Täydellinen kevätlauantai

Lauantaina lähdettiin mahtavassa seurassa nauttimaan aurinkoisesta kevätsäästä Rajasaareen. Lucky pääsi taas juoksemaan ympäri saarta, leikkimään samanlajisten kavereiden kanssa ja möyrimään puskissa. Me ihmiset taas saatiin naamaan kevään ensimmäiset auringonsäteet ja nauttia mukaviasta juttuhetkistä. 

Jossain vaiheessa nälkä yllätti meidät ja päätettiinkin sitten ajaa lähimpään mäkkäriin hakemaan vähän epäterveellistä lounasta reippailupäivän päätteeksi. Ja koska ilma oli mitä ihanin, siirrytiin sitten Sibeliuspuistoon piknikille.

   

Päästiin toisin sanoen siis heti harjoittelemaan sitä julkisilla paikoilla rauhoittumista. Täytyy sanoa, että Lucky kyllä yllätti toden teolla. Ensin se vähän kummasteli ja vinkui, kun istahdettiin aurinkoisille kallioille keskelle suurta puistoa, mutta hyvin nopeasti sen huomio siirtyi ranskalaisten tavoitteluun. Vaikka ihmisiä vilisi ympärinä, turistibussit toivat kasapäin turisteja valokuvaamaan Sibeliusmonumenttia ja vieressä vilisi niin lapsia, koiria, kuin pallopelejä harrastavia kaveriporukoitakin, Lucky pysyi rauhallisena. Se ei tainnut haukkua kertaakaan ja makasi rennosti viltillä meidän syödessä. Kerran taisi tosin hampurilaisesta hävitä pala... :-D

Erittäin onnistunut lauantai! Ja erittäin onnistunut ensimmäinen treenikerta kesää ajatellen. Eiköhän tuosta hyvä seuralainen tule kesäpiknikeille ja terasseille!

Kiitos ystävälleni Katarinalle ihanasta yhteiskuvasta! Mitä muuten tykkäätte uudesta bannerista?

Ei mikään tavallinen koira

Kiitos kommentoijalle, joka kyseli niin mielenkiintoisesta aiheesta, että ajattelin tehdä siitä ihan oman postauksensa. Nimittäin muiden ihmisten asenteesta rescuekoiraa kohtaan. 

Ennen Luckya, koko rescuekoiratoiminta on ollut itsellenikin täysin vierasta. Perheessäni ja lähipiirissäni täällä Suomessa koirat on aina ostettu kasvattajalta, niiden taustat on selvitetty huolellisesti ja rotuvalintoja on harkittu pitkään. En täällä Suomessa edelleenkään tunne ketään, jolla olisi uudelleensijoitettu tai adoptoitu koira. Toki  niitä puistoissa ja tapahtumissa tapaa paljonkin, mutta omassa lähipiirissäni niitä ei tule vastaan. 

Itseasiassa omassa lähipiirissäni koiria ylipäätänsä ei ole montaa. En ole se koiranomistaja, jonka kaikki ystävät myös ovat koiranomistajia. Päin vastoin, suurin osa ystävistäni ovat täysin tottumattomia koiriin, tai jopa pelkäävät niitä. Tämä asetelma on ajoittain aiheuttanut itselle jonkin verran päänvaivaa. 

Minulle tullessaan Lucky pelkäsi vieraita ihmisiä niin paljon, että se näki jokaisen tuntemattoman ihmisen, ikään tai sukupuoleen katsomatta, uhkana. Kun meille tuli vieraita, Lucky ei rauhoittunut haukkumiseltaan hetkeksikään. Se ei koskaan ole näyttänyt aggressiivia merkkejä, mutta esimerkiksi pelko lapsia kohtaan oli alussa niin paha, etten koskaan olisi uskaltanut ottaa sitä samaan tilaan lapsen kanssa.

Minulle on alusta asti ollut tärkeää ottaa niin Lucky, kuin muut ihmiset huomioon. En halua asettaa ystäviäni epämiellyttäviin tilanteisiin koiran kanssa, jos tiedän heidän olevan tottumattomia tai pelkäävän. Samalla en myöskään ole halunnut aiheuttaa Luckylle yhtäkään epämiellyttävää kokemusta ihmisistä. Tämän takia olen aina harkinnut kahteen kertaan, missä tilanteissa ja miten tutustuttaa koiraa lähipiiriini. Olen esimerkiksi valinnut viedä Luckyn hoitoon, kun veraita ihmisiä on luonani usempia ja olla ottamatta sitä mukaan kylään, jos olen uskonut sen olevan sille liian rankkaa.

Nykyään kaikki on helpompaa. Suurin osa ystävistäni ja lähipiiristäni on tavannut Luckyn ja Lucky on jo parin tapaamisen jälkeen kaikkien paras ystävä. Kerran Lucky on jopa ollut kotona, kun kymmenisen opiskelukaveria olivat paikalla, ja vaikka se olikin sille melko rankkaa, pärjäsi se loppupeleissä hyvin. Vielä paremmin pärjäsivät tosin opiskelukaverini.

Minut on siunattu erittäin hienolla ystävä- ja tuttavapiirillä. Jopa koirapelkoiset ovat antaneet Luckylle mahdollisuuden, näyttäneet ymmärrystä ja olleen kiinnostuneita Luckyn menneisyydestä. En itseasiassa itse koskaan ole kuullut negatiivista kommenttia valinnastani adoptoida rescuekoira, päinvastoin, useastikin ihmiset kommentoivat, kuinka hienon valinnan olen tehnyt ja kuinka rankkaa sen täytyy olla. Tosin uskon, että myös omalla asenteella ja käyttäytymisellä on merkitystä. Aina, kun joku on tavannut Luckyn ensimmäistä kertaa, olen heti kertonut, että se pelkää, että sitä ei tarvitse eikä edes kannata humioida ja että sen pitää saada ottaa kontaktia omaan tahtiinsa. Ihmiset ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja juuri ne, jotka sitten antavat Luckyn olla rauhassa, eivätkä kiinnitä siihen mitään huomiota, ovatkin ensimmäisenä Luckyn kaverilistalla.

Omalla käyttäytymisellä voi myös vaikuttaa paljon muiden mielipiteisiin. Koska en halua, että kenenkään tarvitsee pelätä koiraani, pidän sen nykyään aina aluksi hihnassa kotona tai kylässä, kun paikalla on Luckylle vieraita ihmisiä. Näin koira on varmasti hallussa koko ajan, ja myös muut ihmiset kokevat tilanteen turvallisena. On myös tärkeää pitää huomio koirassa ja lukea sitä, ettei mitään ikävää tilannetta pääse sattumaan. Omalla toiminnallaan koiranomistajana voi mielestäni vaikuttaa paljon muiden ihmisten asenteeseen rescuekoiria kohtaan.

Huhtikuun kultahiput

Kuukauden parhaimmistoa. Pari ikimuistoista hetkeä.

Lucky edistyy tällä hetkellä jokaisella mahdollisella elämän osa-alueella ihan mahdotonta vauhtia. Tuntuu, että muutoksia tapahtuu koko ajan, mikä tietysti on ihanaa. Meillä sekä puolenvuoden, että nyt vuosipäivän, ohittaminen on ollut todella mullistavaa. Kummassakin vaiheessa ollaan otettu huiman suuria edistysaskelia.

Lenkkeily, josta olenkin lähiaikoina hehkuttanut useampaan otteeseen, on nykyään jostain ihan muusta maailmasta, kuin vain pari kuukautta takaperin. Hihnalenkkeilystä on tullut oikeasti hauskaa, meidän kummankin mielestä. Nyt ihanassa kevätsäässä ollaan viihdytty parin tunnin mittaisilla iltalenkeillä lähes päivittäin ja sillä on selvä vaikutus sekä Luckyn hyvinvointiin, että meidän väliseen suhteeseen. Lenkeillä kuitenkin aina myös treenataan ja leikitään paljon.

Rescuekoiran omistaminen on ihan oma maailmansa. Sen huomaa varsinkin silloin, kun jokaisen tasapainoisen koiran omistajan merkityksettömät arjen osa-alueet aiheuttavat suuremman asteen tunteenpurkauksia. Tästä esimerkkinä parin päivän takainen iltalenkki. Ollaan nyt lähiaikoina kävelty suhteellisen paljon katukäytävillä, kerrostalojen pihoilla ja muissa vilkkaammissa paikoissa, jotta nekin tulisi tutuiksi. Lucky on arastellut tosi paljon talojen seiniä, korkeita aitoja, katoksia ja näyteikkunoita, mitä ovat rajoittaneet katujen käyttöä aika paljon. Voitte varmasti tämän kuultuanne kuvitella sen onnen tunteen, kun arastelu nyt kuluneella viikolla selkeästi on ottanut laantuakseen. Kun yhtenä iltana kuljettiin katukäytävää kotiin päin ja Lucky ensimmäistä kertaa koskaan kulki talon seinänvierustaa ja samalla vielä haisteli rennosti, olin niin mielettömän ylpeä.

Yhtenä iltana oltiin myös kiertelemässä vähän kaupunkiympäristössä ja pistäydyttiin taas käymässä eläinkaupassa haistelemassa herkkuluita. Mielestäni eläinkaupoissa käynti on mielettömän hyvää ympäristötreeniä, kun paikalla on henkilökuntaa, joka osaa kohdella arkojakin koiria hienosti, ja ympärillä on kasapäin herkkuja ja muuta kivaa. Eläinkaupasta ei koiralle voi tulla mitään muuta, kuin hyvä fiilis.

Lucky onkin hyvin jo oppinut, että kun Mustin ja Mirrin kassalla nousee ylös tasoa vasten, saa kilteiltä työntekijöitä aina jotain ihania herkkuja. Lucky siis kirjaimellisesti rakastaa jokaista tuikituntematontakin eläinkaupan työntekijää. Ja aina ne työntekijät ihmettelevät arkuus-juttujani, kun on niin reipas ja iloinen koira :-D

Ollaan kyläilty paljon niin vanhemmillani, kuin mummini luona, ja Luckysta saa kyllä aina silloin olla erityisen ylpeä. Sen mielestä kummankin vanhempani kodit, sekä mummola, ovat ehkä maailman parhaita paikkoja ja se jo pihalla vinkuu ja heiluttaa vimmatusti häntää. Oikeastaan Lucky rakastaa kaikkia paikkoja, missä se sisään tullesaan tietää saavansa herkkuja :-D Tie tuon koiran sydämeen käy kyllä niin vatsan kautta!

Tämänpäiväisellä lenkillä täytyy kyllä sanoa, että olin ylpeä myös itsestäni. Lenkkeilimme puistoon, jonka nurmikolla pari nuorta miestä pelasi jalkopalloa. Luckyhan kammoaa jalkopallon ääntä ja huutoja, joten tiesin heti, ettei puistosta vain voi haahuilla muina miehinä läpi. Kävin päässäni läpi eri toimintasuunnitelmat ja päädyin kokeilemaan yksinkertaista syyliin-kaappaamis-taktiikkaa.

Kuulen ja luen usein, miten pelokkaita koiria ei koskaan saa nostaa syliin. "Se vahvistaa niiden pelkoa". Bullshit sanon minä. Lucky pysyy sylissä rauhallisempana, turvaa minuun, eikä mene paniikiin. Tälläkin kertaa se toimi ihan uskomattoman hyvin. Pallot lentelivät ja miehet juoksentelivat edestä ja takaa, mutta Lucky ei ollut moksiskaan. Kun päästin sen sylistä vähän matkan päästä, se pudisteli itsensä tilanteesta ja jatkoi iloisena matkaa. Sen mielentila vaikutti jopa rauhoittuneen entisestään, vaikka tilanteen periaatteessa olisi kuulunut olla ylitsepääsemättömän kamala. Ihmiset - ottakaa ne koirat nyt vain sinne syliin jos teillä on siihen mahdollisuus!

On ihanaa nähdä, miten pelko vähän kerrallaan siirtyy takaa-alalle, ja näkyviin tulee koko ajan enemmän luonnetta, enemmän koiramaisia piirteitä, enemmän iloa. Luckyn perusiloinen persoona näkyy koko ajan selkeämmin ja sen hurja itsepäisyys ja vahvatahtoisuus tulee nyt oikeasti esiin. Se kierii jätöksissä keskellä tietä, tuijottaa oravaa puussa, haistelee lyhtypylvästä. Niin arkisia asioita, jotka kuitenkin saavat minulle onnenkyyneleet silmiin.

Suunnitelmissa kesä

Huhtikuu alkaa pian vetää viimeisiään ja kesä sitä mukaan tehdä tuloaan. Kelit lämpenevät, illat pitenevät ja vihreys ottaa vallan. Oma kesä näyttää näillä näkymin aika työntäyteiseltä, työharjoittelu mediatalossa tulee rajoittamaan menemisiä entistä enemmän ja kesän menoja saa todennäköisesti suunnitella uudella tavalla. Hauskaa tottakai, mutta samalla Luckyn kannalta haasteellista.

Ulkona olemisen kulta-aikaa kun oikeasti haluaisi hyödyntää. Puistoissa istuskelut, terassikaljat, kaupungin yölliset kesäkadut, Suomenlinnan piknikit, biitsihengailut, parvekebileet. Mikäli nämä kaikki kesäviihteet on toimitettava työn ohella, on koiranomistajan paras löytää koirankestävä arki. Toisin sanoen koiran olisi pärjättävä joukon jatkeena milloin missäkin. Meillä tähän on vielä vähän matkaa. 

Edelliskesän tunnelmia. 

Vaikka ulkona liikkuminen on viime vuotiseen verrattuna helpottunut huomattavasti ja Lucky pärjää mukana yleisillä paikoilla päivä päivältä paremmin, ei se citykoiran arki vieläkään mitään ruusuilla tanssimista ole. Uudet tilanteet jännittävät, uudet ihmiset jännittävät. Niille ehkä haukutaan tai sitten ei. Fiiliksestä riippuen. Mutta toisin sanoen ennakoiminen on hankalaa, kuten myös harjoitteleminen. Kuitenkin ollaan päästy ulkona liikuttaessa niin pitkälle, että herkut maistuvat lähes aina ja että Luckyn huomion yleensä saa käännettyä itseensä tilanteessa, kuin tilanteessa. 

Nyt olisi siis aloitettava kevään kestävä intensiivinen totutteluprojekti. Esimerkiksi niinkin arkinen asia, kuin yleisellä paikalla paikallaan olo, on Luckylle hankalaa ja vierasta. Pitäisi siis treenata rauhoittumista muualla, kuin kotona. Se olisi kuitenkin tärkein peruspilari mutkattomaan yhdessäoloon liikenteessä. Ajattelin nyt aloittaa nämä harjoitukset ihan perinteisestä penkillä/nurmikolla istuskelusta. Mennään lenkillä hetkeksi istumaan johonkin, aluksi tietty rauhalliseen, paikkaan odottelemaan ja syömään nameja, kunnes Lucky pääsee rauhallisempaan mielentilaan. Ensin lyhyitä pätkiä. Sitten pikku hiljaa lisätään häiriöitä ja pidennetään aikaa, siirrytään erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin. 

Omasta mielestäni tämä ainakin vaikuttaa perinteisen toimivalta siedätysprojektilta, mutta tietysti sen sitten harjoitellessa vasta voi todeta oikeasti toimivaksi. Ajattelin päivittää täällä miten treenit edityvät ja myös päivittää pari välitavoitetta mihin tähdätään, kun päästään vähän kokeilemaan miten rauhoittumisharjoitukset lähtevät sujumaan. Mielenkiinnolla lähdetään kokeilemaan heti huomenna! 

Ai mikä haaste?

Muistaako kukaan vajaan vuoden takaista postausta kynsien leikkaamisen haasteesta?

Viime keväänä taisteltiin Luckyn kanssa pitkään kynsienleikkuun kanssa. Loogisesti se ei koskaan ollut tottunut kynsienleikkuuseen, eikä luottamus ihmisiinkään ollut huipussaan. Ei siis ihme, että se huusi, sätki ja vinkui hullun lailla joka kerta, kun sitä yritti pitää aloillaan sylissä sen hetken, että kynnet saisi napsittua lyhyemmiksi. 

Loppujen lopuksi löydettiin kuitenkin onneksi tapa, jolla pakollinen toimenpide saatiin hoidettua. Kaikista tärkeimpinä osina oivallusta tosin taisi toimia oman asenteen muuttaminen ja voivottelun lopettaminen. Sen jälkeen olen leikannut Luckyn kynsiä suhteellisen säännöllisesti kerran kahdessa viikossa tai joskus vähän useammin. Joka kerta operaatio on sujunut helpommin, kuin edellisellä kerralla. 

Nyt ollaan päästy tähän tilanteeseen. Pitkään olen aina ottanut koiran syliin makaamaan selälleen niin, että saan sen pidettyä paikallaan. Nyt Lucky istuu rauhassa itse paikallaan, kun leikkaan kaikki tassut putkeen. Palkkioksi saa pari namia joka tassun jälkeen. Ei huutoa, ei sätkimistä, ei kohtauksia. Kamalasta jutusta on tullut ihan neutraali arjen toimenpide.

Eikä se myöskään mene paniikkiin kynsisaksien näkemisestä, kuten edellinen koiramme, joka aina juoksi karkuun kun sakset kaivettiin kaapista :-D 

Kynsioperaation jälkeen meno on rauhallisen puoleista. 

Maanantailenkki kuvina

Tänään nautittiin taas kauniista kevätilmasta koko rahan edestä. Lähdettiin luentopäivän jälkeen kiertelemään lenkkipolkuja lähitienoolla vähän epätavallisempiakin reittejä pitkin. Aloitettiin käymällä moikkaamassa sekä Luckyn että minun ehdotonta lempparityyppiä. Lucky oli niin innoissaan, että loikki ihan syliin asti. Meneehän tuo vielä melkein sylikoirasta ehhe... 

Jatkettiin sitten rantaan päin. Oli ihan mielettömän kaunista ja rauhallista kaikkialla. Ihanaa, kun aurinkoa riittää vielä iltakahdeksaltakin. 

Luckyllä ja minulla oli hiukan eri käsitys lenkin suunnasta, eikä neitiä miellyttänyt ollenkaan oma reittivalinta. Se hidasteli, pysähteli ihmettelemään lintujen laulua ja haahuilemaan kävelytiellä. Päättelin, että paralla varmaan taisi mennä pasmat sekaisin, kun lähdettiin ilman edellä mainittua lempparityyppiä samalle lenkille, mikä yleensä tehdään kimpassa. Niin apeana se jäi ihmettelemään, miksi lenkkiseura tällä kertaa jätettiinkin kotiinsa. Päätin sitten suosiolla lähteä eri suuntaan ja päästiinkin nopeasti taas yhteisymmärrykseen. 

Lucky pelkää tunneleita, käytäviä ja muita suljettuja ja kaikuvia tiloja. Alikulkusillat ovat sen mielestä ihan kauheita ja se menee aina ihan jumiin niissä kuljettaessa. Tänään oli ihan pakko alittaa iso tie ja en ollenkaan tullut ajatelleeksi, että autot kolahtavat tosi ikävästi siltaan juuri siinä kohtaa. Luckyhan sitten tietysti pelästyi vielä tavallista enemmän, kun kuuli ylhäältä kolahduksia, ja meni ihan paniikkiin. Poistuttiin äkkiä sillan alta sen viereen ja yritin jotenkin saada tilanteen haltuun. Otin ensin koiran syliin, koska olen vain todennut, että se loppujen lopuksi rauhoittaa Luckyn nopeiten. Juttelin mukavia ja katseltiin ohi kulkevia autoja. Kun koira tuntui vähän rauhoittuneen, lähdettiin tekemään helppoja dogparkour-harjoituksia tietä reunustavan aidan avulla. Nopeasti saatiin huomio käännettyä pois pelosta ja olin todella tyytyväinen, kun paniikkitila laski jopa viidessä minuutissa suhteellisen normaaliin olotilaan. Ennen se saattoi jäädä päälle koko loppulenkiksi. 

Tällaiset tilanteet ovat tosi harmillisia, koska tiedän, että Lucky nyt tulee pelkäämään tunneleita entistä enemmän. Näitä tilanteita haluisi niin välttää hinnalla millä hyvänsä, mutta se vain arjessa välillä on niin mahdottoman vaikeaa. Täytyy vain yrittää tsempata ja tehdä parhaansa, mitä tilanteessa voi. Jos jollain on hyviä neuvoja tunnelisiedättämiseen, otan ne avosylin vastaan! 

Jatkettiin sitten rauhallisissa maastoissa huvivenesataman läpi ja rantaan. Treenailtiin ja leikittiin siinä veden rajassa aikamme ja yhtäkkiä suurikokoinen joutsen ui sähisten meitä kohti. Ja mitä teki arka koirani? Katsoi sitä muristen ja ärähti kerran, mikä sai joutsenen heti paikalla vaihtamaan suuntaa ja uimaan kireen vilkkaa poispäin. En voinut muuta kuin nauraa, ja olla ylpeä tuosta pöhköstä, joka pelkää roskapönttöä mutta pelottelee sitä itseään suuremmat joutsenet takaisin merelle. 

On se niin rakas jästipää, vaikka välillä meinaakin hermo pettää ja arki tuntua raskaalta. Olis se elämä ilman sitä sen verran tyhjää.

Mukava maanantailenkki päättyi aivan upeaan auringonlaskuun, joka ei kyllä tosiaan tule oikeuksiinsa kuvassa. Kerrassaan hieno maanantai-ilta. 

Leppoisa lenkkeilijä

Arkisia, pitkiä sunnuntaikävelyitä osaa arvostaa ihan uudella tavalla rankan reissuviikonlopun jälkeen. Matkat ja riennot ovat mahtavia, mutta on aina yhtä ihanaa palata takaisin omaan, turvalliseen arkeen. Kun tänään aamulla hain Luckyn äidiltä viikonloppuhoidosta, lähdettiin samalla parin tunnin kävelylenkille aurinkoon. Ihan paras tapa viettää sunnuntaita. 

Kymmenen kilometriä taittui kevyesti. Vuosi sitten pitkä hihnalenkki aurinkoisena sunnuntaipäivänä olisi ollut täysi mahdottomuus, nykyään se sujuu kuten mikä tahansa muukin. Toki vasta pyöräilemään oppivat pikkulapset, potkulautailevat nuoret, lenkkiseurueet ja polkupyörien perävaunut edelleen jännittävät ja kummastuttavat, mutta kaikista tilanteista selvitään ilman paniikkia. Se on todella iso edistysaskel. 

Hyvänä esimerkkinä, kun ala-asteikäinen poika juoksi nurmikentän läpi meitä kohti, enkä ehtinyt huomata tilannetta, ennenkuin Lucky jo oli reagoinut. Lucky ehti rähähtää poikaa kohti, mutta käänsi todella hienosti huomionsa minuun ja otti kontaktia kun pyysin. Käännyttiin pois päin ja käveltiin ripeästi samalla nameja syöden. Lucky rauhoittui melkein heti, jonka jälkeen voitiin palata kävelemään oikeaan suuntaan. Ikävästä tilanteesta selvittiin nopeasti, eikä päälle jäänyt pelkotilaa, kuten tällaisissa tilanteissa ennen aina kävi. 

On se niin hieno koira. 

Vähän lentopelkoa

Olen aina rakastanut lentokoneita. Olemme perheeni kanssa matkustaneet paljon koko elämäni ajan ja rakkauteni kaikkea lentämiseen liittyvää kohtaan on ollut ihan mieletön. Olen monta kertaa nuorempana yölennoilla sanonut, etten voi nukahtaa, jotten menettäisi hetkeäkään lentämisen ihanuudesta. Pienenä muistan aina ihmetelleeni, miten kukaan voi pelätä mitään niin hienoa asiaa. 

Siitä on viitisen vuotta, kun ensimmäisen kerran rutistin käsinojia koneen noustessa maasta kohti pilviä. En tarkalleen ottaen tiedä, mistä pelko sai alkunsa, mutta olen näin jälkikäteen yhdistänyt sen mediaan. Olin aikoinaan suuri Lost-fani ja kaikki katastrofielokuvat ja onnettomuuksia käsittelevät leffat ovat aina olleet lemppareita. Näköjään näillä voi kuitenkin olla erittäin ikävä vaikutus ihmisen psyykkeeseen. Samoihin aikoihin aloin myös lentämään yksin. Luulen, että myös se vaikutti pelon etenemiseen. Olen tänä päivänäkin aina rauhallisempi, kun vieressä istuu tuttu ja turvallinen kaveri, jolle höpöttää, kun meinaa jännittää liian paljon. 

Pelko kehittyi nopeasti ja salakavalasti. Yhdellä lennolla purin kynsiä nousun aikana, seuraavalla samat kynteni jättivät ikäviä puolikuunmuotoisia painaumia kämmeniin. Jossain vaiheessa aloin ahdistua penkistä ja turvavyöstä, henkeä alkoi ahdistaa yhtäkkisistä ilmakuopista. Nykyään ahdistus saattaa välillä tuoda kyyneleet silmiin ja katastrofimielikuvista on mahdoton päästä eroon. Lentokonefanaatikosta tuli muutamassa vuodessa lentopelkoinen. 

Miten tätä yhtäkkistä muutosta usein ja pähkäilen, miten niin nopea tunnetilan muutos ilman ikäviä, henkilökohtaisia kokemuksia voi olla mahdollinen. Miten voi yhtäkkiä alkaa pelkäämään jotain ilman mitään näkyvää syytä? Tämä ajatus ja oman pelon havannoiminen on auttanut minua ymmärtämään Luckyn tunteita ihan uudella tavalla. 

Oma tietämykseni lentokoneista tai lentämisen riskeistä ei ole muuttunut lapsuuteni jälkeen. Tiedän edelleen, ettei pelolle ole konkreettista syytä ja tiedän, että lento-onnettomuus on riskeistä arkielämässäni pienin. Kuitenkin se ahdistus tulee, kun koneen siipien alla on pelkkää ilmaa ja mielikuvat paniikista koneen syöksyhetkellä täyttävät jokaisen hereillä olevan solun. Täysin älytöntä. 

Kun Lucky näkee kadulla juoksevan pikkulapsen, kuvittelen sen solujen täyttyvän niillä täysin samoilla, äyttömillä mielikuvilla. Vaikka se ei koskaan olisi kokenus lasta uhkaavaksi, sillä kuitenkin on mielikuva siitä, mitä sille itselleen pahimmassa tapauksessa voisi tilanteessa tapahtua. Luckyn paniikkimielikuvat koostuvat väkivallasta, takaa-ajosta ja siitä samasta voimattomuusen tunteesta, kun et itse enää voi vaikuttaa tilanteeseen. Se reagoi lapsiin samalla tavalla, kuin itse reagoin lentokoneessa: se haluaa pois.

Vieressä istuva, huomion muualle kääntävä ystävä voi parhaimmassa tapauksessa saada koko pelkoni katoamaan. Musiikki helpottaa. Vieressä istuva, paniikissa käsinojia rystyset valkoisina puristava, henkilö pahentaa tilannetta tuhatkertaisesti. Rauhallinen lentoemäntä saa kyyneleet loppumaan. Jos hän ei pelkää, ei minulla voi oikeasti olla hätää. Jokainen edellä mainittu asia toimii myös koiraan. Minä ja Lucky toimimme täysin samalla tavalla ja siksi Luckyn pelkotilanteisiin puuttumisen pitäisi teoriassa olla erittäin yksinkertaista. Pitää toimia täsmälleen siten, miten omaa oloani lentäessä myrskysäässä voisi helpottaa. 

Kun pelko on päässyt voimistumaan paniikiksi, rauhoittuminen on vaikeampaa ja kestää pidempään. Jos juttelu ystävän kanssa ehditään aloittaa jo ennen nousua, pelkoa ei ehkä edes huomaa. Yleensä sen jälkeen se myös paremmin pysyy poissa. Jokainen pelon hetki taas voimistaa seuraavaa. 

Pelko ei liity järkeen. Pelko on tunne. Sitä pitää näin ollen kohdella tunteena. Ei koskaan ikinä auta raahata koiraa väkisin pelottavaan tilanteeseen. Vaikka aina joskus itsekin syyllistyn siihen, tiedän, ettei se auta. Ainoa asia, mikä auttaa, on antaa koiralle tilaa toimia pelon hetkessä. Jos se haluaa pois, poistu. Tässä olen itse usein ajatellut väärin. Tilanteesta poistuminen ei opeta koiralle, että pelkoa kannattaa aina paeta. Pelko ei ole järkevää, se on tunnetila. Poistuminen on aina hyvä asia, jos tilannetta ei pytsy hallitsemaan. Jos lentokone on jo ilmassa ja myrskyisät ilmakuplat jo ovat tehneet haavoja kämmeniin ja saanut kyyneleet nousemaan silmiin. Niissä tilanteissa mikä vain on parempi ratkaisu, kuin kärsiä pelko loppuun ja muistaa se tilanne myös seuraavalla ja sitä seuraavalla lentomatkalla. Oli sitten kyse musiikista, leppoisasta keskustelusta, suklaasta, kirjasta tai koirankoulutuksessa namittamisesta, poistumisesta, syliin ottamisesta, juoksemisesta - jokainen vaihtoehto on aina parempi, kuin pelkoon väkisin vieminen. 

Sen yritän itse muistaa sekä koiran kanssa arjessa, että lentokoneessa istuessa. Kaikki on parempi, kuin paniikki. 

Vauhdikkaasti videolla

Tietokoneen kansioiden sekaan jää aina muutama video ilman sen suurempaa käyttötarkoitusta. Ajattelin jakaa nämä lyhyet pätkät kuluneelta viikolta ja niiden kautta kertoa vähän kuulumisia!

Viime viikolla jonain iltana oli taas niin mahtavat kevätkelit ettei mitään rajaa ja päätettiin sitten lumimyrskyn kunniaksi lähteä lempparimestoille Vuosaaren Uutelaan juoksentelemaan. Mukavan tyhjää ainakin oli :-D

Usein Uutelassa käydessämme annan Luckyn juosta osan aikaa vapaana. Jos ollaan vilkkaampaan aikaan liikenteessä saa perässä roikkua liina, mutta jos ollaan paikalla hiljaisempana ajankohtana jätän yleensä senkin autoon. Luckysta on tullut aivan mielettömän taitava vapaana liikkuja. Se ei nykyisin enää koskaan edes katoa näköpiiristä ja pysähtyy tasaisesti odottelemaan, että varmasti seuraan perässä.

Olen itse tosi tarkka vapaana pidon suhteen siinä mielessä, että jos näköpiiriin ilmestyy mikä tahansa elävä olento on koira otettava heti kiinni. Tiedän, että Lucky saattaa haukkua puskasta ilmestyville ihmisille, ja vaikkei haukkuisikaan, ei mielestäni taajamassa koskaan ole okei antaa koiran juosta vapaana vieraiden ihmisten läsnäollessa. Monet pelkäävät koiria ja jos koira vielä on vapaana, voi täysin rauhallinenkin tapaus pelästyttää pahoin. Lucky kuuntelee ja tulee luokse todella hyvin lähes aina, mutta siinä on kuitenkin yksi lähes liikaa.

Vapaana juoksentelun ohella ollaan myös treenailtu erilaisia temppuja ulkona. Kierrä-käsky on ollut kuukauden juttu ja Lucky onkin hoksannut sen tosi nopeasti. Lucky rakastaa temppuja missä saa mennä vauhdilla, eli tällaiset kiertämiset ja hyppimiset sopii sille kuin nappi silmään! Videolla tarjolla juuri sitä villeintä meininkiä :-)