Karvainen kotiapulainen

Perjantai-illan kunniaksi suursiivosin koko asunnon. Hyllyjen ripustamisen ja imuroinnin välillä päätettiin Luckyn kanssa tehdä tylsästä puuhasta vähän hauskempaa ja treenattiin vähän dogparkouria jännän pölynimurin läheisyydessä. Videolta myös se naksuttelun maaginen voima (ja jonkun nimeltämainitsemattoman korvia vihlova lepertely) kuuluu hyvin!

Loppukevennykseksi säälittävä yritys saada Lucky hajottamaan roskiin menevä pahvilaatikko puolestani. Pöljä. 

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Luunhakureissussa

Päivän pitkän lenkin määränpäänä oli tänään lemmikkieläinliike. Ei olla vähään aikaan liikuttu oikeasti vilkkaissa paikoissa ja Luckyn olisi aina tasaisin väliajoin hyvä päästä totuttelemaan myös ihmispaljouteen. Sen kanssa on kuitenkin nykyään jo suhteellisen helppo liikkua vilinässä, vaikka kyllä sitä vieläkin saa olla silmät selässä koko ajan. 

Suunnattiin siis uusia teitä ja lenkkipolkuja pitkin Puotinharjun Mustiin & Mirriin, jossa Luckyn kanssa jo kerran aiemmin ollaankin vierailtu. Liike on kivan tilava ja henkilökunta mukavaa - myös koirat otetaan aina ihanasti vastaan. Taas kerran huomaa, mikä on tässä bisneksessä oikeasti tärkeää - ketjun hinnat nimittäin eivät todellakaan ole sieltä halvimmasta päästä,  päin vastoin. Halvempia vaihtoehtoja löytyisi lähialueilta pilvin pimein. 

Kun viimeviikolla hehkutin sitä naksutinta maasta taivaisiin, tajusin, että siitä voisi olla hyötyä myös ulkona. En ymmärrä, miksen ole ajatellut sitä aiemmin. Sen avulla on suunnattoman paljon helpompi palkita oikeaa käyttäytymistä epämääräisen namien viskomisen sijaan! Esimerkiksi tämän päivän lenkki sujui todella hienosti naksutellessani ihmisiä ohittaessamme, koirien läheisyydessä, pysähtyessämme liikennevaloihin, hienosti käyttäytymisestä kaupassa. Se sujui jopa paikoissa, missä epäilin ettei Lucky ehkä edes söisi nameja. 

Mustissa & Mirrissä kierreltiin ja haisteltiin ja katseltiin ympärillemme hyvä tovi. Yhtä mukavaa myyjääkin päästiin moikkaamaan. Visiitti sujui omasta mielestäni tosi hyvin ottaen huomioon, että porukkaa ravasi paikalla aika mukavasti. Vähän jotkut hyllyn takaa yhtäkkiä ilmestyneet miehet pelottivat, mutta naksuttelulla selvittiin siitäkin ja haukkuminen saatiin katkaistua tosi nopeasti. Vähän yllättäen eniten kierroksia Luckylle nostatti kauppaan tullut paimenkoira, enkä oikein päässyt selvyyteen kohtauksen syystä. Intoa, pelkoa vaiko vain tilanteen aiheuttaman stressin purkautumista? Lenkillä kun tuo ei koskaan edes reagoi muihin koiriin ja treenataankin ihan sujuvasti usean koirakon kanssa samassa tilassa. No, otappa noista selvää :-D

Reissun saldona kotiutui ylihintainen putkiluu (paras kalvaa sitä piiiitkään ja hartaasti!), iso kasa koulutusnameja ja neonvihreitä kakkapusseja. Kauppakierrosta voi siis myös kutsua suhteellisen turhaksi törsäysreissuksi, mutta itselle siitä jäi hyvä fiilis. On kiva huomata, että pärjätään nykyään vaikeassakin ympäristössä hyvin ja että edistystä kyllä tapahtuu koko ajan, vaikken sitä aina huomaakaan. Lenkki kävi myös erittäin hyvästä aktivoinnista - Lucky on maannut raatona sohvalla tasan koko illan! 

Rally-tokoilua

Sunnuntai-ilta tarkoittaa meillä nykyään Rally-tokoilua. Rally-toko oli minulle ennestään ihan vieras laji ja tutustuinkin siihen ensimmäistä kertaa vasta Luckyn kanssa arkitottevaisuuskurssilla kesällä. Ohjaajamme suositteli sitä meille harrastukseksi nähdessään millä mielettömällä energialla ja innolla Lucky suoritti temppuja. Rally-tokon tarkoitus kun on nopeaan tahtiin tehdä erilaisia tehtäviä radan muodossa ja tärkeintä lajissa on koiran ja ihmisen välinen suhde, sekä yhteisen tekemisen into ja ilo. 

Treenikertoja on nyt takana neljä ja laji alkaa pikkuhiljaa avautua. Niin minulle, kuin koirallekin. Alusta asti ollaan kummatkin tykätty ihan mielettömästi - Lucky menee ihan sekaisin onnesta jo astuessamme ulos autosta treenipaikan pihalla! Tykkään itse siitä, että laji on vauhdikasta, vähän kuin tokon ja agilityn sekoitusta, että liikkeiden täydellisyyttä tärkeämpää on tsemppaava asenne ja että lajin liikkeistä on hyötyä ihan kaikissa arjen tilanteissa. Seuraamista, kontaktia, paikallaan oloa. 

Nyt käydään siis alkeiskurssi, jonka jälkeen on ehdottomasti tarkoitus jatkaa jatkokurssille. Jokaviikkoiset treenihetket ovat niin hauskaa yhdessäoloa, kuin samalla myös erittäin hyvää ympäristötreeniä ja sosialistamista Luckylle. Treeneissä tosin Luckysta ei millään tavalla huomaa, että kyseessä olisi arasteleva rescuekoira. Se on niin ehdollistunut siihen, että treeneissä on ihanaa, että täysin vieraat ihmisetkin ovat siellä kivoja :-D Lucky on kaikin tavoin ihan unelma treenikaveri ja siitä saa kyllä joka kerta olla ylpeä. Katsotaan, josko vielä joku päivä päästäisiin ihan kisoihinkin asti! 

Tänään oivallettua

... että käynnissä olevan pyykinpesukoneen päälle ei kannata unohtaa meikkisäilytysjärjestelmää. Se saattaa lentää lattialle, hajota ja meikit todennäköisesti kärsivät yhtä ikävän kohtalon. 

... että Lucky tarvitsee huomattavasti enemmän aikaa pelottavien asioiden lähestymiseen, kuin tahti millä minä etenen. Ei ihme, että tiettyjen asioiden kanssa ei vain tule edistystä, kun minä painostan ja hoputan. Tänään istuin pelottavan patsaan päällä testaamassa, uskaltaisiko Lucky seurata perässä. Kului viitisen minuuttia kiertelyä ja ihmettelyä ja epäileviä katseita, mutta lopulta koira istui vieressäni ihan rauhallisena. Miten kärsivällisyys voi olla niin vaikeaa?

... että naksutin on maailman paras väline. Ei sinänsä mikään uutinen, mutta sen todellisen hödyn huomaa, kun koira jo hallitsee naksuttelun salat. Tänään treenailtiin dogparkouria sisätiloissa ja harjoiteltiin vessanpöntöllä istumista ihan vain hauskojen kuvien toivossa. Alussa Lucky ei uskaltanut edes koskea pönttöä tassulla, mutta viitisen minuuttia naksuttelua myöhemmin Lucky istui sen päällä paikallaan jo niin kauan, että sain otettua kuvan. Ilman naksutinta siihen olisi mennyt pieni ikuisuus! 

... että kun koira valtaa sohvan koko divaaniosan omistajan on vain paras tyytyä ahtautumaan koiran luiden sekaan viltille sohvan toiselle puolelle. 

❤

Metsälenkkeilyä

Opiskelujutut painavat päälle tällä hetkellä aika lailla ja omat hermot ovat sen vuoksi vähän koetuksella. Ei riitä, että luennoilla istutaan viitenä päivänä viikossa aamusta iltaa, vaan sen ohella olisi myös loihdittava niin esseetä, kuin ryhmätyötä, ja vielä luettava tenttiinkin. En varoituksista huolimatta ollut valmistautunut ihan näin rankkaan paluuseen joululoman jälkeen, joten nyt väkisinkin tahtoo vähän stressata. No, onneksi tieto siitä, että tämä on ohi menevää, helpottaa tilannetta vähäsen. 

Tietysti kaiken kruunaa huono omatunto siitä vähäisestä ajasta, jonka ehdin Luckyn kanssa viettää. Ensin raukka joutuu olemaan yksikseen koko pitkän päivän ja sitten vielä lenkkeilystäkin tahtoo tulla stressaavaa ajan kanssa kisaamista. Huomaan nykyään muutokset omassa käyttäytymisessäni heti, kun koko huomio ei ole koirassa lenkillä. Kun ajatukset pyörivät tekemättömissä töissä, tai jo valmiiksi turhauttaa pitkä ilta koneen ääressä, muutun positiivisesta innostajasta ärsyyntyneeksi mörökölliksi, mihin Lucky heti reagoi samalla tavalla. Se pelkää hihnassa kaikkea, sinkoilee, jumittaa ja stressaantuu. Onneksi nykyään myös jo tiedän, että näinä päivinä on paras unohtaa pitkät hihnalenkit ja tehdä suosiolla jotakin muuta. Näin vältytään turhalta turhautumiselta. 

Tänään oli juuri sellainen päivä. Tulin kotiin yliopistolta, lähdettiin samantien lenkille, ja jo ennenkuin päästiin rapun ovesta ulos, pinna kiristyi. Siinä samassa päätin haudata kaikki suunitelmat treenipainotteisesta kävelylenkistä, suunnattiin autolle ja ajettiin lempparimaastoille Vuosaaren Uutelaan. Aloitettiin ensin juoksentelusta koirapuistossa, mutta Luckykaan ei tänään näyttänyt olevan erityisen sosiaalisella tuulella ja kärhämää tahtoi tulla enemmän, kuin leikkejä. Siinä väsymyksessäni sitten unohdin hysteerisyyteni, pelkoni ja epävarmuuteni koiran vapaanapidon suhteen ja käveltiin ihan muina miehinä koirapuiston portista ulos - ilman remmiä. Ajattelin vain, että eipähän ainakaan ole liikennettä missään, jos katoaa. 

Me sitten lenkkeiltiin Uutelan pimeissä metsissä vapaana. Turvan tuntua vähän lisäsi, vihdoin eilen ostettu, valjaisiin kiinnitettävä valo. Mutta totta puhuakseni, metsälenkki oli tällä kertaa normaalisti vapaana pitoa epäröivälle omistajallekin yhtä rentouttava, kuin koiralle. Lucky juoksenteli onnellisena puiden seassa ja minä sain vaellella hiljaisuudessa polkuja pitkin. Lucky piti minua hienosti silmällä, ei kadonnut näkyvistä ja tuli jokaisesta kutsusta. Taas kerran tuo koira osaa yllättää ja todistaa omat huolet aiheettomiksi. Saa siitä kyllä olla ylpeä. 

Vastaehdollistamisesta

Lyhyesti vastaehdollistaminen tarkoittaa koiran mielestä pelottavan tai epämiellyttävän asian muuttamista mukavaksi. Vastaehdollistaminen on siedättämistä, joka tosin on viety vielä askelta eteenpäin. Vastaehdollistamisen tarkoituksena ei ole pelkkä häiriöiden sietäminen, vaan positiivinen tunnetila niitä kohtaan. Jopa koiran suurimmat pelon kohteet voi muutta kivoiksi, kunhan vain jaksaa sinnikkäästi jatkaa treenejä päivästä toiseen. 

Vastaehdollistaminen tapahtuu käytännössä niinkin yksinkertaisesti, kuin namittamalla. Pähkinänkuoressa koiran suuhun lapataan nameja pelottavan kohteen ollessa näkyvissä ja se lopetetaan kohteen hävittyä. Vastaehdollistamisen tarkoituksena on, että koiran mielentila pysyy melko tasaisena, eikä se saisi mennä pelkotilaan tai paniikkiin. Pelon kohteista on otettava alkuun tarpeeksi etäisyyttä ja lähemmäksi mennään pikkuhiljaa. Jos (lue: kun) joskus vahingossa mennään liian lähelle häriötä ja koira menee kierroksille, palataan treenissä taaksepäin. Vähitellen koiraa alkaa yhdistää pelottavan asian nameihin ja sen tunnetila asiaa kohtaan muuttuu. 

Vastaehdollistaminen on helppo tapa auttaa pelkäävää koiraa. Uskon itse, ettei vastaehdollistamisessa voi epäonnistua. Ei ole niin tarkkaa, tuleeko jokainen nami täsmälleen oikeaan aikaan, enkä usko, että muutama virhearviointi aiheuttaa mitään hirveää takapakkia. Tärkeintä on vain edetä itse positiivisella asenteella ja kirjaimellisesti kauhoa niitä nameja koiran kitaan. Liikaa nameja ei tässä tapauksessa ole olemassa oleva käsite. 

Meillä vastaehdollistamisella on ollut todella iso vaikutus normaaliin arkeen. Kun Luckyn alkuaikojen paniikkitila ulkona hälveni ja se alkoi syödä nameja myös lenkillä, aloitin vastaehdollistamisen ihan pienistä asioista. Koska ihmispelko vaikeutti arkeamme eniten, keskityin aluksi vain siihen. Lucky reagoi ennen ihmisiin jo kaukaa, jähmettyi ja jäi tuijottamaan. Heti kun Lucky huomasin ihmisen jossain kaukana, syötin sille sen lemppariherkkuja. Aluksi namit eivät tietenkään aina maistuneet, mutta tosi nopeasti edistyttiin niin paljon, että Lucky käänsi huomionsa minuun ja namiin koko ohituksen ajan, kunhan nameja tosiaan alkoi tulla heti, kun ihminen tuli näköpiiriin. Avainsana siis on: kasapäin herkkuja taskussa. 

Enää en lähde koskaan lenkille ilman nameja. Parin kuukauden aktiivisen vastaehdollistamisen jälkeen ihmisten ohittaminen ei enää ole ongelma. Ei edes paikallaan seisovien, jotka ennen olivat kaikista epäilyttävimpiä. Välillä Lucky jopa haluaisi vapaaehtoisesti käydä haistelemassa ohikulkijoita alkuperäisen ojaan ryntäämisen sijasta. Huimasti on siis edistytty ja matka jatkuu samaan malliin. Nykyään namitan vasta itse ohitustilanteessa, ellei tilanne ole normaalista poikkeava. Ajan kanssa on oppinut tuntemaan omaa koiraa sen verran, että tietää mitkä asiat ovat sille erityisen vaikeita ja se tietysti nopeuttaa omaa reagointia huomattavasti. 

Vähän muunneltua vastaehdollistamista harrastetaan myös kotona. Luckyn on vaikea tottua rapusta, muista asunnoista ja ulkoa tuleviin ääniin uusissa paikoissa ja äänille haukkumisen kanssa on taisteltu tähän asuntoon muuttamisesta asti. Kesti melko pitkään löytää oikea tapa reagoida koiran haukkumiseen; kieltämisen ja keskeyttämisen kautta vastaehdollistamiseen. Mutta hyvin nopeasti se sitten todettiinkin toimivaksi. Namien heittely koiran eteen äänien kuuluessa on myös sekä itselle, että koiralle huomattavasti armollisempaa, kuin turha huutaminen. Nykyään haukutaan vain ihan satunnaisille omituisille kolahduksille, enkä näe sitä edes ongelmana. Ei koiran tarvitse maata pelkkänä tuppisuuna, kyllä joistain asioista saa ja pitääkin ilmoittaa.

Arjen pienet valonhetket

Rescuekoiran kanssa arki on yhtä vuoristorataa. On aikoja, jolloin edistysaskelia harpataan joka päivä, ja vastapainoksi päiviä, jolloin mikään ei tunnu sujuvan. Takapakit ovat aina tietty hirmu masentavia, mutta jokainen askel eteenpäin antaa kuitenkin niin mielettömän onnistumisen tunteen, että ne pienet takaiskut kyllä ovat sen arvoisia.

Viime aikoina meidän elämäämme on onneksi useimmiten valaissut onnistumisen hetket. Viimeksi tänään aamulla viedessäni Luckya hoitoon ädilleni. Asumme puistoisella lähiöaluella, jota ympäröi useat päiväkodit, koulut ja leikkipuistot. Luckyn pahimpia painajaisia, eli lapsia, siis vilisee joka puolella. Vilkkaiden päiväkotipihojen ohi on aamuisin yleensä pakko kulkea ja emme niitä erityisemmin olekaan vältelleen, vaan urheasti yrittäneet totutella aidan toisella puolella kiljuviin pieniin ihmisiin. Tänään koimme vihdoin jonkin sortin läpimurron. Se tunne, kun pelokas koira kävelee rennosti pelottavan asian ohi, haistelee maata ja ottaa kontaktia, on sanoinkuvaamaton. Sitä tuskin ymmärtää kukaan muu, kuin joskus aran koiran omistanut, mutta voin kertoa, että se tunne on mieletön. Tiedän, että matka lapsipelon voittamiseen tulee vielä olemaan pitkä ja kivinen, mutta nyt ainakin myös tiedän, että teen jotakin oikein. 

Yle keltaisen nauhan puolesta

Kauan odotettua uutisointia Yleltä, kiitos!

Onko vieraan koiran hihnassa keltainen nauha? Ohita suosiolla kauempaa

Viikonlopputerveisiä

Pitkät aamut, myöhäiset illat ja valoisat päivät ulkona ovat nyt päättymässä. Nyt nimittäin vietetään viimeistä viikonloppua joululomaa. Kiitos Helsingin yliopiston, sitä onkin saanut viettää melkein kokonaisen kuukauden. Huoleni neljän viikon pituisesta tylsyydestä olivat suhteellisen turhia - on ollut aivan mahtavaa päästä tekemään kaikkea sitä, mitä koulun ohella ei koskaan ehdi. Aurinkoisia pitkiä kävelylenkkejä, risteilyreissu Tukholmaan, shoppailua, asunnon sisustamista, sukulaisten ja ystävien kanssa kahvittelua. Ja mikä parasta - täydellistä koulujutuista irtautumista.

Tuntuu melkein vähän haikealta palata takaisin koleisiin luokkahuoneisiin viettämään seitsentuntisia päiviä. Tosin samalla arkeen on ehkä hyvä taas saada vähän rytmiä ja rutiinia. Luulen, että Luckykin arvostaa pientä ennalta-arvattavuutta. Harmi vain, että ulkoilut valoisaan aikaan taas jäävät ihan olemattomiin - on ollut aika ihanaa voida lenkkeillä auringopaisteessa ja kerrankin ottaa järkeviä kuvia ulkonakin. Tämän postauksen kuvat asiasta hyvänä esimerkkinä!

Kun pinna palaa

Iselleni on aina ollut sanomattakin selvää, ettei koiraa koskaan satuteta. Koirien kanssa kasvaneena olen aina ymmärtänyt, ettei koira tahallaan tee tuhmia, ja että koiran toruminen sen tekemisistä jälkeenpäin on täysin turhaa. Meillä koirille ei ole huudettu, eikä niitä ole kuritettu, mutta ongelmiakaan ei erityisemmin koskaan ole ollut. 

Minulla on normaalisti tosi pitkä pinna. Olen tehnyt paljon töitä lasten kanssa, eikä huutavien kakaroiden kanssa toimiminen ole koskaan ollut ongelma. En ole luovuttavaa sorttia ja yleensä jaksan etsiä ongelmiin ratkaisua kauan ja hartaasti. Siksi itsekin yllätyin, kuinka raskaalta ja turhauttavalta koiran omistaminen joskus voi itsestä tuntua.

Uskon vahvasti, etten ole maailman ainoa koiranomistaja, jonka pinna joskus vain yksinkertaisesti palaa. On niitä päiviä, kun asiat kasaantuvat, mikään ei tunnu menevän putkeen, ja itsellä ei ole hyvä olla. Niinä päivinä en yleensä todellakaan ole mikään unelma-mamma. En jaksa namittaa jokaisen lapsen kohdalla lenkillä, vaan vedän ärtyneenä pelokasta koiraa eteenpäin. En toimi järkevästi, en jaksa siedättää jokaista asiaa, en ole se iloinen, tsemppaava koiranomistaja, joka minun kirjojen mukaan pitäisi olla. Saatan karjua "HILJAA", kun koira haukkuu rapun äänille, vaikka tiedän, että se vain pahentaa asiaa. Saatan nykiä vihaisena hihnaa, kun koira vetää pakoon pelottavaa skeittilautailijaa. Jälkeenpäin itken turhautuneena olevani maailman huonoin mamma. 

Olen kokenut näistä hetkistä mielettömän huonoa omatuntoa. Miksi huudan? Miksi pakotan? Miksi en toimi oikein, vaikka osaisin? Totuus kuitenkin on, että huono omatunto ei asiaa auta. En saa tehtyä tekemättömäksi, eikä itsesääli tee minusta parempaa koiranomistajaa. Tiedän, että on väärin huutaa koiralle, ja että pakottaminen pahentaa pelkoja entisestään, mutta joskus hermot vain pettävät. Kun arki on jatkuvaa siedättämistä, ympärivuorokautista treeniä, joskus ei vain jaksa. Ja silloin on mielestäni parempi vain hengähtää hetki ja päättää, että tänään mennään sillä mihin pystytään. 

Olen aina ollut itsenäinen ja vähän oman tieni kulkija. Asunut pitkään yksin, muuttanut ulkomaille yksin, päättänyt elämästäni yksin. Nyt Lucky on vierelläni aina ja siihen tottuminen vie aikaa. Vaikka en kadu koiran hankkimista hetkeäkään, arki ei aina ole ruusuista. On inhimillistä, että välillä suututtaa ja ärsyttää ja se tulee helposti purettua lähimmäisiinsä. Tällä hetkellä se lähimmäinen on tuo koira. Ja vaikkei se ymmärrä, miksi mamma itkee, se kuitenkin on aina läsnä, lohduttaa ja antaa anteeksi.

Yksinolopäivitys

Tänään on taas otettu hienoja edistysaskelia tiellä pesunkestäväksi kotikoiraksi. Nimittäin yksinolon opettelussa. 

Meillähän Luckyn yksinolo ei sinänsä koskaan ole ollut mikään suuri ongelma. Alussa Lucky ulvoi ja haukkui ensimmäisen yksinolotunnin aikana, jonka jälkeen kuitenkin oli suhteellisen rauhallisesti loppuajan, oli sitten kyse tunnista, kahdesta tai kuudesta. Jonkin ajan kuluttua ulvominen loppui ja jäljelle jäi pelkkä haukkuminen, ja sekin onneksi vain lyhyissä pätkissä ensimmäisen tunnin aikana. Mitään tuhoja ei Lucky ole koskaan tehnyt. Mistään eroahdistyksesta ei siis tässä tapauksessa todellakaan ole ollut kyse.

Koska olen tulkinnut lievät yksinolo-ongelmat pelkästään tottumattomuudeksi ja luottamuksen puutteksi, olen myös uskonut niiden lieventyvän itsestään ajan kanssa. Suoranaisia yksinoloharjoituksia ei olla koskaan tehty, mutta olen yrittänyt noudattaa yleisiä yksinolon harjoittelua helpottavia ohjeita, kuten huomion vähentämistä lähtiessä ja tullessa. Olen myös aina jättänyt radion tai telkkarin päälle lähtiessäni, antanut erityisen hyvän herkun ennen ovesta ulos astumista ja mikä tärkeintä, yrittänyt jättää Luckyn yksin lähes päivittäin, edes hetkeksi. 

Alussa nauhoitin aina Luckyn yksinolot, jotta tietäisin, missä mennään. Muutettuamme uuteen asuntoon, kirjoitin naapureilleni kirjeen, jossa kerroin Luckyn haukkuherkkyydestä. Ajattelin, että se antaisi enemmän aikaa totutella uuteen ympäristöön, enkä itse stressaisi niin hirveästi koiran yksin jättämistä. Sen jälkeen nauhoitin yksinoloja vain satunnaisesti. Totuus on, että pelkäsin hirveästi nauhalta paljastuvan hysteerisenä kotona haukkuva koira. Kun kouluun kuitenkin joka päivä oli mentävä, ja oltava sielä 4-8 tuntia, olisi syksy ollut minulle pelkkää tuskaa. Jonkun mielestä ehkä itsekästä ja vastuutonta, mutta tietäessäni, ettei minulla ollut mahdollisuutta harjoitella yksinoloa järjestelmällisesti tai viedä koiraa hoitoon joka päivä, tämä vain tuntui ainoalta mahdolliselta ratkaisulta. Joskus tietämättömyys on niin paljon helpompaa. Päätin, että koska ongelmat eivät alunperinkään olleet niin suuria, antaisin Luckylle aikaa tottua yksinoloon omaa tahtiaan joululomaan asti. Silloin nauhoittaisin yksinolot ja mikäli haukkumisongelmia edelleen esiintyisi, sitä olisi pakko lähteä työstämään.

Tänään se päivä sitten koitti. Olin kaupungilla viitisen tuntia, jonka aikana nauhoitus kotona tallensi asunnon äänet. Nykyään jätän aina radion päälle eteiseen peittämään pahimmat rappukäytävän kolahdukset ja lähtiessäni sujautin vielä Luckylle possunkorvan evääksi. Lähdin ja jännitin, millaisen todellisuuden saisin nauhoitteelta kuulla.

Voitte varmasti kuvitella sen tunteen, kun palasin kotiin, ja näin äänikäyrissä yli viisi tuntia pelkkää radion tasaista melua. Ei haukahdustakaan. Ei yhtäkään. Ei minkään sortin epämääräistä ääntelyä. Se oli ihan mieletön yllätys. Niin iso, että nauhoitus piti tarkistaa useaan otteeseen. Tuntuu niin mielettömän hienolta, niin minun, kuin Luckyn takia. On todella helpottavaa tietää, ettei koira jää surkeana haukkumaan lähtiessäni kouluun, vaan osaa ottaa rennosti myös yksikseen. Taas ollaan yhtä askelta lähempänä normaalin kotikoiran elämää!

Kuvat eilisen myrskyiseltä ulkoiluresissulta. 

Kymmenen kuukautta

Lucky on tänään ollut Suomessa kymmenen kuukautta. Vaikka tuntuu, että yhteinen taival vasta ihan äskettäin olisi alkanut, on näihin kuukausiin mahtunut niin mielettömän paljon. Ajattelin koota pienen tilannekatsauksen meidän elämästä nyt.

Ulkoilu. Luckyhän tullessaan pelkäsi hihnassa kävelyä. Ei itse hihnaa, mutta kaikkia häiriöitä sen ollessa kytkettynä. Lucky on muutenkin häiriöherkkä ja valpas, ja hihna lisää edelleen tavallaan sen epävarmuutta. Nykyään, kun sen luottamus minuun on kasvanut, se osaa jo pelottavassakin tilanteessa paremmin hakea turvaa minusta panikoinnin sijaan. Nykyään lenkkeily sujuu uusissakin ympäristöissä hyvin ja vaikka Lucky välillä pelästyykin, se palautuu nopeasti, eikä enää jää paniikkitilaan, kuten alussa. Yritän useita kertoja viikossa ajella autolla jonnekin rauhallisempiin ympäristöihin, jotta Lucky saisi myös kokonaan pelottomia lenkkejä. Olen kokenut tämän monella tapaa todella tehokkaaksi - myös autototuttelun kannalta.

Kotona. Meidän asumisjärjestelythän ovat muuttuneet aika moneen otteeseen kuluneiden kymmenen kuukauden aikana. Muutimme pienestä keskustayksiöstä ensin äitini luo, ja nyt olemme asuneet omassa, uudessa aunnossamme kahdestaan kolmisen kuukautta. Lucky on uusissa paikoissa aina ääniherkkä ja selkeästi pelkää esimerkiksi rapun ääniä. Pikku hiljaa se kuitenkin helpottaa, ja nyt Lucky vaikuttaa sopeutuneen uuteen kotiin, vaikka rapun kolahdukset edelleen välillä vähän hermostuttavat. Olen huomannut, että oma hermostuminen pahentaa tilannetta huomattavasti ja vaikka välillä on vaikeaa yrittää sivuutta koiran haukkumista, on sen huomion kääntäminen johonkin kivaan pelottavien äänien sijaan huomattavasti toimivampi keino työstää asiaa. Ehdottomat mamman ylpeydenaiheet kyllä ovat, ettei Lucky koskaan ole tuhonnut mitään, mikä ei olisi sen omaa, ja että Lucky aina on ollut sisäsiisti, vaikkei sitä koskaan ole sille opetettu. Olin valmistautunut tavarani raatelevaan teinipodencoon, jonka kanssa sisäsiisteysopettelu olisi aloitettava ihan alusta, mutta sain kyllä yllättyä todella.

Pelot. Luckyhan tullessaan pelkäsi vähän kaikenlaista. Yhteiselämä aloitettiin totuttelemalla sisätiloihin, missä Lucky ei koskaan aiemmin ollut asunut. Telkkarille haukuttiin, peileille muristiin ja kaikki ääntä tuottavat kodinkoneet tulkittiin möröiksi. Ulkona kaikki oli autoja lukuunottamatta pelottavaa, varsinkin ihmiset. Olen monta kertaa miettinyt, miten arka Lucky ei koskaan ole reagoinut mitenkään moottoriajoneuvoihin. Ei moottoripyöriin, autoihin, rekkoihin, busseihin - vaikka asutaan suhteellisen vilkkaalla alueella. Kuvittelen, että Luckya on pentuna pidetty esimerkiksi tarhassa autotien läheisyydessä, ja on näinollen sosialistunut liikenteen meluun. Hyvä esimerkki tästä on, että ollaan alusta asti ongelmitta voitu jäädä vilkkaan tien liikennevaloihin rauhallisesti odottelemaan syöden herkkuja. 

Nykyään pelon kohteet ovat harvemmassa, vaikkakin niitä edelleen tulee vastaan päivittäin. Usein ne kuitenkin ovat asioita, jotka ovat Luckylle täysin uusia ja on siis ymmärrettävää, että koira reagoi niihin epävarmuudella. Esimerkiksi tutun lenkkipolun varrelle ilmestynyt autonrengas, polkupyörä tai mainoskyltti ovat aika jänniä. Nykyään tosin Lucky hienosti uskaltaa tulla houkuteltuna mukaan haistelemaan pelottavaa juttua kanssani, ja seuraavalla kerralla asian nähdessään, ei enää ole millänsäkään. Ulkona edelleen jatkuvasti jännittäviä asioita ovat bussipysäkit, rappukäytävät, tunnelit, tummat korkeat aidat (!?) ja näin joulun alla puihin ilmestyneet jouluvalot. 

Se suurin arkeemme vaikuttava pelko, on aina ollut ja on edelleen, ihmiset. Vaikka asiassa ollaan päästy huimasti eteenpän, on meillä vietä pitkä tie kuljettavana. Ulkona ihmiset ohitetaan jo yleisesti ihan rennosti ja sisälläkin Lucky nykyään hyväksyy ja luottaa vieraisiin huomattavan paljon nopeammin. Uteliaisuus ja kiinnostus ovat selvästi pikkuhiljaa voittamassa epävarmuuden. Positiivisten kokemusten kautta voittoon siis. Viimeaikojen suuret edistysaskeleet antavat voimia jaksaa eteenpäin, ja suhteellisen peloton tulevaisuus näyttää mielestäni tällä hetkellä ihan realistiselta, vaikka siihen onkin matkaa. 

Koulutus. Lucky ei osannut mitään käskyjä tullessaan minulle. Aloitettiin siis heti ihan perus "istu"-käskyn opettelusta, ruuan odottamisesta ja naksuttimen käytöstä. Lucky on fiksu ja hoksaa uudet jutut nopeasti, sekä selvästi myös nauttii treeneistä kanssani. Kesällä treenailtiin paljon kotona, kun ulkona oli vielä niin jännää, etteivät namit maistuneet. Kesällä käytiin myös Kiva koirakansalainen -kurssilla, joka oli suurmenestys. Luckylle teki hyvää harjoitella uusissa paikoissa oloa ja uusien ihmisten tapamista ja samalla saatiin myös treeniä julkisilla matkustamisessa. Itse kurssi oli mielestäni myös tosi hyvä ja Luckylle ohjatut treenihetket olivat ehdottomasti viikon kohokohtia. Syksyllä aloitettiin dogparkour ja se muuttikin arkeamme aikalailla. Dogparkourin myötä namit alkoivat maistua myös ulkona ja lenkkeilystä tuli sekä minulle, että Luckylle paljon mielekkäämpää ja stressittömämpää. 

Tällä hetkellä Luckyn vahvistetuin käsky on "istu". Se toimii tosi pelottavia hetkiä lukuunottamatta kaikissa paikoissa ja tilanteissa. Lucky on myös nyt oppinut odottamaan istuen kotona esimerkiksi piilottaessani nameja asuntoon tai pukiessani päälle ennen lenkille lähtöä. Muita opittuja käskyjä ovat käsikosketus "touch", "maahan", "tassu", "toinen tassu", oma paikka eli "petiin", hyppää eli "hopp", etujalkojen nosto koreammalle tasanteelle "ylös", "alas", "etsi" kun kyse nameista, "mennään" eli eteenpäin mars, sekä luoksetulo "luokse". Luoksetuloa harjoiteltiin tosi paljon kesällä mökillä herkkujen kera ja se jätti todella hyvän pohjan. Luckyn luoksetulo on todella hyvä esimerkiksi koirapuistossa ja metsässä, mutta olen edelleen epävarma ja sen takia tarkka vapaanapidon kanssa. En halua epäonnistuneita luoksetulokäskyjä, joten parempi olla varovainen ja käyttää liinaa, kunnes luoksetulo on satavarma. 

"Seuraa", "sivulle" ja "odota" ovat tällä hetkellä työn alla ja niitä treenataankin paljon normiarjessa. Ylihuomenna meillä alkaa kahdeksan kerran Rally-tokon alkeiskurssi ja sitä odotellaankin innokkaina. Tosi hauskaa päästä harrastamaan yhdessä! 

Paljon on vielä matkaa täysin tasapainoiseen elämään, mutta suunta on ehdottomasti oikea. Meillä kummallakin on vielä paljon opeteltavaa ja työstettävää, mutta arki on nykyään hirmuisen paljon helpompaa, kuin kymmenen kuukautta sitten. Jokainen päivä on haasteiden ja pelkojen kohtaamista, mutta jokainen päivä on myös samalla niiden voittamista. Lucky tuo elämääni niin paljon sisältöä, eikä koti enää olisi koti ilman koiraa.

Ensimmäinen uusivuosi

Ihanaa uutta vuotta 2015! 

Kuten kuvasta näkyy, meillä vuoden vaihtumista juhlittiin suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Itseäni jännitti etukäteen, miten Lucky suhtautuu rakettien paukkeeseen, ja vietimmekin siksi rennon illan äitini luona.

Kaikki sujui kuitenkin ihan yli odotusten. Tottakai lievää hermostuneisuutta oli ilmassa, mutta Lucky oli sisällä kuitenkin rennosti, nukkui vieressä sohvalla ja söi herkkuja hyvällä ruokahalulla. Pahimpien paukahduksien kuuluessa neiti saattoi vähän haukahdella ja painautua lähemmän ihmiseen kiinni, mutta rentoutui kuitenkin nopeasti nukkumaan. Ulos ei ollut haluja lähteä kahteentoista tuntiin, joten ei todellakaan lähdetty uhmaamaan kohtaloa ja väkisin pissattamaan. Päätin, että jos Lucky ei itse vartavasten pyydä ulos, en ota riskiä, että pelästyy ulkona oikeasti. Hyvin toimi!

Kun Lucky ei näyttänyt kaipaavan erityistä tassusta pitämistä, kävin itse pistäytymässä ystävän luona vuoden vaihtumisen tienoilla ja Lucky jäi äitini seuraan. Päältä päin rauhallinen koira oli muuten ollut oma iloinen itsensä jopa pahimmassa paukkeessaa kahdeltatoista, mutta selvästi turvasi ihmiseen tavallista enemmän ja halusi nukkua sylissä tai ihan kyljessä. Olen tosi iloinen että Lucky nykyään kokee lähimmät ihmiset jo niin turvallisina, että osaa luottaa ihmisen läsnäolon tuomaan turvaan.

Toivottavasti muidenkin uusivuosi sujui liikoja pelkäämättä!