhan asukkeja. Tämän vuoksi jokaisella yhdistysmatkalla Romaniaan Cosobassa vietetään yhteensä kaksi kokonaista matkapäivää, välillä tosin tuntuu, ettei sekään ole tarpeeksi... Koiria on päivitettävänä noin 100 ja uusia adoptio-ohjelmaan otetaan 20-40. Siinä meinaa kokeneemmallakin reissaajalla helposti mennä pää pyörälle. 

Iloinen Controluta aloitti kodinetsinnän Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Nämä pienet pennut oli jätetty emonsa kanssa muovipussissa tarhan porteille. Kunhan ne vähän kasvavat ne pääsevät etsimään sitä omaa kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmaan.

Belles etsii sisaruksiensa Bellasin ja Donasin kanssa kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Aloitimme ensimmäisen Cosoba-päivän päivittämällä Ioana Bodean koirat, sekä ottamalla uusia koiria adoptio-ohjelmaan. Esimerkiksi valkoinen kaunotar yllä on yksi Ioanan koirista. Belles sisaruksineen ovat kaikki kerrassaan mielettömiä koiria, enkä millään voi ymmärtää, miksei sisaruksista kukaan ole saanut vielä kotia. Ne kun ovat olleet adoptio-ohjelmassa marraskuusta asti. Iloisia, reippaita, ihmisrakkaita, koirasosiaalisia – kaikin tavoin valmiita kotikoiria. 

Kuumuus oli keskipäivän auringossa pyöriessä aika hurja: hiki virtasi purona otsaa pitkin ja vesipullon vesi oli hetkessä ällöttävän kuumaa. Onnekkaat koirat saivat polskia pienissä vesialtaissa häkeissään ja melkein teki mieli pulahtaa itse mukaan :-D

Ioana Bodea on omistanut elämänsä Romanian kodittomille koirille. Kuvassa hänen kanssaa poseeraa Kulkurien adoptio-ohjelmassa kotia etsivä Percy.

Tämä upea narttu ei ihan vielä ole valmis adoptio-ohjelmaan, mutta kunhan se vähän saa kerättyä rohkeutta, senkin oman kodin etsintä vihdoin saa alkaa. 

Tämä upea hevonen asuu Cosoban tarhan niityillä.

Ioanan koirien jälkeen kävimme Adina Vladutin koirien kimppuun (kuulostaapa omituiselta :-D). Aloitimme työt tarhan perällä olevasta ladosta, jossa tällä hetkellä asuu suurin osa tarhan koirista. Adina on tehnyt kyseissä ladossa valtavasti työtä ja muuttanut ennen pelkkää heinää täynnä olleen rakennuksen oivaksi asuinpaikaksi monille kymmenille koirille. 

Lato on jaettu pariin kymmeneen suureen häkkiin ja avaraan oleskelutilaan, jossa koiria voi pitää vapaana. Kussakin häkissä asuu 3-7 koiraa, vähän riippuen koirien koosta ja persoonasta. Vietimme ladossa nelisen tuntia ja vaikka se asuinpaikkana onkin koirille mainio, ei se todellakaan ole ihmisille optimaalinen paikka viettää aikaa. On pimeää, ilmassa leijuu miljardi paskahiukkasta ja kaikki häkit on pohjustettu heinällä. Heinäallergikon pahin painajainen, siis... 

Ihana King Kong (jep... :-D) on pelastettu pentutehtaasta ja se etsii nyt kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Koirien ulkoilualue Cosoban tarhan ladossa.

Kerrassaan upea Corinna, joka tuli matkaltamme uutena etsimään kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa. Corinnan kauniilla naamalla ei kyllä ole yhtään ihme, että joku ihastui tyttöön heti ja nyt Corinnaa odottaa Suomessa oma koti.

Ihana Essi ja ihanat koira Nasse, Nino ja Nieta. Nino on jo löytänyt sen oman kotinsa, mutta upeat Nieta ja Nasse vielä etsivät omiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa. 

Adina Vladut tekee käsittämättömän paljon työtä Romanian koirien eteen ja hänen energiansa ja päättäväisyytensä on ihailtavaa. Adinan sylissä on pieni Nicoleta, joka myös etsii kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa. 

Latovierailun jälkeen aurinko alkoi laskea ja meidän voimavaramme hiipua, eli oli aika päättää ensimmäinen Cosoban päivä kauniiseen ilta-aurinkoon. Tässä kohtaa matkaa alkoi kyllä jokaöiset todella lyhyet yöunet verottamaan oman osansa ja jaksaminen varsinkin iltaisin kärsi. Vaikka olisin joka ilta halunnut käydä läpi sen päivän aikana ottamani kuvat, energia ei vaan millään riittänyt käymään läpi montaa tuhatta kuvaa pitkän, kuuman tarhapäivän jälkeen. 

Seuraava, ja matkan viimeinen, päivä aloitettiin kymmenen aikaan aamulla taas Cosoban tarhalla. Ensimmäisenä hommana oli Adinan ulkohäkkien koirien läpikäynti. 

Suloiset (ja aivan ihanat!) Hubert ja Hollie etsivät kotejaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Adina Vladut ja vinttaripentueen Venus ja Veronique, jotka löytyvät Kulkurien adoptio-ohjelmasta. Nämä tytöt ovat täyttä kultaa. 

Ulkohäkkikoirien jälkeen suuntasimme takaisin latoon päivittämään muutamat edellisenä päivänä tapaamatta jääneet koirat, jonka jälkeen pääsimme vielä viettämään aikaa tarhan pihalla vapaana pyörivän koiralauman kanssa. Tarhan sosiaaliset pikkukoirat saavat liikkua pihalla vapaana, mikä tietysti on niille aivan mahtavan ihanaa. Ja kuvitelkaa sitä ihanuutta myös koirahullun ihmisen näkökulmasta: istahdat nurmikolle ja samalla sekunnilla kymmenen pikkukoiraa ryntää syliisi, kaikki vaatien osan huomiostasi. Siinä kaikkoaa suru, ahdistus ja stressi hetkessä.

Cosoban tarhan jälkeen reissusta oli enää jäljellä kotiinpaluu. Matkakumppanini matkasivat kotiin aikaisin seuraavana aamuna, kaksitoista koiraa mukanaa. Minä lensin yksin (tai no, kuuden koiran kanssa :-D) kotiin illalla. Oli todella hauska huomata, miten paljon yksin koirien kanssa matkaavana saakaan huomiota. Kävin lentokentillä ja koneessa monta mielenkiintoista keskustelua koirista, tapasin muita eläinsuojelijoita ja taksissa lentokentältä kotiin pääsin vielä kertomaan vastuullisesta rescuetoiminnasta erittäin epäileväiselle taksikuskille!

Toinen matkani Romanian tarhoille oli aaivan yhtä ihana, kuin ensimmäinenkin. Tai ehkä hiukan parempikin, ensimmäisellä reissulla marraskuussa podin nimittäin keuhkokuumetta... Jokainen matka koirien luo motivoi kuitenkin niin hurjasti jatkamaan työn tekoa täällä Suomessa, jatkamaan kamppailua Romanian paremman tulevaisuuden puolesta. Ja jokainen matka myös saa ikävöimään takaisin koirien luokse enemmän ja enemmän. 

Cosoban tarhan ihana pikkukoiralauma eli haukkuva vastaanottokomitea.

Ihana Unelma jätti pysyvän tassunjäljen sydämeeni jo edellisellä Romanianmatkallani marraskuussa. Onneksi tämä ihana tyttö vihdoin eilen pääsi lentämään omaan kotiinsa Suomeen! <3

Matkan muina etappeina oli Carpen tarha, Luiza Mandrun kotitarha ja Roxana Deissiman koirat yksityisellä tarhalla maaseudulla. Klikkaamalla linkkejä pääset lukemaan postaukset eri tarhoilta.

Lisää tietoa kuvien koirista löydät Rescueyhdistys Kulkurien nettisivuilta. 

Onnen hetkiä, joita vain epävarman koiran omistanut ymmärtää

Kun sitä yli neljä vuotta on elänyt eläimen kanssa, jolle monet arjen jutut pitkään ovat olleet pelkkää kauhistusta ja kummastusta, sitä alkaa kokea asioita uudella tavalla. Ne jutut, jotka tasapainoisen ja täysipäisen koiran omistajalle ovat ihan normaaleja ja arkisia, muuttuvat epävarman, reaktiivisen tai aran koiran kanssa elävälle vuoren huipun valloittamiseen verrattavissa oleviksi saavutuksiksi. 

Neljä vuotta on pitkä aika ja sitä ehkä kuvittelisi, että entinen tarhakoira siinä ajassa jo olisi sopeutunut täysin kotikoiran elämään. Ja moni tarhakoira onkin. Mutta monessa tapauksessa, kuten myös meidän, sopeutuminen on elämän mittainen prosessi, joka ei koskaan täysin valmistu. 

Onko se raskasta? Kyllä, välillä. Onko se turhauttavaa? Joskus. Onko se palkitsevinta, mitä koskaan minkään eläimen kanssa olen kokenut? Epäilemättä. 

Keskeneräisyyden kanssa oppii onneksi elämään. Ja sitä oppii ajan kanssa myös oikeasti arvostamaan. Edistysakelien näkeminen jok'ikinen päivä on nimittäin mielestäni upeinta, mitä koiran kanssa voi kokea. Neljänkin vuoden jälkeen valehtelematta ihan joka päivä kohtaan Luckyn kanssa tilanteita, joissa sydän pakahtuen onnesta mietin, mitä olemmekaan näiden vuosien aikana saavuttaneet. Kaikkia niitä paniikin kohteita, jotka tänä päivänä vain vähän jännittävät. Kaikkia niitä haukuttavia asioita, jotka nykyään kohdataan rauhallisesti. Kaikkea sitä stressiä, josta nykyään ei näy jälkeäkään. 

Viimeksi tämä pakahduttava onnen tunne täytti sydämeni tänään aamulenkillä. Kävelimme tuttua lenkkireittiä, sää oli ihana ja Lucky oli rento. Tämä on toinen kesä, jonka vietämme nykyisessä osoitteessamme ja siis myös toinen kesä, jolloin päivittäinen lenkkireittimme kulkee frisbeegolfpuiston läpi. Vielä viime kesänä hienoina kesäpäivinä puistoon kerääntyvä pelaajajoukko oli Luckyn mielestä todella pelottava ja varsinkin frisbeetä suureleisesti heittävät henkilöt olivat kamalia. Edelleen niitä pitää välillä haukkua teatraalisesti, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Tänään aamulenkillä kävelimme tuttuun tapaan puiston läpi ja lähellä kävelytietä viskoi mies frisbeetä frisbeen perään kovaa tahtia. Mietin, miten Lucky reagoisi. Haukkuisiko se? Pelästyisikö se? Ei, se ei tehnyt kumpaakaan. Oli pakko ottaa tilanteesta kuva, niin uskomattomalta se tuntui. 

Lucky jäi aivan miehen viereen haistelemaan mielenkiintoista hajua! Ja hajun haisteleminen kesti niin kauan, että ehdin ottaa tilanteesta kokonaisen kuvasarjan! Tässä tilanteessa ei useimpien mielestä olisi mitään erikoista: ihan tavallinen koira tavallisella lenkillä. Mutta minun huulilleni nousi leveä hymy ja sisälläni pulppusi suunnaton ilo. Tavallinen koira tavallisella lenkillä on tilanne, josta en näiden neljän vuoden aikana aina ole edes uskaltanut unelmoida. 

Meille ulkoilut ovat aina olleet se arjen haastavin osa. Lucky pelkäsi alussa kaikkea, mutta pikku hiljaa pelon kohteet ovat vähentyneet ja lieventyneet. Nykyään äkillisiä, outoja tai suureleisiä liikkeitä tekevät ihmiset jännittävät, juoksevat ja kiljuvat lapset jännittävät, pyörät jännittävät. Mutta enää harvoin edes nämä asiat saavat aikaan oikeaa paniikkia, vaan niistä vain mennään ohi ja sitten elämä jatkuu taas normaalina. 

Näiden vuosien aikana on muutettu rauhallisempiin paikkoihin, vastaehdollistettu, treenattua BAT:ia, lähdetty metsään kun Luckyn tai minun psyyke ei ole kestänyt, lyhennetty lenkkejä pelkkiin pissatuksiin kun kuppi on meinannut mennä nurin ja ninjailtu ympäri huudeja jos näköpiirissä liian lähellä on ollut jokin pelottava asia. Se, että lenkkimme 90 prosenttia ajasta nykyään ovat rentoja haistelulenkkejä ja että pystymme tekemään jopa tunnin hihnalenkkejä kerrallaan tuntuu edelleen, joka päivä, niin uskomattoman isolta saavutukselta. 

Näitä vuoren huipun valloittamisen hetkiä ovat myös, kun puolentoista vuoden jälkeen Lucky vihdoin viihtyy pienellä pihallamme pelkäämättä jokaista räsähdystä. Kun kotona voi pitää ikkunaa hetken auki, vaikka pihalla leikkisi lapsia. Kun vieras ihminen lenkillä on enemmän kiinnostava, kuin pelottava. Kun meillä vierailevat uudet ihmiset todetaan vaarattomiksi kymmenessä minuutissa, kahden päivän totuttelun sijaan. 

Epävarman koiran kanssa eläminen on raskasta ja se vaatii perheeltä paljon voimavarjoa, kärsivällisyyttä (mitä minulla ennen Luckya ei ollut tippaakaan) ja pitkäjänteisyyttä. Mutta se energia, minkä epävarma koira ensimmäisinä vuosina ottaa, sen se maksaa takaisin korkoineen loppuelämänsä aikana. Koska jokainen edistysaskel, jokainen voitto, jokainen valloitettu vuori, muistuttaa siitä, että mikään ei ole ollut turhaa. Että jokainen vieritetty kyynel, kirosana ja epätoivon hetki on ollut sen arvoista, koska tällaista suhdetta eläimeen en voinut koskaan aiemmin kuvitella  edes mahdolliseksi.

Viikko Romanian koiratarhoilla – Roxana Deissiman koiria moikkaamassa

Katsaus taannoiseen Romanianreissuun jatkuu! Ensimmäisen päivän virailusta Carpen tarhalla voit lukea täällä ja toisen päivän ensimmäisestä seikkailusta eläinsuojelija Luiza Mandrun luona täällä. 

Luiza Mandrun luota matka jatkui puolen päivän jälkeen autolla kohti etelää. Päämääränä oli  yksityinen tarha Bukarestin ulkopuolella, josta Kulkurien yhteistyökumppani Roxana Deissima vuokraa häkkejä koirilleen. Kukaan yhdistyksestä ei ollut koskaan käynyt kyseisellä tarhalla, eli esimerkiksi sen sijainnista ei tiedetty Roxanan ajo-ohjeiden lisäksi mitään. Bucharestista noin 45 minuuttia etelään, kuului ohjeistus. Eikun osoite navigaattoriin ja menoksi. Helppoa! Tai sitten ei...

Kyseinen automatka luokitellaan kyllä varmuudella vuoden pahimmaksi eksymiseksi. Juututtuamme ensin jäätävään ruuhkaan tuntikausiksi, navigaattorimme (joka ei kyllä muutenkaan Romaniassa todistanut luotettavuuttaan...) ohjasi meidän tuntemattomaan kylään lähellä Bulgarian rajaa. Vasta, kun seisoimme keskellä tietä ihmettelemässä, missä me oikein olimme ja tuntematon paikallinen mies tarjoutui neuvomaan, tajusimme olevamme täysin väärässä kaupungissa – 80 kilometriä väärässä suunnassa. Olen suunnattoman kiitollinen aina positiivisesta ja ihanasta matkaseurastani, joiden kanssa stressaavan tilanteen pystyi harmituksesta huolimatta ottamaan huumorilla – varsinkin, kun samaisella reissulla meidät pysäytti myös poliisi. Millin päässä ylinopeussakoista, mutta onnekseni sain naureskelevalta poliisilta kuitenkin lopulta matkaan vain huomautuksen. Ehdottomasti yksi elämäni kuumottavimmista automatkoista ikinä...

Ihana Kory tulee etsimään kotia Kulkurien adoptio-ohjelmaan. 

Matkaseuralaisena Rosanna ja ilopilleri Jaggeri, joka löytyy Kulkurien adoptio-ohjelmasta.

Toinen matkaseuralaiseni Essi, jonka seuraa arvostivat myös uutena adoptio-ohjelmaan tulevat Harry ja Dori.

Mutta uskokaa tai älkää, me pääsimme perille. Kolme tuntia myöhässä, mutta kuitenkin onneksi vielä valoisaan aikaan, jolloin kuvaamisesta ei tullut liian haastavaa. Kyseinen tarha oli Luizan paratiisimaisen pihan ja kauniin Carpen tarhan jälkeen aikamoinen palautus maan pinnalle. Koiria asui tarhan sisätilojen häkeissä kymmenittäin, jollei sadoittain. Kun kapeilla käytävillä käveli, koirat sekosivat stressistä ja haukkuminen oli loputonta. Marraskuun matkalta tuttu valtava pala kurkussa palasi ja sain hetkittäin vetää syvää henkeä, jotta työn teko onnistuisi ilman kyyneleitä. 

Me vietimme onneksi suurimman osan ajasta tarhan ulkoaitauksessa, jonne tarhan työntekijät toivat koiria muutama kerrallaan. Koirat saivat pyöriä vapaina pihalla, haistella ja merkkailla nurmikkoa. Itse hiivin taas koirien perässä kamera kourassa, kun taas matkakaverini hoitivat kirjoitustyöt ja koirien kanssa seurustelun. 

Roxana Deissima tekee paljon työtä antaakseen Romanian koirille paremman elämän.

Aivan käsittämättömän ihana tarhalla koko elämänsä viettänyt sisarusnelikko, jonka me nimesimme Adventure-teamiksi, tulevat kaikki aloittamaan kodinetsinnän Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Roxanan koirat olivat kaikki kerrassaan upeita persoonia. Erityisen tassunjäljen sydämeen jättivät Adventure-teamin nelikko, josta näettekin kuvia yllä. Tahalla Harryksi, Koryksi, Doriksi ja Soriksi nimetyt koirat ovat nykyään noin kolmevuotiaita ja ovat viettäneet ihan koko elämänsä tarhaympäristössä. Sisarusten geenien onkin oltava jotain täydellisen luokkaa, niin uskomattoman sosiaalisia, kauniita, reippaita, hyvätapaisia ja fiksuja (katsokaa nyt tuota kuvaa yllä, täysi treeni menossa!) ne ovat. Ei koskaan uskoisi, että nämä tyypit muka olisivat huonosti sosialistettuja ja alivirikkeistettyjä, ja asuisivat stressaavassa koiratarhassa minimaalisin ihmiskontaktein. Joko haluatte adoptoida ne kaikki? Hyvä! :-D

Päivitettyämme suurimman osan koirista ja otettuamme ohjelmaan kymmenisen uutta tyyppiä, suunnistimme tarhan sisäpihalle, jossa kaksi adoptio-ohjelman koirista asustelivat isomman porukan kaverina.

Tarhan sisäpihalla tapasimme monta aivan upeaa koirapersoonaa. 

Komea Zazou etsii kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Tarhan häkit pullistelivat uskomattoman suloisia pentuja. Kunpa olisimme voineet ottaa ne kaikki ohjelmaan.

Vaikka mutkia oli päivän aikana matkassa useampia, oli lopputulema kuitenkin paras mahdollinen: näimme kaksi eri tarhaa ja kymmenittäin upeita koiria, tapasimme ihania ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä koirien auttamiselle ja pienenä ekstrana pääsimme vielä kiertoajelulle Romanian maaseudulle. Aina pitää ajatella positiivisesti, eikö? :-D

Luvassa on vielä yksi matkapostaus Onevetin Cosoban tarhalta. Se tulee takuuvarmasti olemaan todella kuvapainoitteinen, koska vietimme tarhalla kokonaiset kaksi päivää ja kameran laukaisinta paineltiin sellaiseen tahtiin, että heikompaa hirvittäisi. Mutta päätetään reissun toinen päivä seuraavien kuvien tunnelmaan:

Sydän särkyy. 

Mutta onneksi pusutyttö-Caboulla on Kulkurien adoptio-ohjelmassa hyvät mahdollisuudet päästä omaan kotiin. 

Lisää tietoa kuvien koirista löydät Rescueyhdistys Kulkurien nettisivuilta. 

Miksi suomalainen koira on arvokkaampi autettava, kuin ulkomaalainen?

Taas mennään. Tuntuu, että rescuekoirat lyttääviä artikkeleita nousee tällä hetkellä eetteriin, kuin sieniä sateellaa. Varsinkin Yle tuntuu lähes hullaantuneen aiheesta, niin tiuhaan tuontieläimiä ja niiden haittapuolia tällä hetkellä käsitellään kyseisen valtakunnallisen median kanavissa. Tuoreimpana tulokkaana tämän aamun artikkeli siitä, miten suomalaiset kodittomat eivät löydä koteja rescuekoirien tuonnin takia. En linkkaa artikkelia tänne, koska en halua tukea mediatalojen statistiikkaa jakamalla selvästi toimittajien omien ennakkoluulojen värittämiä juttuja eteenpäin. Artikkeli löytynee Ylen nettisivuilta, jos siihen lähemmin haluaa tutustua.

Olen itse toimittaja ja töissä samaisessa mediatalossa. Kuitenkin, tai ehkä juuri siksi, rescuekoirien mediamyllytys tuntuu erityisen rumalta. Tiedän, miten asioista kuuluisi kirjoittaa, eikä medioiden nykyinen kirjoitustyyli todellakaan kohtaa oman journalistisen etiikan kanssa. Useimmissa artikkeleissa, kuten myös tämänpäiväisessä, kun aihetta ei todellakaan käsitellä objektiivisesti, vaan ennakkoluuloja ennakkoluulojen perään levitellään ympäriinsä muka faktana. 

Koditon koira ansaitsee kodin, oli sen alkuperämaa mikä tahansa. 

Kun itse vuonna 2014 otin rescuekoiran, en tiennyt mitään ennakkoluuloista tai siitä vihasta, joka joissain ihmisissä myöhemmin heräisi mainitessani sanan rescuekoira. En tajunnut tekeväni valintaa, joka määrittelisi minut myöhemmin "ajattelemattomaksi" tai "Suomen koirien elämän vaarantavaksi" koiranomistajaksi. Otin rescuekoiran, koska se tuntui eettisesti oikealta. Kodin antaminen kodittomalle tuntui oikealta, koska koiran rodulla ei ollut minulle merkitystä. Espanjassa asuessani selailin Aurinkorannikolla toimivien eläinsuojelujärjestöjen sivuja ja etsin niistä ne kaikista luotettavimmilta vaikuttavat tahot. Millään muulla ei ollut minulle väliä, koska onhan koira aivan yhtä koditon ja avun tarpeessa, oli se sitten minkä maalainen tahansa. 

"Mutta onhan yhteiskunnassamme jotain pahasti pielessä, jos välittämisemme rajoittuu Suomen rajojen sisäpuolelle, eikä maailman muilla kolkilla ole mitään väliä"

Suomen ja ulkomaiden kodittomien koirien jatkuva vastakkainasettelu mediassa on yksi itseäni kaikista eniten häiritsevä asia. Miksi suomalainen koira olisi arvokkaampi autettava, kuin ulkomaalainen? Miksi suomalaisen koiran adoptoiminen on automaattisesti parempi teko, kuin ulkomaalaisen? Ymmärrän, että tautiasiat pelottavat monia ja siis oikeasti, hyvä niin. Vastuullisuus on, riippumatta koiran alkuperämaasta, kaikessa se a ja o. Mutta onhan yhteiskunnassamme jotain pahasti pielessä, jos välittämisemme rajoittuu Suomen rajojen sisäpuolelle, eikä maailman muilla kolkilla ole mitään väliä.

Suurin ongelma lähes kaiken suomalaisen median raportoinnissa on, että se edelleen kuvaa rescueihmiset stereotyyppisinä katukoiria säälistä mukanaan Suomeen rahtaavina pelastajina. Yle vahvistaakin sopivasti tämän väittämän todeksi aloittamalla tämänpäiväisen artikkelinsa lauseilla: "Koiraihmisen voi olla vaikeaa vastustaa rapsutettavan näköistä katukoirarukkaa, joka on pelastettu koirataloon esimerkiksi Espanjan tai Kreikan kuumilta kaduilta. Harkinta olisi kuitenkin paikallaan". Selvästi jutun kirjoittaneella toimittajalla ei ole hajuakaan siitä, mitä vastuullinen rescuetoiminta tarkoittaa. 

"Väitän, että vastuullinen rescuetoiminta ei ole suurempi riski suomalaisten koirien terveydelle, kuin lomareissulta Espanjasta omistajien mukana palaava Mustikaan"

Väitän, että vastuullinen rescuetoiminta ei ole suurempi riski suomalaisten koirien terveydelle, kuin lomareissulta Espanjasta omistajien mukana palaava Mustikaan. Tai kasvattajalta Saksasta ostettu terrierinpentu. Väitän, että riski saattaa olla jopa pienempi, koska vastuulliset rescueyhdistykset todellakin haluavat vaalia rescuekoirien mainetta. Vastuullisessa rescueyhdistyksessä asiat tehdään varman päälle, koska mitään turhia riskejä ei haluta ottaa. Tätä monet eivät vaikuta ymmärtävän lainkaan, vaan vastuullisimmatkin rescueyhdistykset heivataan empimättä samaan kasaan pentutehtailun ja laittoman maahantuonnin kanssa. 

Esimerkiksi Rescueyhdistys Kulkurit on yhdessä monen muun suomalaisen rescueyhdistyksen kanssa sopinut vastuullisen rescuetoiminnan standardeista, Responsible Rescue-yhteistyön merkeissä. Voit lukea siitä lisää Kulkurien sivuilta.

Auttamista ei voi koskaan olla liikaa. Jokainen, joka valitsee kodittoman eläimen tuotetun pennun sijaan, on omalla tavallaan mukana auttamassa maailmanlaajuisen ongelman ratkaisemisessa. Eläimen alkuperämaalla ei ole mitään väliä, kunhan käytännön asiat hoidetaan vastuullisesti ja adoptio aina perustuu säälin sijasta harkittuun, järjellä tehtyyn valintaan. 

Viikko Romanian koiratarhoilla – Luiza Mandrun luona

Romanianreissun toisena päivänä (ensimmäisen päivän vierailusta Carpen koiratarhalla voit lukea täältä) aikataulumme oli vähän hurjemmasta päästä, suuntasimme nimittäin heti aamusta ensin Kulkurien pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Luiza Mandrun luokse ja sieltä matka vielä jatkui myöhemmin aivan toisaalle – meidän tapauksessamme myös parin jännittävän ekstramutkan kautta.

Mutta niistä mutkista lisää myöhemmin! Nyt ajattelin keskittyä aamupäivän tapahtumiin, eli ihanan Luizan ja hänen miehensä luona asustavaan koiraporukkaan!

Iloinen kaveri Little Buddy etsii kotia Luiza Mandrun luona.

Ihana Aseman pennut-pentueen Deirdre on vastikään varattu ikiomaan kotiin Suomeen.

Kunis Karrissa etsii sitä omaa kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Luiza asuu miehensä kanssa vanhassa omakotitalossa pienessä kylässä Bucharestin pohjoispuolella. Vaikka piha ensinäkemältä yllättää isolla koollaan, lävähtää todellisuus koiratarhasta takapihalla  kaupunkimiljöössä nopeasti kasvoille. Naapureita joka puolella + kolmisenkymmentä haukkuvaa koiraa = epäilemättä hankala yhdistelmä.

Mandrujen piha on uskomattoman kaunis ja siisti: kasveja ja kukkia on kaikkialla ja koirat saavat elää varjostavien puiden oksien suojassa. Miten piha edes on mahdollista pitää niin nättinä kymmenien koirien siellä asustaessa, on mysteeri. Kysyessäni asiasta Luizalta saan vaatimattomimman mahdollisen vastauksen: "no eihän täällä ole edes kukkaistutuksia". 

Ihastuttava Rakis pääsi uutena etsimään kotia Kulkurien adoptio-ohjelmaan. 

Myös Karissan veli Davin etsii sitä omaa perhettään.

Luizasta huokuu heti ensitapaamisella lämpö ja hyväsydämisyys. 

Kuten Carpen tarhalla, myös Luizan luona on monta adoptio-ohjelman koiraa, jotka tapaamme päivityksiä varten. On pentuja ja aikuisia, arkoja ja rohkeita, isoja, pieniä, kauan tarhalla odottaneita ja vastalöytyneitä. Niitä kaikkia yhdistää tosiasia, että ne kuuluvat Romanian onnekkaimpiin kodittomiin. Ne päätyivät Luizan rakastavaan hoivaan, kun useimmat muut joutuvat rankkureiden mukana tappotarhalle tai jäävät auton alle maantien ruuhkissa. 

Hommaa riitti, ja koska päivän aikataulu oli tiukemman puoleinen, valokuvaaminen, videoiminen ja kirjoittaminen oli hoidettava tehokkaasti. Kiireen keskellä ehdimme kuitenkin iloksemme istua vähän pidempää epävarmempien koirien luona ja siten antaa niille mahdollisuus kerätä rohkeutensa tullakseen haistelemaan meitä lähempää. Erityisen vahvasti itseäni liikutti Karissa (kuva ylempänä), nuori narttu, joka käytökseltään muistutti kovasti nuoruusaikojen Luckya. Energinen, iloinen ja innoissaan – mutta niin kovin epävarma. Se haukkui meitä muutaman metrin päästä, vaikka siitä selvästi näki, että mieli olisi tehnyt tulla luokse. Se sisäinen epävarmuuden ja läheisyyden kaipuun välinen kamppailu, joka joskus niin vahvasti oli pinnalla myös Luckylla. 

Toinen matkakavereistani, Rosanna, sekä upea Lorete ja Aseman pennut-pentueen Danut. 

Sydämen sulattava Lady Tara on odottanut oman kodin löytymistä Mandrujen luona vuosia. 

Kaunis Agatha. 

Mandrujen kotitarha on lohdullinen. Koiria on hallittava määrä ja niillä on moneen tarhaan verrattuna luksusoltavat. Niitä rakastetaan ja ne saavat Luizalta päivittäin huomiota.

Mutta talon takapihalla aitojen suojassa elämisessä on myös haittapuolensa. Varsinkin pennut jäävät usein ilman sosialistamista ja aikuisillekin koirille ihmiskontaktit jäävät vähälle. Aran koiran on täysin ulkomaailmasta eristetyissä olosuhteissa todella vaikea edistyä. Koirat tarvitsisivat positiivisia kokemuksia vieraiden ihmisen kanssa ja hihnalenkkejä maailmaa tutkimaan.

Mutta on tietysti itsestään selvää, että se, mikä utopiassa on täydellistä, ei aina todellisuudessa ole mahdollista.

Voi ihana Deirdre. 

Täydellinen Lorete etsii kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa. Lorete on Aseman pennut-pentueen emo.

Lisää tietoa kuvien koirista löydät Rescueyhdistys Kulkurien nettisivuilta. 

Viikko Romanian koiratarhoilla – Carpen uusi tarha

Reilu vuosi sitten somea selaillessani törmäsin Kulkureihin ensimmäisen kerran. Kulkurit, eli virallisemmin Rescueyhdistys Kulkurit ry, on sittemin tullut todella tärkeäksi osaksi omaa elämääni, antaen minulle mahdollisuuden tehdä jotakin oikeasti tärkeää. 

Kyseessä on siis Romanian kodittomien koirien hyväksi kovasti työtä tekevä Suomalainen eläinsuojeluyhdistys, joka tärkeän paikan päällä tehtävän sterilointi- ja valistustyön ohella myös adoptoi maan kodittomia koiria tänne Suomeen. Ihastuin heti yhdistyksen avoimuuteen ja jalat tiukasti maan pinnalla-asenteeseen: työtä tehdään koko sydämestä, mutta järki edellä. 

Nyt olen itse toiminut Kulkureissa somevastaavana yli vuoden. Vaikka vapaaehtoistyö usein on raskasta ja joskus sille on lähes mahdotonta löytää aikaa opiskelujan, palkkatyön ja muun elämän ohessa, se on kuitenkin niin sanoinkuvaamattoman antoisaa. Minulle on kuluneen vuoden aikana avautunut täysin uusi maailma eläinsuojelun ja maailman koirien parissa, enkä enää antaisi sitä pois mistään hinnasta. 

Cleo etsii Carpen tarhalta käsin kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Cookie-koira pelastui Carpen tarhalle noin kuukausi sitten. Se tulee pian etsimään uutta kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Komea Ben valikoitui reissussa uutena Kulkurien adoptio-ohjelmaan.

Tähän uuteen maailmaan kuuluu myös Romania. Pääsin matkustamaan maahan ensimmäisen kerran viime marraskuussa ja matka oli kaikin tavoin ikimuistoinen. Maan tilanteen näkeminen omin silmin oli raastavaa ja sydämen musertavaa, mutta myös mielettömän upeaa. Palattuani kotiin tiesin, että takaisin olisi vielä joskus päästävä.

Se päivä tuli toukokuun lopussa. Lähdin vajaan viikon mittaiselle matkalle kahden muun yhdistyksen vapaaehtoisen kanssa ja reissun tarkoituksena oli vierailla yhteistyötarhoilla tapaamassa paikallisia eläinsuojelijoita, sekä adoptio-ohjelman koiria. Lämpötilat hipoivat koko viikon kolmeakymppiä ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Tavattavia koiria oli satoja ja tarhoille ajettavia kilometrejä samoin. Työtä oli siis tehtävänä aamusta iltaan. 

Ajattelin kirjoittaa erillisen postauksen kuvineen jokaisesta tarhasta, jolla vierailimme matkan aikana. Ensimmäisenä on vuorossa ekan päivän etappi, nimittäin uusi Carpen koiratarha. 

Carpen uusi tarha. 

Carpe on romanialaisen eläinsuojelija Carmen Mandescun ja Rescueyhdistys Kulkurit ry:n yhteinen projekti. Projekti startattiin toukokuussa 2016 ja se jatkuu, kunnes tarha on valmis. Kulkurien ja Mandescun yhteistyö jatkuu eri muodoissaan myös tämän jälkeen. Tarha rahoitetaan suurelta osin suomalaisin lahjoituksin. 

Voit lukea lisää projektista täältä.

Me lähdimme vierailemaan tarhalla Romaniassa asuvan Veera Nurin kanssa. Myös Veera tekee vapaaehtoistyötä Kulkureissa ja on siitä erikoisessa asemassa, että hän tulee pian muuttamaan Carpen tarhan yhteyteen rakennettuun asuintaloon huolehtiakseen tarhan koirista. 

Veera on jo kaikille tarhan koirille tuttu ja rakkaaksi tullut ihminen.

Suloinen Peter Pan etsii omaa kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Päivän aikana tapasimme nelisenkymmentä adoptio-ohjelmassa jo olevaa koiraa, sekä viisitoista sydämen sulattavaa uutta asukkia, jotka valitsimme mukaan etsimään kotia Kulkurien kautta. 

Koirien kanssa peuhaaminen ja touhuilu kuulostaa helpolta, mutta todellisuudessa yhdistysmatkaan kuuluu niin paljon muuta. Tavatessamme adoptio-ohjelmassa olevan koiran kirjoitamme ylös, miten se käyttäytyy, miltä se näyttää ja onko se muuttunut sitten viimenäkemän. Otamme myös valokuvia, mikä ei todellakaan ole yhtä helppoa, kuin Luckyn kuvaaminen kotiympäristössä. Tarhalla koirat kyvät ylikierroksilla, kiipeilevät, riehuvat, pomppivat ja haukkuvat – eli tekevät kaikin tavoin kuvaamisesta supervaikeaa :-D Valokuvien liäksi pitäisi saada napattua koirasta video, josta sen käytös ja luonne tulee hyvin esiin. 

Kaunis Sorana etsii kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa. 

Kuten myös upea Lady Karma. 

Riehakkaiden pentujen kuvaaminen on kyllä reissun haastavinta hommaa :-D

Vieraillessani Romaniassa marraskuussa, kävin esimerkiksi Rosiorin kunnallisella tarhalla. Verrattuna siihen, Carpe on paratiisi. Carpella koirilla on tilaa, katto pään päällä ja mahdollisuus päästä varjoon auringon porottaessa. Carpella koirilla on vettä ja ruokaa, niille on yritetty rakentaa mahdollisimman stressittömät tarhaolosuhteet ja ne tapaavat ihmisiä tasaisin väliajoin. 

Koti on aina koti, mutta ollakseen koiratarha Romaniassa, Carpella on koirien aika hyvä olla. 

Judi pentu löytyy Kulkurien adoptio-ohjelmasta.

Kuten myös itse suloisuus Melise.

Tämä upea narttu asui ennen Glinan tarhalla, jolla koirat kesäisin kuolivat kuumuuteen ja talvisin jäätyivät elävältä. Nyt se on onneksi päässyt turvaan Carpen tarhalle. 

Päivä Carpen tarhalla oli ihana. Suomalaisen näkökulmasta oli ihana nähdä koirien hyvät olot, kaunis niittymäinen ympäristö ja onnellinen yleistunnelma. Oli mahtavaa saada nähdä, mitä lahjoitusrahoilla on pystytty rakentamaan ja samalla saada todiste siitä, että yhteisvoimin me pystymme oikeasti tekemään maailmasta paremman. 

Kiitos Carpe. Odotan innolla, että pääsen takaisin. 

Ihana Meriel etsii kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Sitä niin toivoisi, että kaikki koiratarhat näyttäisivät tältä.

Lisää tietoa kuvien koirista löydät Rescueyhdistys Kulkurien nettisivuilta.