Täysihoitolassa

Kymmenen rippileirillä vietettyä työpäivää takana ja toiset kymmenen edessä. Ikävä on täällä jo kova, mutta lasta ei taida erityisemmin kiinnostaa poissaoloni, kun saa viettää kesäpäiviä mökillä lihapatojen ja metsälenkkien äärellä. Leirien välillä vietin muutaman päivän halaillen ja pusutellen karvakasaa riippukeinussa ja katselin, kun tyttö onnessaan poimi suuhunsa mustikoita metsästä ja vadelmia pihamme pensaista. Nuoren podencoisen lempparipuuhaa on myös yrittää pyydystää kaiken maailman pikkueliöitä puskista häntä vimmatusti heiluen. Tyttösellä on siis selvästi kaikki paremmin kuin hyvin äitini täysihoidossa.

Ulkotreeneissä

Luckyn kanssa on ihan mahtavaa treenailla tokoliikkeitä ja perustottelevaisuutta - aktiivisempaa ja innostuneempaa seuraa saa nimittäin kyllä etsiä. Epäilen vahvasti, ettei tytön energia ja into ikinä lopu. Kotona treenaillaan aktiivisesti melkein päivittäin arkea helpottavia perusjuttuja ja vahvistetaan jo tuttuja liikkeitä. Tällä hetkellä eniten harjoitellaan käsikosketusta, paikallaan oloa, omalle paikalle menoa ja siellä pysymistä, sekä seuraamista ja kontaktin ottoa.

Ulkona meininki vaan on hieman toinen. Koirapuistossa treenailu siellä yksin ollessamme sujuu, mutta muualla häiriöt aiheuttavat sen verran stressiä, että keskittyminen esim kontaktin ottoon aiheuttaa ongelmia. Alussa Lucky ei ottanut namia lenkillä jo pelkästään kovan stressin takia, mutta nykyään on kyllä suurimman osan ajasta melko rennosti. Nyt meidän siis olisi pikku hiljaa siirryttävä treenaamaan perusliikkeitä tuonne pelottavaan ulkomaailmaan.

Tänään pysähdyttiinkin hetkeksi lenkin varrella sijaitsevalle nurmikentälle, jonka vierellä kulkee muutama suhteellisen vilkas kävelytie. Mentiin sen verran kauas tiestä, että Lucky pystyi keskittymään, ja aloitettiin ihan perus istumisella. Istuminen on ehdottomasti Luckyn vahvistetuin liike ja se sujuikin hämmästyttävän hyvin, vaikka n. 10 metrin päässä liikkui niin pyöriä, kuin koiriakin. Hetki siinä sitten istuttiin ja otettiin kontaktia ja syötiin rauhassa namia vaikka ympärillä olikin hälinää ja itse olin tosi tyytyväinen tähän suoritukseen. Tarkoituksenahan olisi antaa Luckylle eväät pärjätä jännissä tilanteissa perusliikkeiden kautta ja tämän päivän harjoitustilanteen perusteella suunta on ehdottomasti oikea!

Kynsien leikkaamisen haaste

Meillä koettiin heti näin tiistaiaamusta voittajafiiliksiä. Nimittäin meilläpä leikattiin kynsiä!

Luckyn tullessa minulle sain neidin kynnet leikattua muutamaan otteeseen ongelmitta. Lucky ei arastele kosketusta mitenkään - jalkoja saa räpeltää, hampaita tutkia ja korvia sörkkiä ihan mielin määrin. Toisella leikkauskerralla leikkasin kuitenkin muutamasta kynnestä hitusen liian ison palan ja hipaisin ydintä kevyesti, ihan vain sen verran, että pienen pieni veripisara näkyi pinnassa ja koira värähti leikatessani. Niinpä seuraavalla kerralla ottaessani sakset käteeen ja koiran leikkausasentoon, ei siitä yhteistyöhaluisesta hurtasta näkynyt jälkeäkään. Yritettiin äitini avustuksella pitää koiraa paikoillaan tuloksetta ja lopulta luovuttiin yrityksestä.

Ajattelin vastaehdollistaa Luckyn kynsienleikkuuseen. Sakset olivat esillä ruokakupin vieressä syödessä ja nameja satoi saksien lähettyvillä. Totuttelu kuitenkin jäi siihen ja huomasin vain itse stressaantuvani edes ajatellessani kynsien leikkuuta. Meni kuukausi ja toinenkin, kynnet pitenivät ja askel ottaa sakset käyttöön suureni huimasti.

Tänään kuitenkin päätin muuttaa omaa asennettani. Säälivä, voi-voi-rescuekoiraparka-asenteeni ei kynsiä lyhentäisi, ja toisasiahan on, että kynsien leikkuu ei ole koiran kidutusta, vaan pakollinen toimenpide, joka on tehtävä, halusimme sitä tai emme. Päätin, että nythän ne leikataan. Ja niinhän ne sitten leikattiinkin. Otin namipussin ja sakset käteen ja koiran kainaloon lattialle. Hirveä pyristely ja kiljunta alkoi välittömästi, mutta tällä kertaa en antanut periksi, vaan murahdin potilaalle kylmän päättäväisesti. Ja se toimi. Luckyn ilme olisi kyllä ollut ikuistamisen arvoinen! Se katsoi hämmästyneenä minuun ja antoi leikata kaikki kynnet mukisematta. Ei pyristelyä, ei kiljumista, ei saksien näykkimistä. Jokaisen jalan jälkeen sai namin ja lopuksi pari ekstraa. Sitten jatkettiin elämää kuten ennenkin.

Tärkeintä koiran kynsien leikkaamisessa uskon siis olevan leikkaajan oma asenne. Kun itse en enää ollut epävarma, koirakin rauhoittui. Toki, jos kyseessä on pahemman puoleinen toimenpidepelko, mitä varsinkin rescuepuolella välillä näkee, asia on toinen, mutta normaalitapaukset kyllä uskon hoituvan päättäväisyydellä ja varman määrätietoisella asenteella.

Varokaa vesipetoa

Käytiin tossa viikonloppuna uimakoulussa Rajasaaressa. Myös kameranainen taisi olla "hiukan" innoissaan... 

Pelkoaggressiivisuudesta

Pelkoaggressiivisuus oli minulle täysin vieras käsite ennen Luckyn tuloa. Itseasiassa hyvin sosialistettujen, täysipäisten rotukoirien kanssa aina ennen eläneenä, olen ennen täysin mustavalkoisesti niputtanut aggression kuin aggression vain epätoivotuksi käytökseksi. Mitä se siis tietysti yhteiskunnassamme onkin. Nykyään asiaan perehtyneenä, näen kuitenkin käytöksen takana myös syyt. Syyt aggressioon ja suurimpaan osaan koirien muista käytöshäiriöistä, uskon yksinkertaisesti olevan pelko ja epävarmuus.

Eilen lähdimme Luckyn kanssa viettämään iltaa Helsingin koiraparatiisiin, Rajasaareen. Yleisillä matkustamista ollaan harjoiteltu kovasti viime kuukausina ja se suujukin nykyään uskomattoman sutjakkaasti. Bussissa Lucky on yleensä rento ja ei stressaannu, vaikka muut matkustajat pyörivät ympärillä. Metrossakin kaikki on eiliseen asti sujunut hyvin. Ehkä vähän liian hyvin, koska eilen kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen ja syyttää voin vain itseäni. Istuttiin penkeille käytävän varrelle vaikka yleensä olen mielummin seissyt koiran kanssa syrjässä, jotta voisin paremmin hallita mitä lähellämme tapahtuu. Eilen kuitenkin kaikki oli sujunut niin hienosti menomatkalla ja saaressa ja taisin tavallaan unohtaa, kuinka paljon matkaa meillä vielä on siihen, ettei Lucky reagoisi pelokkaasti ympäristön ärsykkeisiin. Unohdin, että esimerkiksi lapsia tuo ei millään vieläkään kestä edes koirapuistossa. Ja mitäs muutakaan siellä metron käytävillä olisi pyörinyt, kuin huojuvia taaperoita ihan liian lähellä meitä ja mitäs muutakaan kuollakseen pelkäävä koira olisi tehnyt, kuin ärähtänyt oikein kunnolla. Kyse oli vain ärähdyksestä, mutta liikaa se oli kuitenkin. Vastuu koirasta on luonnollisesti täysin minulla ja itselle tuli tosi paha fiilis kun en hallinnutkaan koiraa täysin oman huolimattomuuteni takia. En edes tajunnut pahoitella äidille oman hätäni keskeltä.

Tapahtuman jälkeen poin huonoa omatuntoa saatettuani aiheuttaa jollekin viattomalle pikkupojalle ikuiset koiratraumat ja asetettuani Luckyn niin ahdistavaan tilanteeseen, että sen oli puolustauduttava. Tapahtuma kuitenkin avarsi omaa ajatusmaailmaa. Totuushan on, että kyseinen tilanne yksinkertaisesti oli koiralle liian vaikea ja minä tiesin sen. Ja mitä järkeä on ottaa riski tuottaa sekä itselle, että koiralle pettymys, kun voi valita myös toisin. Muistaa edetä koiran tahtiin, välttää niitä jo liian vaikeiksi todettuja tilanteita ja kerätä enemmän positiivisia kokemuksia yhdessä. Jokainen onnistuminenhan kuitenkin on askel eteenpäin samalla tapaa, kuin epäonnistuminen on harppaus takaisin. Tästä eteenpäin edetään aina tilanteen mukaan ja neiti omistaja silmät ja mieli avoinna.

Käsikosketus, jonka tehosta ihmispelkoon video alla, on tällä hetkellä ykköstemppu treenatessa. Uskon, että siitä olisi meille uusia ihmisiä kohdatessa tosi paljon hyötyä.

Saaressa

Käytiin tossa pari päivää sitten pienellä päiväretkellä saaressa. 

 Laivakoira

Kyseessä oli tällä kertaa Lekholmen, minne itse olen ensi viikolla palaamassa töihin muutamaksi viikoksi. Lucky tosin suuntaa silloin mökille lihapatojen ääreen.

Lekholmen on ihana pieni saari Helsingin ulkopuolella ja parempaa tapaa käyttää kuuma kesäpäivä, kuin ottaen aurinkoa saaren kallioilla, tuskin on olemassa!

Vaikka saareilu leiriläisten keskellä olikin Luckystä aika jännää, pärjättiin me oikein hienosti. Käveltiin rannalla, nautittiin auringosta ja Lucky jopa uskaltautui tutustumaan lähemmin uusiin ihmisiin, mikä yleisesti ottaen on neidille aika iso askel. Lucky myös uskaltautui ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti uimaan! Ui minun perässäni ja yritti kiivetä olkapäille vedessä haha. Kukaan ei onneksi kuitenkaan hukkunut!

Ja lopuksi vielä muutama selfie meistä kummastakin!

130 päivää kotona

Yleisesti ottaen meillä menee tällä hetkellä oikein mallikkaasti. Yhteiset sävelet ja rutiinit alkavat löytyä ja arki on ihan huomaamatta helpottunut hurjasti. Lievien yksinolo-ongelmien kanssa ollaan vähän tehty töitä, mutta ongelmana olleet ulvomiset on nyt jo niin lyhyitä, ja sijoittuu aina vain 30-60min välille, etten niistä hurjemmin viitsi stressiä ottaa. Mistään ahdistuksesta ei kuitenkaan ole kyse ja videoinnin perusteella Lucky on muuten tosi rauhallinen pitkinäkin yksinoloaikoina. Eiköhän se tästä pikku hiljaa. 

Muuten ollaan matkusteltu paljon bussilla ja metrolla eri paikkoihin, tavattu uusia ihmisiä ja erilaisia tilanteita. Rohkaistuminen on viimeaikoina ollut tosi nopeatempoista ja ihan itsekin hämmästyin yksi päivä tajutessani, että sellaisia paniikki-äkkiä-karkuun-minne-vaan-tilanteita, jotka alussa olivat arkipäivää, ei enää tule normaaliarjessa vastaan ollenkaan. Ihan myös meinasi itku tulla kun Lucky ekaa kertaa turvasi minuun pelottavan paikan tullen. Se tunne, kun koira ei ruuhkaisella bussipysäkillä enää yritäkään pakoon vaan tarrautuu kiinni jalkoihini on jotain ihanaa. 

Prinsessa ja herne

Bussimatkustamisen maisteri

Koirapuistoilua

<3

Ja nyt voi vihdoin harrastaa sitä auringonpalvontaakin. 

Kesäterkut

Luckyltä terveisiä kesälaitumilta. Katsotaan jos saataisiin tähän blogiin vähän vipinää ja vilskettä! Pysykää kuulolla!