Meidän elämää juuri nyt...

... on työaamujen lukemattomat yritykset repiä koira ylös kukonlaulun aikaan aamulenkille. Enemmän tai vähemmän onnistuneesti. 

... on monet Netflixin ja Orange Is the New Blackin kanssa vietetyt yön myöhäiset tunnit. Sohvalla vieretysten, juustovoileivät jomman kumman suussa. 

... on pitkät kävelylenkit vaihtelevassa, mukavassa, seurassa. Varsinkin iltaisin. Meidän elämää on myös auton puute, rajoittaen metsälenkkeilyä, mutta tsempaten yleisillä matkustamista.

... ei ainakaan ole aurinkoiset terassihengailut. Aurinko ja lämpö - ohoi? Tosin ne aivan liian vähäiset mitä nyt on onnistuttu tekemään ovat olleet mielettömän hienoja edistysaskelia Luckyn puolesta, jopa villin vilkas Regatta Töölössä on testattu onnistuneesti! 

... on koiranomistajan väsymys, ajatusten karkailu ja yleinen saamattomuus. Sitä sohvalla löhöilyä ei voi korostaa liikaa. Luckystä on tulossa (itse olen saavuttanut tittelin kauan sitten) pesunkestävä sohvaperuna. 

... on monet mummolakäynnit. Ja niin ollen myös herkut. 

... on kulunut viikonloppu mielettömässä flunssassa. Mökkihöperöityminen harmitti ja toisen naama alkoi selvästi molemminpuolisesti sunnuntai-iltana jo ärsyttämään. Onneksi se tuli ja meni.

... on vihdoin koittanut kesän VIIMEINEN työviikko. Sittenkös meidän elämä onkin pelkkää lomaa! Siitä enemmän pikapuoliin, nyt hyvät yöt ja mukavat viikonalut! 

Helsingin kesäiltojen taikaa

Kesätöitä on muutama viikko jäljellä ja tämän viikon saankin viettää iltavuorossa 14-21.30. En ole ennen tehnyt vastaavaa vuoroa ja kummallinen vuorokausirytmi vaatii totuttelua. Olen itse enemmäkin aamuihmisiä ja iltavuorossa tuntuu helposti siltä, kuin päivä vain ajelehtisi ohi. Kaikki työn ulkopuolella vietetty aika on siis käytettävä huolella. 

Toki on kiva saada välillä nukkua kymmeneen arkenakin, juoda aamukahvia auringossa parvekkeella ja saada nauttia leppoisasti "aamu"askareista, mutta kun tulet kotiin töistä kymmenen jälkeen illalla on vaikea saada itseään motivoitua tekemään enää mitään muuta, kuin linnoittautumaan sohvalle tv-sarjojen ääreen. Paitsi jos olet koiranomistaja. 

Koska kesäillathan ihan totta ovat parasta mitä kaupunkilaiselle voi tapahtua. Ei pyöräilijöitä, ei kiljuvia lapsia, ei itä-Helsingin kännikaloja. Voit kävellä keskellä teitä, täydellisessä hiljaisuudessa, tapaamatta käytännössä katsoen ketään. Rakastan kesäisiä öitä Helsingissä. Silloin voi vaikka jopa saada kirmata vapaana niityllä keskellä asuinaluetta. 

Otetaanpa siis kaikki irti kesäilloista, nyt kun jopa yhdentoista aikaan illalla vielä jaksaa lähteä pitkälle lenkille. Hiljainen kaupunkiympäristö on samalla myös täydellinen treenipaikka luoksetulo-, kontakti- ja rally-toko -harjoituksille. Enemmän tällaisia lenkkejä, kiitos! 

Perjantaifiiliksissä

Takana on harvinaisen ailahtelevainen, sekava, mukava ja rankka viikko. Oikeastaan parikin sellaista. Kesätyöt ovat kyllä olleet ykkösenä jokaisen tunnetilan herättämisessä, samalla työn ollessa antoisaa ja mielenkiintoista, se on myös raskasta ja vaativaa. Siksi olenkin todella iloinen, että tänään ollaan työn suhteen tasan puolivälissä.

Eniten itseltä vaatii tottuminen työrytmiin. Opiskelijana olen tottunut vaihteleviin aikatauluihin, päivärytmin puuttumiseen ja siihen, että koulun ohella jää aikaa myös muuhun. Tänään olikin siinä mielessä luksuspäivä, kun pääsin lähtemään kotiin töistä jo puolen päivän aikaan, johtuen tulevan viikonlopun lisätöistä. Tullessani kotiin monta tuntia ennen tavallista kotiintuloaikaa, Lucky näytti enimmäkseen tältä:

No ei, olihan se tietysti iloinen, mutta Luckysta huomaa aina selvästi, kun tulen kotiin "liian aikaisin" herättäen sen päiväuniltaan. Se tulee vastaan eteiseen hitaammin, venytellen ja näyttää yllättyneeltä. En kyllä osaa hetkeäkään uskoa, etteivät koirat osaisi hahmottaa ajan kulkua ollenkaan. 

Olen lähipäivinä oivaltanut todella ison asian meidän ulkoilun suhteen. Olen toki tiedostanut jo kauan sitten, että koira reagoi omistajansa mielentilaan. Olen ollut tietoinen, että koira lukee omistajaa ja reagoi sen mukaisesti. Sitä on vain käytännössä välillä todella vaikea hahmottaa, koska oma mielentila vaikuttaa joskus olevan selkeämpi Luckylle, kuin itselleni. Se huomaa kireän pinnani, ennenkuin itse ehdin ymmärtää tilannetta.

Lähipäivinä lenkkeily on ollut todella mukavaa. Olen itse ollut rauhallinen, kuten myös Lucky. Se on ollut hyvin kuulolla ja olleen treenattu paljon äänen mukaan kulkemista, eli että hihna ei kiristyisi enkä ohjaisi Luckya hihnan kautta, vaan äänella. Se on mennyt ihan yli odotusten ja Lucky selvästi rentoutuu, kun ei koe kulkevansa kahlittuna. Ollaan myös leikitty ja treenattu kevyesti nurmikentillä ja tehty tosi isoja edistysaskelia häiriötreenissä. Olen todellakin huomannut kantapään kautta, kuinka tärkeää on oma rauhallinen mielentila.

Cityjuhannuksen taikaa

Jo pian perinteeksi muodustavaan tapaan vietin myös tänä vuonna juhannusta Luckyn kanssa Helsingissä. Itse olen jo aika nuoresta tottunut nauttimaan kaupunkiympäristön tarjoamista juhannusihmeistä mökki- ja landejuhlallisuuksien tilalla. Ja itseasiassa kaupunkijuhannuksessa on monta todella hienoa puolta, joita ei ehkä ihan heti edes tule ajatelleeksi. 

Sitä saa esimerkiksi lomailla kotonaan hyvällä omalla tunnolla. Kun koko lähipiiri suuntaa eri puolille maailmaa, voi sitä itse linnoittautua sohvaan leffojen ääreen. Itse olin tänä vuonna parvekegrillibileissä kissahuushollissa aattoiltana, joten Lucky sai silloin juhlien ajaksi jäädä kotiin lepäilemään. Tänään ja huomenna suunnitelmissa ei sitten olekaan muuta, kuin lepoa ja rentoa meininkiä. 

Sitä välillä unohtaa, kuinka kivoja ja luonnonkauniita paikkoja ihan täältä Helsingistäkin löytyy. Itse matkattiin tänään bussilla muutama pysäkki Uutelaan ja tehtiin pitkä metsälenkki rauhallisissa maastoissa ja käytiin samalla myös koirapuistossa riehumassa. 

Helsingin ylle oli laskeutunut mielettömän siisti sumu päivän kaatosateiden jäljiltä, lämpöasteita oli tullut yllätävän monta lisää ja vihdoin myrskytuuletkin olivat laantuneet. Täytyy sanoa, että keli oli mitä täydellisin pitkää metsälenkkiä varten. 

Juhannus on yksi niitä harvoja hetkiä vuodesta, kun Helsinki oikeasti tyhjenee. Kadut ovat tyhjiä, busseissa saa matkustaa yksin, kaikkialla on hiljaista vuorokauden ympäri. Omat huudsit itä-Helsingissä ovat muuttuneet niin autioiksi, että välillä on tullut ihan landefiilis. Itseasiassa kaikkialla on ollut niin tyhjää, että tullessani kotiin grillibileistä kahden aikaan viimeyönä, käytiin me Luckyn kanssa hihnattomalla yölenkillä. Fiilis oli, kuin aavekaupungissa. Hyvällä tavalla. 

Voin rehellisesti myöntää tykkääväni cityjuhannuksista. Tottakai toivon tulevaisuudessa vielä joskus löytäväni tieni perinteisiin mökkijusseihin, merelle seilaamaan, sukujuhliin tai järvelle rantasaunaan. Mutta kunnes se tie löytyy, autio itä-Helsinki kelpaa minulle vallan mainiosti. Hyvää juhannusta vielä teille kaikille, missä ikinä olettekin :-)

Paluu rally-tokoon

En ole tainnutkaan mainita, että mehän palattiin rally-tokon pariin pienen alkeiskurssin jälkeisen tauon jälkeen! Nyt käynnissä on jatkokurssi tutussa ja turvallisessa Heiluvan Hännän koirakoulussa Pitäjänmäessä ja meillähän alkaa itse asiassa homma sujua jo ihan yli omien odotusten.

Lucky osaa olla aika häsläri treenikentällä. Sillä on intoa ja energiaa vaikka muille jakaa ja varsinkin alkutreeneistä se on niin innoissaan, ettei meinaa nahoissaan pysyä. Meidän suurimpia haasteita onkin paikallaan pysyminen, odottaminen, hyppimättä olo ja vinkumattomuus. Nämä ovat oikeastaan samaan aikaan haasteita sekä rally-tokossa, että ihan normiarjessa. 

Suuria edistysakelia on toki tehty alkuun verrattuna, varsinkin hyppimättömyyden ja paikallaan olon kanssa. Nyt oleellisinta olisi ehkä lämmittely ja ylimääräisen energian purkaminen ennen varsinaisia treenejä, jotta ensimmäinen viisitoistaminuuttinen ei aina menisi rauhoittumiseen. Edelliset rally-toko treenit olivat meidän ensimmäiset kunnon ulkotreenit ikinä. Tehtiin kaiken lisäksi rataa, mitä loppupeleissä ollaan Luckyn kanssa harjoiteltu suhteellisen vähän. Luckylle ulkona treenaaminen on aina suhteessa sisätreeneihin paljon haastavampaa ja odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Voi, kuinka sainkaan yllättyä!

Tämä treenipeto nimittäin toimi parkkipaikan ratatreenissä kuin unelma! Juu, tulihan niitä hyppimisiä, varsinkin kun tempo muuttui juoksuun, ja makaamassa oli vähän hankala pysyä sekuntia kauempaa. Mutta seuraaminen, kontakti, istumiset, käännökset ja muut sujuivat ihan moitteettomasti! Ongelmat olivat enemmänkin minussa ja omassa sähläämisessäni kylttien kanssa, tuntui, että Luckylla oli liikkeet huomattavasti paremmin lihasmuistissa, kuin itselläni. Nyt siis tiedetään, kenen tässä oikeasti täytyy treenata... :-D 

Suurin positiivinen yllätys tuli kuitenkin koskien ympäristön häiriöitä. Olin ihan ällikällä lyöty, kun arka koirani vain vilkaisi ohitse kiitävää pyöräilijää ja lenkkeilijää, eikä ylipäätänsä reagoinut muihin koirakoihin. Vilkaisun jälkeen seuraaminen jatkui hienosti kontaktissa. Nyt on kyllä omistaja ylpeä tulevasta rally-toko mestaristaan! 

About getting Lucky Instagramissa!

Instagramini pursuaa koirakuvia. Ja pursuisi vielä enemmän, ellei minua seuraisi nelisen sataa täysin koirista piittaamatonta tuttua. Olen yrittänyt pitää koirakuvat normaalin rajoissa, vaikka niitä puhelimen valokuvakansioissa riittäisi loputtomiin. No, nyt ei enää tarvitse säästellä! Loin nimittäin blogille oman Instagram-tilin, jonne koirakuvat saavat tulvia rauhassa. Eipähän tarvitse enää miettiä, kuinka monta koirakuvaa on ok, ennen kuin tili muuttuu #koirainstaksi.  

Omalta @stefflindroos tililtäni koirakuvia löytyy varmasti jatkossakin. Uusi @aboutgettinglucky saa toimia hullun koiranaisen purkautumisosastona. 

Vähän esimakua yllä olevista screenshoteista. 

Seuraamaan pääset täältä! 

Irtiotto arjesta

Jospa vaihteeksi siirryttäisiin vähän kevyempiin postauksiin viimeaikaisten syvällisten mietiskelyjen jälkeen. Launtaiksi oli luvattu niin mahtavaa kesäpäivää, että suunnattiin Luckyn kanssa yksiksemme landelle ottamaan ilo irti viikonlopun ajan tyhjänä seisovasta mökistä! Lauantaina aamupäivällä siis otettiin metro ja bussi alle ja reissatiin puolentoista tunnin verran Sammattiin. 

Lucky meni Turkuun menevässä ruuhkabussissa oikein nätisti. Ihmetteli väenpaljoutta ja näytti nyrpeää naamaa joutuessaan ahtautumaan ihan liian tiiviiseen jalkatilaan bussin takaosassa. Lopulta yllä näkyvän naaman hellyttämänä otin vastoin omia periaatteitani neidin syliin katselemaan maisemia ikkunasta ja siinähän sitten istuttiinkin koko loppumatka. No, välillä on ihan ok vähän heltyä, eikö? ;-)

Ja oikea irtiotto arjestahan siitä kyllä tulikin. Oli ihanaa saada viettää kesän tähän asti kuumin päivä vain maaten auringossa, kirjaa lukien ja kahvia juoden. Kaunokirjallisuus on osaltani jäänyt viime vuosina aika minimiin ja oli mahtavaa ehtiä lukea viikonlopun aikana kokonainan romaani! Onnistuin myös nappaamaan itselleni ensimmäiset pienet rusketusrajat - palamatta! Melko hyvä saldo siis. 

Lucky puolestaan vietti päivän onnessaan maata kaivaen, puskissa pyörien ja pihaa ympäri juosten. Varsinkin kuoppien kaivaminen on Luckyn mielestä parasta maailmassa ja se voisi möyhiä maata vaikka kuinka kauan. On mahtavaa, ettei Luckyllä nykyään ole minkäänlaista kaukokaipuuta tai ylipäätänsä mitään taipumusta karkailuun, joten sitä voi huoletta pitää vapaana mökillä vaikka itse uppoutuisi syvällekin kaunokirjallisuuteen. Kauas se ei mene ja heti luoksetulokutsun kuullessaan viilettää paikalle valon nopeaudella. Ihan paras koira! 

Tässä pieni näyte Luckyn arkeologisista kaivauksista :-)

Löydätkö kuvasta koiran? Tänään meininki olikin sitten vähän erilainen. Kaupungissa Lucky ei saateesta tai muista koiranilmoista sen kummemmin välitä ja sen kanssa voi ulkoilla ihan missä säässä vain, mutta mökillä se ei kyllä turhaan lähde katoksen alta, jos vettä tulee taivaalta pisarankaan verran. Tänään päivä sitten vietettiinkin omalta osaltani peiton alla sängyssä kirjan kanssa, Lucky puolestaan vällyjen välissä lempparipaikassaan, tuvan keinutuolissa. 

Nyt ollaan taas kotona sujuvasti sujuneen kotimatkan jälkeen ja sohvalla makaa koiranraato. Ja vieressä rentouttavan viikonlopun jäljiltä iloinen omistaja, joka taas huomenna palaa arjen rutiineihin töiden muodossa. Toivottavasti teillä muillakin on ollut mukava ja rentouttava viikonloppu!

Se nuori koiranomistaja

Minua kosketti vahvasti Tassunpohjia-blogin juttu nuorista koiranomistajista. Olen viimeaikoina yksinoloasioiden ja muiden arjen järjestelyjen kanssa kamppaillessani miettinyt kyseistä aihetta paljon ja kyseinen kirjoitus tuli täsmälleen oikealla hetkellä herättämään tunteita pintaan. Siksi päätin kirjoittaa aiheesta myös tänne. 

Blogikirjoituksen pääaiheena oli koirien uudelleensijoitusten korkea määrä nuorten koiranomistajien tilan puutteen, elämäntilanteen muutoksen, koiria vihaavan uuden kumppanin tai ajan puutteen takia. Teksin pointtina oli muistuttaa meitä aina hiukan naiiveja nuoria elämän täyskäännöksistä ja siitä, että kaikki ei aina mene suunnitellusti. Kirjoitus herätti paljon keskustelua ja mielipiteitä, varsinkin niitä perinteisiä "kaikki nuoret eivät ole sellaisia" ja "kyllä vanhemmatkin ihmiset hylkäävät koiriaan" -kommentteja.

Tunnistin itse itseni hyvin kyseisestä blogitekstistä. Tietenkään tässä asiassa ei ole kysymys siitä, että kaikki alle 25-vuotiaat olisivat huonoja koiranomistajia. Sen luulisi kyllä kenen tahansa ymmärtävän. Kyse on siitä tosiasiasta, että nuorena yksinkertaisesti on vaikea hahmottaa elämän pituutta. On vaikea nähdä omaa elämäänsä muutaman vuoden päästä, koska sitä on niin tottunut elämään hetkessä. Kyse ei ole huonoista tai hyvistä koiranomistajista, eikä huonoista tai hyvistä valinnoista. Kyse on ajatusten herättämisestä. 

Kun päätin ottaa oman koiran miespuolinen osa suvustani epäili valintaani. Olin aluksi loukkaantunut, eivätkö he luottaneet kykyihini kasvattaa koirasta kunnollista olentoa? Sivuutin huolehtivat tyypit kokonaan ja kun päätökseni olin tehnyt, isäni sitten kuitenkin oli ainoana mukanani tarhalla valitsemassa sitä omaa koiraa. Äitini kommentti oli alusta asti, että tietää, että pärjään koiran kanssa hyvin. 

Näin jälkeenpäin näen tilanteen kovin eri tavalla, kuin silloin puolitoista vuotta sitten. Huoli niin monta vuotta kestävästä vastuun ottamisesta oli täysin aiheellinen. Mikään tuskin olisi saanut minua silloin muuttamaan mieltäni asiasta, mutta ymmärrän nykyään epäilyjen syyn ja osaan arvostaa niitä eri tavalla. Koska nuoren koiranomistajan ongelma on juuri siinä, tulevaisuus on kaukana, sumuinen ja näyttää jo puolentoista vuoden jälkeen ihan erilaiselta. 

En koskaan ole katunut Luckyn ottamista. Lucky on tärkeä osa elämääni, joka määrittelee sen ihan uudella tavalla. Lucky on minulle rakas enkä voisi enää kuvitella elämää ilman sitä. Mutta voin rehellisesti myöntää katuneeni koiran hankkimista useampaan otteeseen. Koska se joutuu olemaan niin paljon yksin, koska tuntuu etten osaa, koska en tiedä mitä tehdä. Se saattaa kuulostaa dramaattiselta ja kamalalta, enkä tiedä saako tällaista asiaa edes ääneen myöntää. Minusta se nyt vain on inhimillistä ja kertoo, että otan koiranomistajuuden tosissani. Tosin samalla se myös kertoo, että koiran hankkiminen parikymppisenä ei välttämättä aina ole paras ratkaisu. 

Minut on kasvatettu näkemään koira perheenjäsenenä ja sen koko elämän kestävänä omistajana. Meidän perheessä ei koskaan ole ollut olemassa vaihtoehtoa antaa koira pois. Kun koira on otettu, se pidetään kunnes kuolema erottaa. Tämä ajattelutapa on ainoa tuntemani. Näin ollen vaihtoehto antaa koira pois muuttuneen elämäntilanteen johdosta ei koskaan ole ollut vaihtoehto eikä sitä myöskään koskaan tule olemaan. Kuitenkin, jollen tällaista kasvatusta olisi saanut ja ajattelisin asiasta eri tavalla, voisin hyvin kuvitella, että olisin pahimmassa tapauksessa saattanut luovuttaa jo tässä vaiheessa. Vain, koska tulevaisuuteen on niin vaikea nuorena suhtautua. 

Tämän kirjoituksen tarkoitus on muistuttaa, ettei koiran hankkimista tarvitse hätäillä. Sen voi hankkia myös ensi vuonna, viiden vuoden päästä tai myöhemmin. Samalla tämän on tarkoitus muistuttaa, että jos koiraan on tarpeeksi sitoutunut, se kannattaa hankkia juuri silloin, kun siltä tuntuu. Kunhan muistaa, ettei tähän maailmaan haluta enää yhtäkään kodinvaihtajaa, uudelleensijoitusta tai rescuekoiraa. 

Sekä miespuoliset sukulaiseni, että äitini olivat oikeassa. 23-vuotias, yksin asuva opiskelija ei aina pärjää koiran kanssa. Joskus on kaduttanut. Se rajoittaa elämää. Samalla olen mielestäni kuitenkin ihan mukiinmenevä koiranomistaja, ottaen huomioon että Lucky on ensimmäinen koirani, eikä ihan helpoin sellainen. Ja että seison valintani takana sataprosenttisesti. 

Yksin kotona

Paljon keskustelua lähipäivinä herättänyt uutinen Ruotsin tuntimääräsäätelyistä koskien koirien päivittäistä yksinoloa herätti myös minut keskustelemaan asiasta erinäisten sivustojen ja artikkeleiden kommenttibokseissa. Helsingin Sanomien uutisen mukaan koirat saavat lain mukaan Ruotsissa olla yksin vain maksimissaan kuusi tuntia päivässä. Nyt samanlaista systeemiä kaavaillaan mahdollisesti myös Suomeen.

Keskustelu koirien yksinoloajoista on itselleni lähes jokapäiväinen dilemma. Asun yksin, opiskelen, käyn töissä, olen muutaman järjestön puheenjohtaja, tykkään opiskelijajuhlista, leffassa käymisestä ja kahviloissa hengailemisesta. Tätä komboa pidetään tietääkseni erittäin huonona elämäntilanteena kun kyseessä on koiranomistaja. Ja sitä se usein myös on.

Minut on siunattu todella ihanalla lähipiirillä. Ystävillä joita voi pyytää hoitoavuksi ja äidillä, joka enemmän, kuin mielellään ottaa Luckyn luoksensa kotikonttoriin maratonipäivieni ajaksi. Arvostan tätä apua ihan suunnattomasti ja kiitos näiden ihmisten Luckyn elämä on niin paljon monipuolisempaa samalla, kun minä voin toteuttaa muutakin, kuin koiranomistajan arkea.

Mutta jopa kaiken saamani avun jälkeen yksinolotunteja tulee Luckylle usein monta. Oma kantani koiran yksin jättämiseen on kaikkea muuta, kuin mustavalkoinen. Tärkeintä on mielestäni alkajaisiksi ottaa huomioon koira itse. Osaahan koira olla yksin ja kuinka kauan se pärjää yksikseen? Eihän sitä ahdista, onhan se tottunut yksinoloon ja saahan se yksinolon ohella tarpeeksi laatuaikaa? Kun nämä kaikki asiat ovat kunnossa, koen itse, että koiran hyvin voi jättää työpäiväksi kotiin kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. Aikuinen, terve, aktivoitu koira tottuu kyllä nukkumaan työpäivän ajan eikä kärsi. Päin vastoin, usein koirat tottuvat ajan kanssa nukkumaan päivät ja nukkuisivat ihmisten kotona ollessakin. 

Kuitenkin, itseänikin kalvaa joskus huono omatunto. Kun työpäivän jälkeen on joskus käytävä kaupassa, postissa, tai jos matkassa vain kestää tavallista pitempään, stressaan ja hötkyilen ja kiirehdin. Se ei auta mitään, mutta jokainen ylimääräinen minuutti, jonka Lucky joutuu takiani viettämään yksin, on raskas. Suuren osan ajastani risteilen koiranomistajuuden tuoman vastuun ja opiskelijaelämän välimaastossa ja ihmettelen, miten ratkaista arjen risteykset, missä nämä kaksi elämää eivät täysin kohtaa. Se on harvoin ihan yksinkertaista. 

Yritän koko ajan saada nämä eri elämät kohtaamaan paremmin. Yritän opastaa koiratonta lähipiiriäni ottamaan koiran mukaan eri meininkeihin ja samalla yritän opastaa uusia ihmisiä ja tilanteita vierastavaa koiraani pysymään mukana vauhdissa. Molemmat puolet voivat olla suhteellisen haastavia, mutta pienin askelin Luckykin jo alkaa kulkea useammissa riennoissa mukana. Aina koiraa ei vain voi ottaa mukaan ja silloin yritän olla hajottamatta itseäni huonolla omalla tunnolla. Tiedän itse, että ylimääräiset iltamenot (jolloin en saa Luckya hoitoon) työpäivien jälkeen ovat poikkeuksia. Kunhan ne pysyvät sellaisina Lucky kyllä pärjää. 

Sunnuntain kuulumisia

Täällä palattaisiin nyt hetken hiljaiselosta! Lucky vietti koko viime viikon perheeni kanssa mökillä, kun itse aloitin kesän työkuviot uudessa työpaikassa. Lucky nautti mökkeilystä täysin rinnoin ja minullakin riitti aikaa asioiden hoitamiseen samalla, kun tottutelin uuteen työhön, eli järjestely oli mitä kätevin. Mutta nyt ollaan kummatkin kotona ja huomenna onkin sitten taas paluu tavalliseen arkeen. Ja vaikka olikin kivaa kun ei tarvinnut aamuisin raahautua lenkille ja kun töiden jälkeen ehti vielä pyöriä kaupungilla, ei se koti vain oikein enää ole koti ilman Luckya. Tuhiseva koira vieressä sohvalla vain on osa kokonaisuutta :-)

Tänään ollaankin sitten vietetty oikein toimeliasta sunnuntaina. Päivällä otettiin aurinkoa parvekkeella, minä samalla lukuvuoden viimeistä esseetä vääntäen, ja illemmalla lähtettiinkin sitten seikkailemaan kaupunkiin. Metrolla ja bussilla suunnistettiin Rajasaareen vähän treffaamaan lajitovereita ja päästiin samalla taas treenaamaan keskustassa liikkumista. 

On vähän hassua, miten niitä kaikkia edistysaskelia ei aina huomaa. Välillä huomaan ajattelevani, ettei mikään etene ja että Lucky edelleen on yhtä arka ja pelokas, kuin minulle tullessaan. Kunnes sitten yhtäkkiä muistan, millainen tilanne joskus on ollut. Muistan, miten Luckyn kanssa ei katukäytävällä ylipäätänsä voinut kävellä, koska se jähmettyi tai panikoi joka suuntaan. Muistan, miten Luckyyn ei ulkona saanut ollenkaan kontaktia, sitä ei saanut syömään herkkuja, eikä se kuullut tai nähnyt mitään muuta, kuin pelkonsa. Muistan, kun Lucky haukkui jokaiselle rapun äänelle, pelkäsi jokaista vastaan tulevaa ihmistä, meni pakokauhun valtaan nähdessään lapsen sadan metrin päässä ja oli kotonakin koko ajan vähän varuillaan. 

Kun yhtäkkiä sitten tajuaa, että hei mehän voidaan nykyään kävellä tasan millä katukäytävällä halutaan, voidaan treenata lähes milloin ja missä vain, syödä nameja puistoissa ja lenkeillä ja ohittaa useimmat ihmiset, kuin niitä ei olisikaan, fiilis on aika sanoinkuvailematon. Kotona Lucky korkeintaan örähtää pahimmille rapusta kuuluville ovien paiskomisille ja on muutenkin mitä rauhallisin ja seesteisin tapaus. Tänään metrossa käytävän toisella puolella istui äiti taaperoikäsen tyttärensa kanssa. Tyttö istui äitinsä sylissä ja osoitteli Luckya ja hoki innoissaan "koira, koira". Lucky oli jännittävästä metrotilanteesta huolimatta rauhallinen ja katseli pikkutyttöä enemmäkin uteliiana, kuin pelokkaana. Meille se oli mielettöman hieno hetki. Kuten myös yllä olevan kuvan dogparkour-treenit bussia odotellessa, Helsingin Töölössä supervilkkaan kadun varrella. Se ei ikinä olisi ollut mahdollista vuosi sitten. 

Me vastaan paha maailma

Aran koiran kanssa arki ei aina suju suunnitelmien mukaan. On kulman takaa yhtäkkiä esiin juoksevia pikkulapsia, on pyöräilijöitä jotka ajavat liian läheltä, on irti juoksevia koiria jotka tunkevat iholle. Aran koiran omistaja yrittää ja haluaa suunnitella elämänsä niin hyvin, kuin mahdollista, jotta vaaratilanteilta vältyttäisiin hinnalla milla hyvänsä. Hieno suunnitelma sinänsä, joka usein helpottaa elämää huomattavasti. Lenkkien tekeminen rauhallisimpina vuorokaudenaikoina, lapsikatraiden kiertäminen kaukaa, liian vaikeiden tilanteiden välttäminen. Aina elämää tosin ei vain voi suunnitella viimeistä yksityiskohtaa myöten, koska asioita vain sattuu. Ikävä kyllä. 

Kuten eilen. Oltiin Luckyn kanssa liikkeellä bussilla. Lucky matkustaa yleisissä tosi hienosti ja enää hyvin hyvin harvoin reagoi ympärillä hyöriviin ihmisiin, korkeintaan katselee ja tutkii heitä kiinnostuneena. Jopa lapsien läsnäolon Lucky pystyy bussissa käsittelemään. Olen tottunut siihen, että Luckyn kanssa on helppo matkustaa, ja osaan nykyään jo yleisisssä rentoutua, kun tiedän, että Lucky pärjää. En enää tarkkaile tilannetta hysteerisenä. 

Eilen sitten täyteen bussiin sattui kotimatkalla kukas muukaan, kuin perinteinen suomalainen känniääliö jääkiekkopaidassaan. Klassista. Aikansa tämä henkilö örvelsi penkiltään, eikä Lucky ollut tästä moksiskaan. Mutta kun herrasmiehen oli aika nousta bussista pois, tämä tuli kovaäänisesti kaatuillen vaarallisen lähelle meitä ja Lucky tietysti pelästyi ja alkoi haukkua. Yritin sitten rauhoitella koiraa samalla, kun tuo idiootti päättää poistumisen sijaan tulla meitä kohti ja tunkea kättänsä Luckya kohti koiran muristessa tälle. Ainoa asia mielessäni sillä hetkellä oli, että tämä ei saa olla se tilanne, missä Lucky puree ensimmäisen kerran. Sitä ei saa tapahtua. 

Niinpä tönäisin kovakouraisesti miehen käden pois ja käskin poistua. Tämä ei asiaan kuitenkaan reagoinut, vaan yritti vain uudestaan koskea selvästi panikoivaan koiraan. Niinpä suutuspäissäni ja paniikissa kirjaimellisesti huusin miehelle käskyn painua *ittuun. Ruuhkabussissa. 

No. Vaikka joku kukkahattutäti takanani ääneen voivottelikin rumaa sanavalintaani, toimi tämä vihainen taktiikka erinomaisesti. Hetken hämmenyksen jälkeen känniääliö poistui suoraa tietä bussista ja meidän matka jatkui, järkytyksestä huolimatta, rauhallisissa merkeissä. Itse olin niin vihainen, ihmisyydelle, kukkahattutädille ja tuolle totaaliselle idiootille, etten tiennyt huutako, itkeäkö, jäädä bussiin vai lähteä. 

Lopulta jäin bussiin ja rauhoituin, kävelin kotiin ja päätin, ettei joku kännikala saa määrittää meidän elämäämme. Edistysaskeleet Luckyn kanssa ovat tällä hetkellä niin suuria joka päivä ja yhteiselo on päivä päivältä vähemmän mutkatonta, hauskempaa ja kaikin tavoin helpompaa. Välillä asioita sattuu, kaikkeen en voi minäkään vaikuttaa. Mutta kuitenkin voidaan jatkaa eteenpäin positiivisella asenteella, matkustaa bussilla vaikka joka päivä, rauhassa ja pelkäämättä. Koska tätähän ei yksikään idiootti tule pilaamaan. 

Ratkaisu sairaspäivien varalle

Kurkku kipeä, räkä valuu, kuumeväristykset kulkevat kehon läpi. Jokainen koiranomistaja tietää, kuinka vaikeaa voi olla koiranomistaja, kun kevätflunssa pääsee yllättämään. Samalla, kun koira tylsistyy ja huono omatunto kalvaa, olo on kuin traktorin alle jääneellä. Miten selviää koiran yksinhuoltaja, kun sairaus kaataa sängynpohjalle?

Meillä kysymys oli harmittavan oleellinen juuri tänään. Koska vielä kaiken lisäksi vietin sairaspäivän töissä, tuntui täysin epäoikeudenmukaiselta, että koko päivän yksin oleskellut koira joutuisi pärjäämään pelkällä lyhyellä pissatuslenkillä. Samalla omat jalat kuitenkin muistuttivat enemmän spagettia ja jo pelkkä matka töistä kotiin tuntui maratonilta (jopa autolla!). Siksi päädyttiinkin tänään lopulta erilaiseen lenkkeilyratkaisuun. 

Käveltiin rauhalliseen tahtiin tuttu korttelilenkki, mutta kotiin palaamisen sijaan asetuttiin istumaan nurmikolle kodin läheisyyteen. Minulla oli päivän pitkän lenkin tapaan Luckyn iltaruoka mukana taskussa ja aloin sitten heitellä nappuloita nurmen sekaan. Sopivaa häiriötreeniä, aktivointia ja vielä kivaa yhteistä tekemistä, jonka aikana omistaja ei kuukahda ojaan. 

Häiriöitä oli ympärillä mukavasti, autotie, bussipysäkki, sopivasti pyöräilijöitä (Luckyn kevään kauhistuksia), ihmisiä ja erilaisiä ääniä. Aluksi Luckya selvästi jännitti, se napsi nameja samalla ympärillensä tähyillen ja oli levoton. Kuitenkin jatkaessani namien viskomista, Lucky selvästi alkoi keskittyä etsimiseen kunnolla, ja pian se ei edes reagoinut ympärillämme olevaan hälinään. Hengailtiin nurmikolla ehkä 15-20 minuuttia ja oli tosi kiva huomata, kuinka paljon ollaa edistytty viimekesäisestä puistopanikoinnista. Silloin syöminen tällaisessa paikassa ei ikinä olisi tullut kysymykseenkään. 

Kun namit oli syöty, piti haukkua pari pyöräilijää ja hämärän näkäinen mieshenkilö, ennen kuin lemuava sonta nurmikolla vei mukanaan. Oli niin kiva nähdä oman varautuneen ja aran lemmikkinsä kierivän nurmella, kuin mikä tahansa onnellinen koira, etten edes viitsinyt puuttua tilanteeseen. Saatoin ehkä vähän katua kotona, kun eteisen täytti ripulimaisen etova lemu... :-D

Noh, sitä saa mitä tilaa. Tämä suihkunvihaaja joutui suoraa päätä pesulle! Nyt maataan vieretysten leveästi sohvalla ja koira on kuin pitkän metsälenkin jäljiltä. Haistelutreeniä aktivointina ei turhaan hehkuteta! 

Luckyn hassuimmat tavat

Meillä kaikilla on kai omituisia tapoja, joita muut ihmiset aina kummastelevat. Minun oudoimmat tapani taitavat olla ketsupin syöminen vihannesten kaverina, pakottava tarve saada pelata Candy Crush Sagaa ennen nukkumaanmenoa, avainten kaivaminen taskusta monta sataa metriä ennen kotiovea ja omaamani suuri käsialaongelma, jonka takia joudun pakokauhun valtaan joutuessani kirjoittamaan esimerkiksi syntymäpäiväkorttia kuulakärkikynällä. 

Myös noilla karvakuonoilla on paljon hassuja tapoja. Ajattelin paljastaa teille pari Luckyn hassuinta tapaa, jotka aina saavat minut kummastelemaan, minkä ihmekoiran olenkaan itselleni hankkinut. 

En aina ensinnäkään ole ihan varma, että Lucky tosiaan on nelijalkainen eläin. Luckyn mielestä kaiken kommunikoimisen voisi nimittäin paremman puutteessa hoitaa läpsien. Jos huomiota ei liikene turhan pitkään aikaan sohvalla, on hyvä käydä lyömässä mammaa naamaan. Jos syli ei meinaa aueta isohkolle sylikoiralle, on sitä paras käydä kynsimässä villisti. Ja sus siunatkoon, jos ruoka-aika on päässyt venymään liian myöhäiseksi. Silloin Luckyn mielestä täytyy ottaa kummatkin tassut käyttöön. Tämän neidin seurassa kyllä sietää varoa, ettei yläfemma yllätä ja tee naamaan katu-uskottavia taistelunjälkiä.

Lucky on myös oikea kukkulan kuningas. Mitä korkeammalle pääsee, sen parempi. Penkit, tuolit, pöydät, ikkunanlaudat, kivet, kannot, puut - you name it. Kaikki, mikä on lattiatason ylöpuolella, on aina parempi. Lucky on myös hämmästyttävän ketterä hyppelijä ja kiipeilijä ja välillä meinaan ihan unohtaa, kuinka pienikokoinen se oikeastaan on. Vähintään yhtä hämmästyttävää on myös, että Luckya ei kuitenkaan koskaan ole kotona löytynyt ruokapöydän tai keittiöntasojen päältä. En itsekään voi ymmärtää, miten se tietää, ettei niille saa hyppiä, vaikka kaikki koirapuistojen pöydät ovatkin parhaita tähystysmestoja.

Luckyllä on hauska päälle jäänyt tapa toimia arkiaamuisin. Ensin se nousee innokkaana kanssani, kun siirryn vessaan aamupesulle. Sekunnin sadasosassa se kuitenkin on hiippaillut takaisin sänkyyn, tällä kertaa ottaen minun paikkani tyynyjen seassa. Sieltä sen sitten saa kutsua aamulenkille, jonka jälkeen ja aamiaisen sytötyään se sitten palaa lempimestaansa minun laittautuessani koulua tai töitä varten. Se myös nukkuu tyynymeressä koko yksinoloaikansa ja palatessani kotiin tyynyjä löytyy usein niin lattialta, kuin myllättyinä erikoisiin asetelmiin. Tämä tyttö osaa ottaa kaiken irti siitä, etten ole paikalla :-D 

---

Mitens teillä muilla, onko kenenkään muun koirilla hauskoja tapoja? 

Mökkeilyn riemua - video

HEI. Nyt olisi tarjolla amatöörimäistä kuvaamista sekä yhtä amatöörimäistä videon editointia, heiluvaa kamerakättä, sekopäistä tv-tähteä ja puutteellista puhelimen kuvanlaatua. Mutta videotapa kuitenkin.

Yritän parantaa videonmuokkaustaitojani, eli treenit tulevat tarpeeseen. Lähdin nyt kuitenkin liikkeelle tästä yksinkertaisesta best of Lucky -pätkästä muutaman viikon takaisen mökkireissun videomateriaalista koottuna. Eli tässä nyt Luckyn ehdottomat lempparipuuhat parin minuutin videopätkään koottuna! Valmiina vuosisadan elokuvaelämykseen? :-D

Tehdään maanantaistakin hieno päivä

Maanantaimasennus. Tuttu tunne? Itselleni ainakin on. 

Tänään ei tosin ole aihetta masikseen, koska täällä kulkaas alkaisi nyt virallisesti kesäloma. Joo, pari esseetä on edelleen kirjoitettavana ennen kuun loppua ja kesätyötkin alkavat jo parin viikon päästä, mutta kuitenkin. Fiilis on huipussaan. Ylihuomenna suuntana on muutaman päivän opiskelijareissu Vilnaan ja se pieni matka jos mikä nostaa mielialaa. Tänään ei siis erityisemmin masenna. 

Olen normaaliarjessa kuitenkin todennut, että pahimpaankin maanantaifiilikseen löytyy parannuskeinoja. Niitä ovat esimerkiksi velvollisuuksien hoitaminen pois päiväjärjestyksestä ja siitä seuraava mahtifiilis. Niitä ovat esimerkiksi lemppariasioiden tekeminen vain koska kivoja juttuja voi harrastaa myös viikon ikävimpänä päivänä. Niitä ovat myös raikkaat ja rennot metsälenkit keväisenä iltana. Kuten tänään.

Tässä pari kuvaa kertomaan, miksi maanantaimasistelu ei ole kannattavaa. 

Koska voi katsoa koiransa rajatonta onnea juostessaan vihreässä kevätheinikossa. Koska ennen niin harmaassa rannassa tänään kasvoi keltaisia kukkia. Koska voi vaikka huomata, että korastaan on tullut helpoin vapaana pidettävä ikinä. Koska kevät on liian lyhyt ja jokaisesta hetkestä kannattaa jopa maanantainakin ottaa kaikki ilo irti. Ja koska metsälenkeillä voi siirtyä omaan pikku maailmaansa ja unohtaa kaiken sen ulkopuolella olevan hetkeksi. Sen jälkeen todellisuuteen on huomattavasti ihanampi palata. Jopa maanantaihin. 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaverit!