Päivä valokuvamalleina

Nyt tulee kuulkaa semmoinen kuvapläjäys, että oksat pois! Mutta ei huolta, tällä kertaa kuvat ovat kyllä niin sanoinkuvaamattoman kauniita, että niistä ei ainakaan tämä tyyppi meinaa saada tarpeekseen (okei, olen ehkä hiukan puolueellinen...). Kuvat ovat hurjan taitavan valokuvaajan, Tea Jumppasen käsialaa. Meillä oli mieletön onni päästä mukaan täyttämään Tean portfoliota, eli lähdettiin ihan vain malleina mukaan tekemään, mitä kuvaaja ikinä halusi ja toivoi. Palkaksi saatiin kasa näitä tautisen hienoja kuvia. Sanoisinko, että mahtava diili?

Mutta nyt asiaan – eli niihin kuviin! 

Kuvaukset järkättiin Nummelan pienellä lentokentällä. Kenttä on talvisin suljettu ja muuttuu silloin varsinkin koiranulkoiluttajien suosimaksi ulkoilualueeksi. Alue vaikutti superkivalta, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että erittäin erikoisten sääolosuhteiden takia en nähnyt ympäristöä juuri lainkaan. 

Todella paksu sumu oli juuri sinä pakkaspäivänä laskeutunut Etelä-Suomen ylle ja kaikki ei siis ollut vain valkoista lumipeitteen vuoksi, vaan myös erittäin sumuista. Eteensä näki suunnilleen kymmenisen metriä, jonka jälkeen kaikki oli, kuin valkoisen verhon takana. Sääolosuhteet aiheuttivat varmasti Tealle haasteita, mutta niistä ei kyllä kuvaustilanteessa tai lopputuloksessa näkynyt jälkeäkään. Päin vastoin, sumu on kerrassaan upea efekti, joka tuo kuviin mystisyyttä ja erikoisuutta.

Näitä kuvia katsoessa ei kyllä yhtään uskoisi, että kameran edessä on viipottanut Luckyn kaltainen duracellpupu. Niin hyvin Tea onnistui ikuistamaan kaikki ne kaikista kauneimmat katseet, asennot ja hetket. Noin yleisesti Tean kanssa kyllä olikin mitä mukavin tehdä töitä, hän on rauhallinen ja määrätietoinen ja koko ajan sitä kyllä tunsi olevansa todella hyvissä käsissä. 

Myös aremman rescuekoiran omistajalle Tea on mitä mahtavin valinta: hänellä on itsellään kotona Romanian rescue ja hän oli todella taitava epävarmemman koiran kanssa. Luckyn arkuutta ei tosin liiemmin kuvausten aikana näkynyt, se moikkasi Tean heti kättelyssä iloisesti ja avoimesti ja koko reilun tunnin mittaisen kuvauksen aikana se reippaasti riehui ja poseerasi ympäri kenttää ja sitä ympäröiviä metsiä. Ihan ylpeähän sitä sai olla!

Myös parit yhteiskuvat tuli otettua. Ja hei katsokaa tuota vähän ylempää kuvaa, jossa Lucky istuu ja tapittaa suoraan kameraan. Miten voi koira olla noin upea? 

Viimeinen kuva on yksi henkilökohtaisista ultimate-lemppareista. Luminen metsä on Luckyn ruskeaa turkkia vasten niin törkeän kaunis ja Lucky näyttää melkein joltain taikaeläimeltä metsän siimeksessä. Jos sillä olisi sarvet se varmasti menisi ihan peurasta! 

Kaiken kaikkiaan kuvauskeikka oli ihan huippumahtava! Minulla ja Luckylla kummallakin oli ihan superhauskaa ja kuinka ihana onkaan saada tällaisia upeita kuvia Luckysta kehyksiin seinille. Kohta koko meidän kämppä onkin sitten varmaan pelkkää koirataulua... :-D 

Mutta hei! Nyt vielä pieni loppukevennys. Yksi kuva oli nimittäin minusta ihan ylitse muiden, nimittäin tämä mestariteos:

Onko se orava? Onko se kenguru? Tai makkara? En tiedä, mutta söpö se on <3 

Kaikki kuvat on ottanut Tea Jumppanen / Tea J. Photography. 

Tean portfolio ja nettisivut löytyy täältä.

Koira ja pelottava ulkomaailma – näin meillä voitettiin lenkkipolkujen möröt

Ajattelin kirjoittaa vähän meidän kohta neljä vuotta kestäneestä kamppailusta ulkomaailmaa vastaan. Kuulostaa vähän hassulta, mutta juuri sitä se on kyllä ollut. Kamppailua, kun se itselle ihan tavallinen oven ulkopuolinen maailma on koiralle kauhistus. 

Lähtötilanne Luckyn tullessa minulle keväällä 2014 oli siis, ettei se ollut ikinä nähnyt mitään muuta, kuin koiratarhan ja sen lähiympäristön keskellä Espanjan maaseutua. Oli siis näin jälkeenpäin ajateltuna hyvin loogista, että sillon 1,5 vuotias koira pelkäsi ulkona kuollakseen kaikkea, puita, koiria ja autoja lukuunottamatta. En kuitenkan silloin nuorena ja kovin kokemattomana koirien peloista osannut suhtautua Luckyn pelkoihin kovin rakentavasti vaan todennäköisesti pahensin niitä vielä huomattavasti pekottamalla sitä liian vaikeisiin tilanteisiin ja luomalla näin sille traumoja. Nykyään sitä onneksi ollaan viisampia ja kaikki virheet ovat olleet korjattavissa, mutta haluan tässä painottaa, että aika, kärsivällisyys ja eteneminen koiran ehdoilla ovat avainsanoja pelkojen voittamisessa. Niillä mekin lopulta ollaan päästy jo aika pitkälle.

Mutta miten se siis käytännössä tapahtui? Tässä pari tärkeintä oivallustani! 

1. Ole kärsivällinen

Tämä oli itselleni se kaikista vaikein osuus, hosuja kun olen. Mutta kiirehtiminen ja hosuminen on pelkojen siedätyksessä (ja kyllä ihan eläinten koulutuksessa yleisestikin) se kaikista suurin virhe. Koiran pitää saada kohdata pelon kohteet pienissä erissä ja ilman, että ne aiheuttavat paniikkia. Muuten edistystä ei tule ja pahimmassa tapauksessa mennäänkin vain takapakkia. Pelkojen siedätys aloitetaan siis niin kaukaa ja niin lyhyissä pätkissä, että tilanne ei ole koiralle ylitsepääsemättön vaikea, vaan se pysyy vielä rauhallisena. Itse vein esimerkiksi Luckyn aivan liian pitkille lenkeille heti Suomeen tultuaan. Raahasin sitä ympäri Helsingin keskuspuistoa "koska koiranhan täytyy saada liikuntaa". Ainoa asia, mitä Lucky oikeasti silloin olisi tarvinnut, olisi ollut todella lyhyet pissatukset lähiympäristössä, kunnes itse olisi uskaltanut ottaa askeleen kohti uusia maisemia. Anna siis koiralle aikaa ja älä hoppuile, kärsivällisyys kyllä palkitaan sitten ajallaan. 

2. Anna koiralle tilaa

Toinen ihan perustavaa laatua tehty virhe on koiran pakottaminen sille liian vaikeisiin tilanteisiin. Kun pakotamme toisia koiria pelkäävän koiran ohittamaan toisen koiran ihan liian läheltä, se todennäköisesti rähisee. Se ei tiedä miten muuten reagoisi, koska sille ei anneta tilaa tehdä omia valintoja. Rähinästä tulee hyvin nopeasti toistuva tapa, koska se on ainoa keino jolla koira tuntee pystyvänsä vaikuttamaan tilanteeseen. 

Mitä siis voisimme tehdä toisin?

Kierretään kauempaa. Auksi niin kaukaa, ettei koira reagoi ärsykkeeseen. Meillä esim edelleen pelätään polkupyöriä todella paljon. Ei siis missään tapauksessa lähdettäisi ohittamaan pyörää samalla kävelytiellä vaan loikataan mihin tahansa ojaan/metsään/pihaan, jotta koira ei koe joutuvansa umpikujaan. Samalla etsitään nameja maasta tai tehdään lempitemppujamme, jotta koiralla on jotain mukavaa tekemistä jännän tilanteen ajan. Tärkeintä on kuunnella koiraa – mitä se yrittää käytöksellään meille kertoa? Jos annamme sille mahdollisuuden, halauisiko se vaihtaa suuntaa toisen koiran nähdessään? Annetaan sille mahdollisuus siihen. 

3. Kokeile BAT 2.0:llaa.

BAT, eli behavior adjustment training, on amerikkalaisen koirankouluttajan Grisha Stewartin kehittämä menetelmä. Täällä menetelmä on esitelty mielestäni todella hyvin, kannattaa käydä tutustumassa jos BAT on vielä vieras koulutusmuoto. Et varmasti tule katumaan!

Oma ajatusmaailma mullistui BAT 2.0:llan yksinkertaisuudesta. Koiran annetaan tehdä itse omia, hyvä päätöksiä sille hankalassa tilanteessa. Sille annetaan sitä edellisessä kohdassa paljon hehkutettua tilaa, mutta sille myös tarjotaan välineet ratkaista tilanne itse. Sitä opastetaan käyttämään rauhoittavia signaaleja pakenemisen tai räyhäämisen sijaan. Kun koiran BAT-taidot kehittyvät, sitä alkaa koiranomistajana huomaamaan paljon uusia puolia koirassaan.

Kun sen käytöstä ulkona lenkillä seuraa, saattaa sitä, kuten meidän tapauksessa, esimerkiksi alkaa huomata, että koira ennen jännittävää kohtaamista itse alkaa nuuskia puskia. Se on siis itse löytänyt käytöksen, joka tuntuu siinä tilanteessa toimivalta. 

4. Opeta koira syömään ulkona.

Olen huomannut, että monet kovasti pelkäävien koirien omistajat pähkäilevät namien kanssa. Kun koira on kovin stressissä tai pelkää, se ei välttämättä syö nameja ollenkaan: Luckykaan ei ottanut ulkona namin namia ensimmäisen puolen vuoden aikana. Koska pelkojen siedätys ja jännien tilanteiden kohtaaminen kuitenkin on huomattavasti helpompaa, jos namit ovat toimiva vaihtoehto, me alettiin systemaattisesti treenata ulkona syömistä.

Aloitettiin metsistä, missä Lucky on aina ollut rento. Otin mukaan superherkkua, esim juustoa tai nakkia, ja mentiin ihan vain syömään ilman sen suurempia treenejä. Sitten alettiin etisä juustopaloja maasta ja tekemään helppoja temppuja metsässä. Pikku hiljaa syömistä siirrettiin vilkkaampiin paikkoihin ja kuppitarjoilu sisällä pistettiin ihan minimiin. Suurin osa ruokailusta siirtyi ulos. Vähitellen huippunameja pystyi vaihtamaan vähemmän herkullisiin ja ahmattikoira söi kuitenkin. Pikku hiljaa se söi pelottavammissa paikoissa ja yhtäkkiä vain huomasin, että katos, Luckyhan syö vaikka lapsijono marssi ohitse (lapset ei siis oikein ole Luckyn juttu). Nykyään Lucky syö missä ja milloin vain, mikä helpottaa treenejä huomattavasti. Syömisen treenaaminen erilaisissa ympäristöissä voi siis oikeasti helpottaa elämää tosi paljon!

5. Ole hyvä roolimalli.

Meillä hyvin oleellinen muutos lähti siitä, että itse muutin omaa asennettani. Rentouduin, nappasin mukaan lenkille paremman fiiliksen ja en märehtinyt epäonnistumisia. Yllättäen kaikki alkoi sujua paremmin. Huomasin myös, kuinka paljon vaikutusta omalla tsemppaamisella on Luckyn mielentilaan. Iloinen ääni, pari juoksuaskelta, leikkiasentoon meno, pari hauskaa temppua – pelottavan tilanteen aiheuttama jännitys purkautuu nykyään nopeasti, kun itse kannustan hauskanpitoon. Älkää siis pelätkö vaikuttavanne hölmöiltä hihkuessanne ja hyppiessänne koiranne kanssa, se on niin todellakin pelottomamman arjen arvoista!

Se pieni valon häivähdys pimeässä

Kun elämä työntää jyrkänteeltä, onnea on omistaa Lucky.

Elämä toi loppusyksyllä mukanaan suuren menetyksen, kun isäni menehtyi yllättäen. Sen seurauksena arki, joulu, vuodenvaihde, ovat kaikki olleet tavallista pimeämpiä ja ilottomampia. Kaikki vähän niin kuin pysähtyi. Mieltä painaa jatkuva suru ja ikävä.

Jokainen suuren surun kokenut tietää, että itseäänkin yllättävät asiat saattavat nostaa ikävän ja pahan mielen pintaan. Minua alkoivat ahdistaa illat. Pimeys ja painostavalta tuntuva hiljaisuus. Jouluvalojen tuike, jota normaalisti rakastan, ei näytä enää kauniilta, vaan muistuttaa raastavasta ikävästä.

Mutta pimeyden laskeutuessa ikkunoiden taakse ja ahdistuksen nostaessa päätään, pieni koira painautuu tiiviisti kiinni kylkeen. Se katselee minua kiinnostuneena, suurilla silmillään, pää kallellaan. Tapittaa kasvojani. Se ei sure. Se todennäköisesti miettii, mitä sen pitäisi tehdä saadakseen jääkaapista juustoviipaleen.

Koiran huolettomuus on surun keskellä uskomaton voimavara.

Kun kyynelten läpi näkee koiran repivän lempipehmolelunsa palasiksi, sitä väkisinkin alkaa hymyilyttää. Kun itseä ei huvittaisi lähteä asunnon seinien ulkopuolelle, koira taluttaa tarmokkaasti ulos ovesta. Kun koira painaa päänsä ihmisen syliin ja huokaa syvään, sitä ei enää ole yksin.

Koira on aina lähellä, aina läsnä.

Olen kuluneen kuukauden aikana ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti ymmärtänyt eläinten merkityksen surutyössä ja ahdistuksen hoidossa. Pelkkä Luckyn läsnäolo on saanut oloni paremmaksi, ja kaikki yhteinen tekeminen; lenkkeily, rally-tokoilu ja leikkiminen, tuo niin paljon kaivattuja valon häivähdyksiä pimeään. En ikinä olisi uskonut, että koira voi antaa niin uskomattoman paljon lohtua.

Onneksi suru kyllä helpottaa. Joku päivä. Sitä odotellessa olen niin kovin kiitollinen näille kodin tukijoukoille, jotka tuovat naurua ja iloa jokaiseen pimeäänkin päivään.