Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haasteista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haasteista. Näytä kaikki tekstit

23 joulukuuta 2020

10 oivallusta, joiden ymmärtäminen olisi tehnyt rescuekoiran kotiutumisesta huomattavasti helpompaa

Maaliskuussa Luckyn kotiutumisesta on kulunut seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta. Samalla, kun muistan jotkut asiat kuin eilisen, osa yhteisen taipaleemme alkuajoista on jo alkanut sumentua ja muistot hälventyä. Tuntuu tavallaan ihan uskomattomalta, mutta kuitenkin niin itsestään selvältä, että Lucky on ollut osa elämääni seitsemän vuoden ajan.

Näissä seitsemässä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon - varsinkin oman pääni sisällä. Siitä stressaavasta, koiranomistajuutta ylisuorittavasta, kokemattomasta 22-vuotiaasta ensikoiran omistajasta on näiden vuosien varrella kasvanut koiramaailman syövereihin uppoutunut koirafriikki, jonka elämänkatsomus ja osaaminen on kehittynyt usealta eri kantilta. Tänä päivänä tekisin rescuekoiraa kotiuttaessani niin monta asiaa täysin eri tavalla, ensimmäisistä yhteisistä hetkistä lähtien.

Toimin itse Rescueyhdistys Kulkureissa adoptioyhteyshenkilönä ja adoptioprosesseja perheiden kanssa läpikäydessäni ja heitä koiran kotiutumisen jälkeen tukiessani, pinnalla on yleensä muutamiin tiettyihin eri asioihin liittyvät haasteet. Useat niitä samoja, joiden kanssa stressaava 22-vuotias minä aikoinaan kamppaili. Ajattelinkin nyt blogipostauksen muodossa avata näitä aiheita ja niihin liittyviä omia, vuosien varrella saamiani oivalluksia, joiden ymmärtäminen aikoinaan olisi helpottanut kotiutumisprosessia huomattavasti, sekä koiran että itseni kannalta.

1. Pidä odotukset maltillisina

Tiedän, ettei omia odotuksia aina täysin pysty hallitsemaan, ja että sitä uppoutuu kuvittelemaan mielessään utopistista kuvaa uudesta koirasta ja kotiutumisesta. Koko kotiutumisprosessia helpottaa kuitenkin hurjasti, jos itse pystyy hyväksymään, ettei mitään eläintä hankkiessa täysin voi tietää, millainen tyyppi sieltä kuoriutuu. Kun koiralle ei aseteta liikaa odotuksia, ei myöskään tule niin suuria pettymyksiä, kun koira ei sitten vastaakaan kaikkea sitä, mitä mielessään on kuvitellut. Muistan vieläkin omat kuvitelmani siitä, miten Lucky olisi mukanani kaikkialla: piknikillä puistoissa, kahviloissa ja kyläilemässä. Uskon, että Luckyn hyväksyminen juuri sellaisena kuin se on, olisi ollut huomattavasti nopeampi ja helpompi prosessi, ellen olisi ollut niin kiinni näissä Luckyn kohdalla epärealistisissa odotuksissa.

2. Mihinkään ei ole kiire

Sitten koiran kotiutuessa se tylsä klassikko, jota nykyään adoptioyhteyshenkilönä hoen perheille kuin jumittava levysoitin konsanaan. Koen kuitenkin, ettei tätä voi painottaa liikaa. Itsekin muistan ajatelleeni antaneeni Luckylle runsaasti aikaa sopeutua arkeen, ennen kaikenlaisiin uusiin paikkoihin ja tilanteisiin säntäämistä, mutta nyt taaksepäin palatessani näen, että sitä aikaa olisi tarvittu niin paljon enemmän. Liian hitaasti rescuekoiran kanssa eteneminen on todella harvinaista, kun taas liian nopeasti uusiin tilanteisiin sinkoaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Muista, että mihinkään ei ole kiire, eikä rescuekoiraa kannata yrittää sosiaalistaa samalla tavalla, kuin kasvattajalta otettua pentua.

3. Nauti itse matkasta

Sekä liian korkeisiin odotuksiin että turhaan kiirehtimiseen rescuekoiran kotiutuessa vaikuttaa uskoakseni vahvasti meidän todella tavoitekeskeinen, minulle-kaikki-heti-nyt -kulttuurimme. Helposti ajatellaan, että koiran täytyy pystyä tekemään tai olla tekemättä sitä ja tätä, tai käyttäytyä jollain tietyllä tavalla. Totta kai on käytöksiä, jotka hankaloittavat arkea koiran kanssa ja joista toivotaan aikanaan päästävän eroon, mutta kun puhutaan koiran käytösten muokkaamisesta, ei ole olemassa oikotietä onneen. Miksi siis vain tuijottaa kaukana häämöttävää tavoitetta sen sijaan, että nauttisi matkan aikana koettavista edistysaskelista?

4. Pelaa niillä korteilla, jotka teille on jaettu

Edeltäviin kohtiin liittyen, näen todella tärkeänä myös ymmärtää ja hyväksyä, millainen se oma koira on. Kaikkea ei voi, tai mielestäni myöskään kuulu, yrittää muuttaa, vaan jokainen yksilö tulisi hyväksyä omine puutteineen. Mitä nopeammin sitä hyväksyy, että tämä oma koira nyt on impulsiivisempi, haukkuherkempi, metsästysviettisempi, arempi tai energisempi, kuin mitä adoptoidessani kuvittelin, sen helpompaa yhteisen sävelen löytäminen arjessa on. Tässä vaikeinta onkin muuttaa omaa asennetta, odotuksia ja ajatusta siitä, millainen koiran pitäisi olla tai mihin sen pitäisi pystyä, mutta loppupeleissä se takuulla palkitsee. Ketään ei hyödytä, että koiraa yrittää väkisin puristaa sille sopimattomaan muottiin.

5. Panosta stressin laskemiseen

Oli sitten kyse haukkumisesta, resurssiaggressiivisuudesta, perheen ihmisille tai muille eläimille murisemisesta arjessa tai ylikierroksilla käymisestä, on vastakotiutuneen rescuekoiran kohdalla useimmiten perimmäisenä syynä liian korkeat stressitasot. Kova stressi tekee koiran reaktioista usein ylimitoitettuja (kuten myös meidän ihmisten, mieti itse miten reagoit sinua ärsyttävään asiaan ultimaattisessa stressitilassa). Liian stressaantunut koira ei myöskään opi tai kykene sisäistämään uusia käytösmalleja läheskään yhtä tehokkaasti, kuin kunnolla rentoutunut koira. Vastakotiutuneen rescuen kanssa onkin ihan erityisen tärkeää panostaa stressin laskemiseen rauhoittavan tekemisen ja liikaa stressitasoja nostattavan tekemisen välttämisen kautta. 

Suosittelen ihan kaikille koiranomistajille (mutta varsinkin rescuekoiran adoptoiville tai arkojen tai remmirähjien koirien omistajille) Zenkoiran stressiä käsittelevää artikkelia. Artikkeli selkiyttää konkreettisin esimerkein, miksi kasautuva stressi on koiralle niin haitallista.

6. Välttely on myös koulutusta

Tämän asian kunnollisessa sisäistämisessä meni itselläni turhauttavan kauan. Vuosia elin siinä uskossa, että koiraa pelottavat asiat olisi kohdattava arjessa, jotta se ajan kanssa tottuisi niihin. Todellisuudessa suurimmat edistysaskeleet Luckyn pelkojen suhteen ovat aina tulleet, kun olen ottanut sitä pelottavasta asiasta mahdollisimman paljon etäisyyttä pitkäksi aikaa. Tietyn asian pelon "työstämiseen" ei siis välttämättä aina tarvita suuria määriä toistoja, vaan joskus tilannetta jo auttaa pelkkä elämän rauhoittaminen ja stressin laskeminen. Ulkoilupelon suhteen eniten ollaan edistytty juuri niissä tilanteissa, kun olen siirtänyt ulkoilut kokonaan rauhallisille vuorokaudenajoille, metsiin ja vain kodin lähiympäristöön sekä karsinut hetkeksi pois kaikki "treenilenkit" vilkkaammista ympäristöistä. Nykyään ymmärränkin, että edistyksen tiellä on ollut juuri edellä mainittu kasautunut stressi, joka ei koskaan täysin ole päässyt purkautumaan jokaisen päivän lenkin kerryttäessä Luckyn stressiä entisestään. 

7. Opettele lukemaan koiraa

Tutustuin itse melko laajasti koirien elekieleen jo ennen adoptiota, mutta siitäkin huolimatta matkan varrella moni asia olisi helpottunut, jos olisin perehtynyt aiheeseen vielä vähän lisää, esimerkiksi tämän Koiruuksien Klubin artikkelin tai tämän Zenkoiran artikkelin lukemalla. Adoptioyhteyshenkilönä saan tasaisin väliajoin perheiltä yhteydenottoja koskien "koiran murinaa, näykkimistä tai hyökkimistä täysin varoittamatta", kun todellisuudessa valtaosassa tapauksia niitä varoittavia eleitä ei vaan ole huomattu tai osattu lukea. Esimerkiksi rescueilla kotiutumisen alkuvaiheissa todella tavallisen resurssitarkkuuden työstämisessä koiran elekielen ymmärtäminen ja sen myötä ennakointi on kaiken a ja o.

8. Takapakit kuuluvat asiaan

Jo useamman viikon täysin sisäsiisti pentu alkaa taas pissailla sisälle, ulkona reippaasti lenkkeillyt koira kulkee taas häntä koipien välissä ja kotona perheenjäsenten kanssa jo rentoutunut koira murisee taas sitä lähestyvälle ihmiselle. Takapakit kehityksessä tuntuvat usein raskailta ja sitä alkaa epäillä, onko suunta koiran kanssa todellakin oikea. Tosiasia kuitenkin on, että takapakitkin kuuluvat lähes poikkeuksetta asiaan, ja yleensä edistyminen alkaa taas pian ja nopeasti takapakkien jälkeen. Älä siis stressaa tai koe epäonnistuneesi, mikäli koira tuntuisikin hetkellisesti taantuvan.

9. Koiran käytös tulee muuttumaan

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että koiran käytös kotiutumisen alkuvaiheissa ei ole sen todellista persoonaa tai luonnetta. Koira on saapuessaan todella stressaantunut, väsynyt ja jännittynyt, onhan sen koko elämä heittänyt kärrynpyörää kertaheitolla. Koira voi saapuessaan olla passiivisen oloinen viilipytty ja muutaman viikon päästä jo muuttua riehakkaaksi energiapommiksi, tai ensimmäisinä päivinä olla täysin kykenemätön rauhoittumaan, vaikka se kuukauden päästä jo köllöttelee ketarat ojossa sohvalla. Juuri tämän vuoksi avoin mieli ja ne maltilliset odotukset koiralle ovat niin tärkeitä: emme todellisuudessa tiedä, millainen koira sieltä kotiutumisen edetessä, itsevarmuuden karttuessa ja turvallisuuden tunteen kasvaessa kuoriutuu.

10. Älä ylisuorita - hae apua

Listani viimeinen oivallus on muistutus eteenkin kaikille itseni kaltaisille, elämää ylisuorittaville nuorille naisille: koiranomistajuus ei ole suoritus. Täydellisen koiran kouluttaminen ei ole listalta raksittava tehtävä, eikä koirasi käytös ole mittari onnistumisestasi elämässä. Älä vertaile itseäsi tai koiraasi toisiin ja hae apua, kun siltä tuntuu. Itse kärvistelin ensimmäiset vuodet riittämättömyyden tunteiden vallassa ihan turhaan, kun ammattiapuakin olisi ollut saatavilla.

Positiivisia metodeja käyttävä, rescuekoiriin perehtynyt ammattikouluttaja voi ulkopuolisen silmin antaa uusia ideoita ja ajatuksia siitä, miten yhteiseloa voisi lähteä helpottamaan. Avun tarvitseminen ja hakeminen ei ole heikkous, vaan osoitus siitä, että tosissaan haluaa kamppailla koiransa hyvinvoinnin vuoksi.

06 marraskuuta 2018

Maalissa.

Kirjoitin alunperin tämän tekstin erääseen Facebookin rescuekoiraryhmään viikko sitten, mutta sen saama huikea vastaanotto sai minut miettimään, että aihe saattaisi kiinnostaa ja mahdollisesti myös auttaa joitain tätä blogia lukevia. Kun nyt kuitenkin ihan aiheen ytimessä ollaan: rescuekoira, arkuus ja pelot. Ja niiden voittaminen.

Monet teistä varmasti jo tietävätkin, että Lucky on ihmisarka. Lucky on aina ollut epävarma vieraita kohtaan ja pelännyt uusia ihmisiä niin sisällä, kuin ulkona. Lucky tuli minulle Espanjasta ollessaan puolitoistavuotias, se oli kasvanut pennusta epävarmaksi nuorukaiseksi tarhalla ja näin ollen täysin sosialistamaton. Se pelkäsi kaikkea: ulkomaailmaa, telkkaria, ikkunoita, rappukäytävää, kovia ääniä. Eniten kaikesta se kuitenkin pelkäsi vieraita ihmisiä.

Kun meille kotiin tuli vieras, Lucky haukkui koko vierailun ajan. Se ei uskaltanut mennä kosketusetäisyydelle, eikä hiljentynyt hetkeksikään. Vasta parin vierailukerran jälkeen se alkoi tottua ihmiseen. Vuoden päivät jokaiseen uuteen tyyppiin tutustuminen vei Luckylta pari tapaamiskertaa ja se aika oli itselle tajuttoman raskasta. Olin varma, että tätä tämä tulee olemaan aina. Meille ei vaan voi tulla vieraita.



Pikku hiljaa, vähän huomaamattani, Lucky kuitenkin alkoi luottaa uusiin ihmisiin hiukan nopeammin. Jossain kohtaa huomasin, että hei, se saattoikin jo lopettaa haukkumisen ja rentoutua ensimmäisen vierailun loppupuolella. Sitten jo parin tunnin jälkeen.

Me aloimme töystää paljon oikeaa tutustuttamistyyliä. Monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen päädyin  siihen, että Luckylle toimii paremmin, että minä itse namitan Luckya vierailun aikana, eikä vieras, niin kuin aiemmin olimme tehneet. Huomasin, että oli tärkeää, että vierailun alussa pidin Luckya kontaktissa namilla ja huomasin myös, että auttoi, kun otin Luckyn syliin siksi aikaa, että vieraat pääsivät sisään. Huomasin, että koira pikku hiljaa alkoi kiinnittämään minuun enemmän huomiota, kuin vieraisiin ja huomasin myös, että palkitseminen sen jälkeen, kun Lucky itse oli käynyt haistelemassa vierasta, toimi sille hyvin rohkaisevana temppuna.

Varsinkin näiden oivallusten jälkeen edistys on ollut huimaa ja positiivisia kokemuksia on tullut paljon. Viime viikolla, neljä ja puoli vuotta kotiutumisen jälkeen, jännitin koko päivän töissä, miten poikaystäväni vanhempien ensimmäinen kunnon vierailu meillä kotona sujuisi. Heillä ei ole liiemmin kokemusta koirista ja pelkäsin, etteivät kemiat epävarman Luckyn kanssa kohtaisi. Mutta olinkin ihan unohtanut, kuinka uskomattoman pitkälle me tänä päivänä ollaan päästy.

Lucky otti vieraat vastaan rauhallisesti, haukkumatta, vain hitusen epäileväisenä. Se pystyi heti keskittymään herkkuihin ja antoi ihmisten hienosti tulla sisään ja riisuutua. Se haisteli uusia tyyppejä rohkeasti ja tuli luokseni hakemaan namia. Se haukahti koko vierailun aikana kaksi kertaa ja puolen tunnin jälkeen se olisi halunnut kiivetä vieraiden syliin.

Tämä tilanne on meille maali. Tämän enempää Luckyn ei tarvitse vieraisiin luottaakaan. Neljässä ja puolesta vuodessa me teimme sen, minkä minä kerran luulin täysin mahdottomaksi.

Itkettää, onnesta.

05 heinäkuuta 2018

Onnen hetkiä, joita vain epävarman koiran omistanut ymmärtää

Kun sitä yli neljä vuotta on elänyt eläimen kanssa, jolle monet arjen jutut pitkään ovat olleet pelkkää kauhistusta ja kummastusta, sitä alkaa kokea asioita uudella tavalla. Ne jutut, jotka tasapainoisen ja täysipäisen koiran omistajalle ovat ihan normaaleja ja arkisia, muuttuvat epävarman, reaktiivisen tai aran koiran kanssa elävälle vuoren huipun valloittamiseen verrattavissa oleviksi saavutuksiksi. 

Neljä vuotta on pitkä aika ja sitä ehkä kuvittelisi, että entinen tarhakoira siinä ajassa jo olisi sopeutunut täysin kotikoiran elämään. Ja moni tarhakoira onkin. Mutta monessa tapauksessa, kuten myös meidän, sopeutuminen on elämän mittainen prosessi, joka ei koskaan täysin valmistu. 

Onko se raskasta? Kyllä, välillä. Onko se turhauttavaa? Joskus. Onko se palkitsevinta, mitä koskaan minkään eläimen kanssa olen kokenut? Epäilemättä. 


Keskeneräisyyden kanssa oppii onneksi elämään. Ja sitä oppii ajan kanssa myös oikeasti arvostamaan. Edistysakelien näkeminen jok'ikinen päivä on nimittäin mielestäni upeinta, mitä koiran kanssa voi kokea. Neljänkin vuoden jälkeen valehtelematta ihan joka päivä kohtaan Luckyn kanssa tilanteita, joissa sydän pakahtuen onnesta mietin, mitä olemmekaan näiden vuosien aikana saavuttaneet. Kaikkia niitä paniikin kohteita, jotka tänä päivänä vain vähän jännittävät. Kaikkia niitä haukuttavia asioita, jotka nykyään kohdataan rauhallisesti. Kaikkea sitä stressiä, josta nykyään ei näy jälkeäkään. 

Viimeksi tämä pakahduttava onnen tunne täytti sydämeni tänään aamulenkillä. Kävelimme tuttua lenkkireittiä, sää oli ihana ja Lucky oli rento. Tämä on toinen kesä, jonka vietämme nykyisessä osoitteessamme ja siis myös toinen kesä, jolloin päivittäinen lenkkireittimme kulkee frisbeegolfpuiston läpi. Vielä viime kesänä hienoina kesäpäivinä puistoon kerääntyvä pelaajajoukko oli Luckyn mielestä todella pelottava ja varsinkin frisbeetä suureleisesti heittävät henkilöt olivat kamalia. Edelleen niitä pitää välillä haukkua teatraalisesti, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Tänään aamulenkillä kävelimme tuttuun tapaan puiston läpi ja lähellä kävelytietä viskoi mies frisbeetä frisbeen perään kovaa tahtia. Mietin, miten Lucky reagoisi. Haukkuisiko se? Pelästyisikö se? Ei, se ei tehnyt kumpaakaan. Oli pakko ottaa tilanteesta kuva, niin uskomattomalta se tuntui. 


Lucky jäi aivan miehen viereen haistelemaan mielenkiintoista hajua! Ja hajun haisteleminen kesti niin kauan, että ehdin ottaa tilanteesta kokonaisen kuvasarjan! Tässä tilanteessa ei useimpien mielestä olisi mitään erikoista: ihan tavallinen koira tavallisella lenkillä. Mutta minun huulilleni nousi leveä hymy ja sisälläni pulppusi suunnaton ilo. Tavallinen koira tavallisella lenkillä on tilanne, josta en näiden neljän vuoden aikana aina ole edes uskaltanut unelmoida. 

Meille ulkoilut ovat aina olleet se arjen haastavin osa. Lucky pelkäsi alussa kaikkea, mutta pikku hiljaa pelon kohteet ovat vähentyneet ja lieventyneet. Nykyään äkillisiä, outoja tai suureleisiä liikkeitä tekevät ihmiset jännittävät, juoksevat ja kiljuvat lapset jännittävät, pyörät jännittävät. Mutta enää harvoin edes nämä asiat saavat aikaan oikeaa paniikkia, vaan niistä vain mennään ohi ja sitten elämä jatkuu taas normaalina. 

Näiden vuosien aikana on muutettu rauhallisempiin paikkoihin, vastaehdollistettu, treenattua BAT:ia, lähdetty metsään kun Luckyn tai minun psyyke ei ole kestänyt, lyhennetty lenkkejä pelkkiin pissatuksiin kun kuppi on meinannut mennä nurin ja ninjailtu ympäri huudeja jos näköpiirissä liian lähellä on ollut jokin pelottava asia. Se, että lenkkimme 90 prosenttia ajasta nykyään ovat rentoja haistelulenkkejä ja että pystymme tekemään jopa tunnin hihnalenkkejä kerrallaan tuntuu edelleen, joka päivä, niin uskomattoman isolta saavutukselta. 


Näitä vuoren huipun valloittamisen hetkiä ovat myös, kun puolentoista vuoden jälkeen Lucky vihdoin viihtyy pienellä pihallamme pelkäämättä jokaista räsähdystä. Kun kotona voi pitää ikkunaa hetken auki, vaikka pihalla leikkisi lapsia. Kun vieras ihminen lenkillä on enemmän kiinnostava, kuin pelottava. Kun meillä vierailevat uudet ihmiset todetaan vaarattomiksi kymmenessä minuutissa, kahden päivän totuttelun sijaan. 

Epävarman koiran kanssa eläminen on raskasta ja se vaatii perheeltä paljon voimavarjoa, kärsivällisyyttä (mitä minulla ennen Luckya ei ollut tippaakaan) ja pitkäjänteisyyttä. Mutta se energia, minkä epävarma koira ensimmäisinä vuosina ottaa, sen se maksaa takaisin korkoineen loppuelämänsä aikana. Koska jokainen edistysaskel, jokainen voitto, jokainen valloitettu vuori, muistuttaa siitä, että mikään ei ole ollut turhaa. Että jokainen vieritetty kyynel, kirosana ja epätoivon hetki on ollut sen arvoista, koska tällaista suhdetta eläimeen en voinut koskaan aiemmin kuvitella  edes mahdolliseksi.

15 helmikuuta 2018

Kun kaikki menee metsään – mutta kuitenkin niin oikein


Tänään on ollut koiranomistajan näkökulmasta mielenkiintoinen päivä. Mielenkiintoinen ja jokseenkin omituinen. Yllättävä. Paskaksikin voisi kutsua.  

Tämän päivän kolmesta lenkistä kaksi menivät totaalisesti päin prinkkalaa. Niin pahasti, että jonain toisena päivänä varmasti olisin ehtinyt jo ilmoittautua huonojen koiranomistajien mustalle listalle. Tänään tyydyin kirjoittamaan asiasta blogipostauksen.  

No mutta. Aloitetaan siitä yhdestä hyvästä. 

Aamulenkki puoli viiden aikaan (tai no, enemmänkin yölenkki omasta mielestäni...) ennen aamuvuoroon lähtemistä sujui rauhallisesti nuuskutellen. Vaikka ylös nouseminen tuohon aikaan välillä tuntuu kerrassaan epäinhimilliseltä, ovat täysin hiljaiset Itä-Helsingin aamut jotenkin todella kauniita ja rentouttavia. Niin myös tänään. Koska olin myös melko varma, ettei yksikään hiihtäjä siihen kellonaikaan yllättäisi meitä minkään kulman takaa (meidän hiihtäjä-ongelmista lisää täällä) kiersimme normaalin, noin 20 minuutin mittaisen aamulenkkimme rennosti lumessa tarpoen. Ihana aamu. 

Mutta sitten koitti iltapäivä. Ja pakollinen ulospääsy. 

Tultuani kotiin töistä kolmen pintaan oli päivän toisen lenkin vuoro. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on todennkäisesti häiriöiden kannalta suhteellisen vaikea kellonaika: paljon koulusta palaavia ja ulkona riehuvia lapsia, paljon muita koiranulkoiluttajia ja no, todennäköisesti myös niitä hiihtäjiä. Ulos nyt kuitenkin oli lähdettävä ja tarkoitus oli tehdä sama lyhyt kierros, jota nyt tämän viikon olemme kiertäneet rauhoittaaksemme hiihtäjä-tilannetta. Reitiltä nimittäin näkyvät hiihtoladut, mutta ne ovat suhteellisen pitkän matkan päässä. Eli siedättämisen kannalta toimiva ratkaisu. 

Koska olen tällä viikolla aloittanut hiihtäjien vastaehdollistamistreenit Luckyn kanssa on taskuihin lenkeille lähtenyt mukaan myös huippuhyviä herkkuja. Yleensä lenkkeilemme pelkät ruokanappulat taskuissa, mutta tänään siis nappasin mukaan ihan namien kuningasta, nimittäin juustoa. Olihan odotettavissa vaikka mitä Luckylle hankalaa häiriötä. 

No, hankalaa häiriötä kyllä oli tarjolla. Ja vielä hirmuisen paljon enemmän, kuin mitä olin ajatellut. 

Heti pois pihalta päästyämme kävelytien vieressä olevalta mäeltä laski pari ala-asteikäistä poikaa alas pulkoilla suoraan meitä kohti. Oma reagointi oli turhan hidasta, olisi vaan pitänyt kääntyä takaisin päin ja ninjailla karkuun, ja yksi pojista laski ihan suoraan eteemme. Lucky hätääntyi, haukahti ja halusi äkkiä poispäin. Lähdimme äkkiä tilanteesta kiertääksemme takaisin kävelytielle pienen aukion kautta. 

Tässä kohtaa olin jo menettämässä toivoni. Lucky oli jo ehtinyt mennä niin paniikkiin, etten uskonut minkään sortin lyhyenkään lenkin olevan edes vähän mukava meille kummallekaan. Vetäisin henkeä. Mitäs sitten?

Odottelin hetken, jotta Luckyn mieli tasaantuisi, ja otin juustot esiin. 

Tämän päivän jälkeen olen melko varma, että Mustaleimaemmentaaliin on lisätty taikapölyä. Sen verran uskomatonta jälkeä se teki superstressaantuneen koiran aisteille. En koskaan ennen ollut nähnyt minkään herkun toimivan kierroksilla olevalle Luckylle niin hyvin: se pystyi keskittymään juustojen etsintään lumesta, vaikka ympärillä riehui lapsia ja kaiken maailman porukoita liikkui joka puolella. Uskomatonta!

Kuin taikaiskusta lenkki jatkui. Jatkoimme matkaa ja kaikki sujui uskomattoman hienosti: ei paniikissa kotiin vetämistä, ei stressaantuneena vapisemista. Loppulenkistä jäimme vielä etsimään juuston palasia päiväkodin pihan eteen, eikä Lucky ollut moksiskaan, vaikka lapsia kiipeili lumikasoissa ja juoksenteli ympäriinsä vanhempien hakiessa näitä kotiin. Se keskittyminen, johon Lucky siinä tilanteessa pystyi, oli lumoavaa katseltavaa. 

Hiihtäjiä emme sillä lenkillä nähneet. Onneksi vai harmiksi? En osaa sanoa. 


Sitten siihen päivän kolmanteen, ja itseäni kaikista eniten ärsyttävään: iltalenkkiin. 

Palatessani illalla treeneistä lähdin hyvillä mielin rentoutuneena ja suihkunraikkaana, vuorautuneena lempparikotiasuun ja paksuun untuvatakkiin, rauhalliselle (niinhän minä luulin...) iltalenkille. Asumme taajamassa ja täällä harvoin liikkuu paria ihmistä enempää iltakymmenen jälkeen. Iltalenkit ovat siis todella sopivia rentoutumislenkkejä sekä Luckylle, että itselleni. 

Myös tänään lähitessämme oli ihanan rauhallista, hiirenhiljaista. Kävelimme tuttua lenkkipolkua rauhassa haistellen ja maailmaa ihastellen ja ajattelin, että koska puoli yhdentoista aikaankaan tuskin kovin montaa hiihtäjää osuu tielle, kierrämme saman lenkin, kuin aamulla. 

Olimme päässeet melkein lenkin puoliväliin, kun pamahti ensimmäisen kerran. Raketti. He*vetin ilotulitus. Helmikuun puolessa välissä. Ensimmäinen ajatukseni oli että "voi ei ei ei, nyt lähdetään paniikissa kotia päin". Jatkoin kuitenkin itse vain eteenpäin kävelyä eleettömästi. Ja Lucky teki samoin.

Mitään hirmupaniikkia ei tullut edes, kun kuului toinen, ja sitten kolmas, paukahdus. Kyllä, Luckya jännitti. Kyllä, häntä liimautui alas. Mutta lenkki jatkui vetämättä, temppuilu sujui ja namejakin etsittiin lumesta. En ollut uskoa silmiäni. 

Onneksi pamaukset loppuivat siihen ja loppumatka kotiin päästiin kulkemaan rauhassa. Sisään tullessamme Lucky oli vähän huolestuntu (kuten aina kun ulkona on paukkunut), mutta myös tällä kertaa huoli hälveni tutulla konstilla: sillä maailman parhaalla juustolla. Eikun juustoviipale kouraan ja rally-tokoilemaan – ja jännitys oli poissa muutamassa minuutissa. Toimii meillä ihan joka kerta. 

Semmoista siis meillä tänään. Metsään mennyttä, voipi sanoa. Paska päivä, sanoisi joku (myös minä, useimmiten). Tänään kuitenkin ihan tosissani väitän, että tämä oli yksi onnistuneimmista päivistä pitkään aikaan. Tänään nimittäin suuria edistysaskelia otti niin koira, kuin omistajakin, ja käteenkin jäi jotain hienoa. 

Nimittäin todiste siitä, että Mustaleimaemmentaalissa piilee maaginen voima. 

09 helmikuuta 2018

Hiihtäjähelvetti – meidän treenisuunnitelma

Helsinkiinkin on ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tullut ihan oikea lumitalvi. Kaikkialla on silmiä hellivän kaunista ja on ihanaa, että iltalenkeilläkään ei enää ole pelkkää pimeää ja mustaa. Lucky myös rakastaa pakkaslumessa loikkimista ja itsekin tykkään askelten narskumisesta ja raikkaasta ilmasta. 

Mutta ensimmäinen kunnollinen talvi on myös tuonut mukaan uusia haasteita. Olemme asuneet kyseisellä alueella nyt vähän yli vuoden ja viime vuoden lumeton talvi ei ehtinyt paljastaa kaikkea, mitä lenkkeilymaastoissamme talvisin tapahtuu. Siksi todellisuus siitä, että jokapäiväiset lenkkeilypolkumme nyt ovat muuttuneet suosituiksi hiitoladuiksi, aiheuttaa odottamatonta päänvaivaa. 


Olen kyllä tiedostanut, etää Lucky jännitää hiihtäjiä. Mutta en kuitenkaan, että tässä mittakaavassa. Lucky on kuluneina vuosina, ja varsinkin nyt tänä talvena, ehtinyt pelästyä aivan liian montaa hiihtäjää, ennen kuin minä oikeasti tajusin asian vakavuuden. Todennäköisesti oma hidas reagointi on vain pahentanut pelkoa ja nyt ollaan tilanteessa, jossa Lucky on alkanut jännittää ulos lähtemistä ja tuttuja lenkkeilymaastoja. Ollaan siis taas samantyylisessä tilanteessa, kuin joskus alkuaikoina. 

Mutta onneksi olen itse nykyään tottuneempi elämään pelokkaan koiran kanssa. Se sijaan, että epätoivoisena raahaisin Luckya hiihtäjien ohi, päätin heti alkaa sovittamaan itse räätälöimääni treenisuunnitelmaa.


Ensiksi on tarkoitus rajoittaa lenkkeilyä tarpeeksi kauas hiihtoladuista ja tehdä pitemmät lenkit hiljaisempiin aikoihin. Tänään aamulla Luckya selvästi jännitti kävellä hiihtolatuja kohti ja etenimme hiljakseen, Luckyn tahtiin. Mukaan taskuun oli lähteynyt harvinainen herkku, nimittäin nakit. Kun lähestyimme latuja (mutta kuitenkin olimme vielä hyvän matkan päässä, eli noin 100-150m) havaitsin kauempaa lähestyvän hiihtäjän. Tsekkasin, että Lucky huomasi hiihtäjän ja aloin lapata nakkia suuhun. 

Minulla oli käytössä kolmemetrinen BAT-hihna ja annoin sen olla löysällä, eli jos Lucky itse olisi halunnut siirtyä poispäin, sillä olisi ollut siihen mahdollisuus. Etäisyys vaikutti kuitenkin olevan riittävä ja nakit tarpeeksi herkullisia, koska Lucky selvästi himoitsi nakkeja enemmän, kuin jännitti hiihtäjää. Kun hiihtäjä sitten oli kadonnut näkyvistä, nakkien tulo loppui heti. Ensimmäiset hiihtäjätreenit suoritettiin siis erittäin onnistuneesti vastaehdollistamalla. 

Nyt tarkoituksen olisi edetä niin, että joka päivä tulisi 1-2 onnistunutta vastaehdollistamista tarpeeksi kaukana kohteesta. Samaan aikaan minimoidaan suunnittelemattomat kohtaamiset hiihtäjien kanssa. Ajattelen, että rauhoitetaan tilanne nyt alkuun ja ensimerkiksi viikon päästä katsotaan uudestaan, millä mielellä Lucky lähtee ulos. Jos tilanne selvästi alkaa tasaantua, voidaan alkaa lyhentää matkaa hiihtäjiin. Lisäisin mielelläni treeneihin myös BAT:ia, mutta juuri nyt tuntuu, että Luckyn tunnetilaa ulkoilua kohtaan on ensin saatava muutettua positiivisemmaksi. 


Mielenkiinnolla odotan, millaisiin tuloksiin päästään. En ole ennen siedättänyt mitään tiettyä asiaa näin systemaattisesti, koska aiemmin ulkona pelottavia asioita on ollut niin monia erilaisia, ettei niitä kaikkia millään ole pystynyt vastaehdollistamaan kerralla. Nyt, kun pelottava kohde on selkeä, sitä on helpompi lähteä työstämään. Lupaan kertoa, miten projekti edistyy! :-)

Onko muuten kellään teistä ollut samankaltaisia kokemuksia? Miten teillä on selvitty pelottavista asioista? Kuulisin mielelläni onnistumistarinoita!

12 tammikuuta 2018

Koira ja pelottava ulkomaailma – näin meillä voitettiin lenkkipolkujen möröt

Ajattelin kirjoittaa vähän meidän kohta neljä vuotta kestäneestä kamppailusta ulkomaailmaa vastaan. Kuulostaa vähän hassulta, mutta juuri sitä se on kyllä ollut. Kamppailua, kun se itselle ihan tavallinen oven ulkopuolinen maailma on koiralle kauhistus. 

Lähtötilanne Luckyn tullessa minulle keväällä 2014 oli siis, ettei se ollut ikinä nähnyt mitään muuta, kuin koiratarhan ja sen lähiympäristön keskellä Espanjan maaseutua. Oli siis näin jälkeenpäin ajateltuna hyvin loogista, että sillon 1,5 vuotias koira pelkäsi ulkona kuollakseen kaikkea, puita, koiria ja autoja lukuunottamatta. En kuitenkan silloin nuorena ja kovin kokemattomana koirien peloista osannut suhtautua Luckyn pelkoihin kovin rakentavasti vaan todennäköisesti pahensin niitä vielä huomattavasti pekottamalla sitä liian vaikeisiin tilanteisiin ja luomalla näin sille traumoja. Nykyään sitä onneksi ollaan viisampia ja kaikki virheet ovat olleet korjattavissa, mutta haluan tässä painottaa, että aika, kärsivällisyys ja eteneminen koiran ehdoilla ovat avainsanoja pelkojen voittamisessa. Niillä mekin lopulta ollaan päästy jo aika pitkälle.

Mutta miten se siis käytännössä tapahtui? Tässä pari tärkeintä oivallustani! 


1. Ole kärsivällinen

Tämä oli itselleni se kaikista vaikein osuus, hosuja kun olen. Mutta kiirehtiminen ja hosuminen on pelkojen siedätyksessä (ja kyllä ihan eläinten koulutuksessa yleisestikin) se kaikista suurin virhe. Koiran pitää saada kohdata pelon kohteet pienissä erissä ja ilman, että ne aiheuttavat paniikkia. Muuten edistystä ei tule ja pahimmassa tapauksessa mennäänkin vain takapakkia. Pelkojen siedätys aloitetaan siis niin kaukaa ja niin lyhyissä pätkissä, että tilanne ei ole koiralle ylitsepääsemättön vaikea, vaan se pysyy vielä rauhallisena. Itse vein esimerkiksi Luckyn aivan liian pitkille lenkeille heti Suomeen tultuaan. Raahasin sitä ympäri Helsingin keskuspuistoa "koska koiranhan täytyy saada liikuntaa". Ainoa asia, mitä Lucky oikeasti silloin olisi tarvinnut, olisi ollut todella lyhyet pissatukset lähiympäristössä, kunnes itse olisi uskaltanut ottaa askeleen kohti uusia maisemia. Anna siis koiralle aikaa ja älä hoppuile, kärsivällisyys kyllä palkitaan sitten ajallaan. 

2. Anna koiralle tilaa

Toinen ihan perustavaa laatua tehty virhe on koiran pakottaminen sille liian vaikeisiin tilanteisiin. Kun pakotamme toisia koiria pelkäävän koiran ohittamaan toisen koiran ihan liian läheltä, se todennäköisesti rähisee. Se ei tiedä miten muuten reagoisi, koska sille ei anneta tilaa tehdä omia valintoja. Rähinästä tulee hyvin nopeasti toistuva tapa, koska se on ainoa keino jolla koira tuntee pystyvänsä vaikuttamaan tilanteeseen. 

Mitä siis voisimme tehdä toisin?

Kierretään kauempaa. Auksi niin kaukaa, ettei koira reagoi ärsykkeeseen. Meillä esim edelleen pelätään polkupyöriä todella paljon. Ei siis missään tapauksessa lähdettäisi ohittamaan pyörää samalla kävelytiellä vaan loikataan mihin tahansa ojaan/metsään/pihaan, jotta koira ei koe joutuvansa umpikujaan. Samalla etsitään nameja maasta tai tehdään lempitemppujamme, jotta koiralla on jotain mukavaa tekemistä jännän tilanteen ajan. Tärkeintä on kuunnella koiraa – mitä se yrittää käytöksellään meille kertoa? Jos annamme sille mahdollisuuden, halauisiko se vaihtaa suuntaa toisen koiran nähdessään? Annetaan sille mahdollisuus siihen. 

3. Kokeile BAT 2.0:llaa.

BAT, eli behavior adjustment training, on amerikkalaisen koirankouluttajan Grisha Stewartin kehittämä menetelmä. Täällä menetelmä on esitelty mielestäni todella hyvin, kannattaa käydä tutustumassa jos BAT on vielä vieras koulutusmuoto. Et varmasti tule katumaan!

Oma ajatusmaailma mullistui BAT 2.0:llan yksinkertaisuudesta. Koiran annetaan tehdä itse omia, hyvä päätöksiä sille hankalassa tilanteessa. Sille annetaan sitä edellisessä kohdassa paljon hehkutettua tilaa, mutta sille myös tarjotaan välineet ratkaista tilanne itse. Sitä opastetaan käyttämään rauhoittavia signaaleja pakenemisen tai räyhäämisen sijaan. Kun koiran BAT-taidot kehittyvät, sitä alkaa koiranomistajana huomaamaan paljon uusia puolia koirassaan.

Kun sen käytöstä ulkona lenkillä seuraa, saattaa sitä, kuten meidän tapauksessa, esimerkiksi alkaa huomata, että koira ennen jännittävää kohtaamista itse alkaa nuuskia puskia. Se on siis itse löytänyt käytöksen, joka tuntuu siinä tilanteessa toimivalta. 

4. Opeta koira syömään ulkona.

Olen huomannut, että monet kovasti pelkäävien koirien omistajat pähkäilevät namien kanssa. Kun koira on kovin stressissä tai pelkää, se ei välttämättä syö nameja ollenkaan: Luckykaan ei ottanut ulkona namin namia ensimmäisen puolen vuoden aikana. Koska pelkojen siedätys ja jännien tilanteiden kohtaaminen kuitenkin on huomattavasti helpompaa, jos namit ovat toimiva vaihtoehto, me alettiin systemaattisesti treenata ulkona syömistä.

Aloitettiin metsistä, missä Lucky on aina ollut rento. Otin mukaan superherkkua, esim juustoa tai nakkia, ja mentiin ihan vain syömään ilman sen suurempia treenejä. Sitten alettiin etisä juustopaloja maasta ja tekemään helppoja temppuja metsässä. Pikku hiljaa syömistä siirrettiin vilkkaampiin paikkoihin ja kuppitarjoilu sisällä pistettiin ihan minimiin. Suurin osa ruokailusta siirtyi ulos. Vähitellen huippunameja pystyi vaihtamaan vähemmän herkullisiin ja ahmattikoira söi kuitenkin. Pikku hiljaa se söi pelottavammissa paikoissa ja yhtäkkiä vain huomasin, että katos, Luckyhan syö vaikka lapsijono marssi ohitse (lapset ei siis oikein ole Luckyn juttu). Nykyään Lucky syö missä ja milloin vain, mikä helpottaa treenejä huomattavasti. Syömisen treenaaminen erilaisissa ympäristöissä voi siis oikeasti helpottaa elämää tosi paljon!

5. Ole hyvä roolimalli.

Meillä hyvin oleellinen muutos lähti siitä, että itse muutin omaa asennettani. Rentouduin, nappasin mukaan lenkille paremman fiiliksen ja en märehtinyt epäonnistumisia. Yllättäen kaikki alkoi sujua paremmin. Huomasin myös, kuinka paljon vaikutusta omalla tsemppaamisella on Luckyn mielentilaan. Iloinen ääni, pari juoksuaskelta, leikkiasentoon meno, pari hauskaa temppua – pelottavan tilanteen aiheuttama jännitys purkautuu nykyään nopeasti, kun itse kannustan hauskanpitoon. Älkää siis pelätkö vaikuttavanne hölmöiltä hihkuessanne ja hyppiessänne koiranne kanssa, se on niin todellakin pelottomamman arjen arvoista!

10 heinäkuuta 2017

Virheistä, joista opin

Kolmessa vuodessa ehtii aika paljon. Kolmessa vuodessa voi ehtiä tulla aika taitajaksi jossain tietyssä lajissa, oppia uuden kielen, suorittaa kandin. Vaikka lähtökohtana olisi, ettei kieltä puhu sanakaan, voi pitkäjännitteisellä treenaamisella kolmessa vuodessa jo puhua kyseistä kieltä täysin sujuvasti.

Kun otin Luckyn, en itse edes tajunnut, kuinka vähän oikeasti tajusin koirien sielunelämästä. Meillä oli toki aina kuulunut sukuun koiria, mutta ne olivat semmoisia kasvattajan kultapentuja, joiden kanssa suurimmat haasteet olivat kerjääminen keittiössä tai pihalla räksyttäminen. Toki ymmärsin koiria yleisellä tasolla, mutta en ollut koskaan edes uhrannut ajatusta sille, kuinka suurien haasteiden kanssa koiran kanssa oikeasti voikaan joutua taistelemaan.

Kun otin Luckyn olin naiivi. "Kaikki on koiralle koulutettavissa", ajattelin. Ja pitäähän se päällisin puolin paikkaansa, mutta kun kyse on esimerkiksi huonosta hermorakenteesta ja sosiaalistamisen puutteesta johtuvista peloista, ei asia aina ole noin yksiselitteinen. Sen sainkin sitten oppia kantapään kautta.

Kukaan ei ole seppä syntyessään. Niinhän se on. Mutta välillä niin toivoisin, että voisin palata ajassa kolme vuotta taaksepäin ja tehdä asiat eri tavalla. Näiden vuosien aikana on oppinut ymmärtämään aran koiran tarpeita ihan eri tavalla ja myös huomaamaan, että monet alkuaikoina käyttämäni siedätyskeinot ovat olleet niin uskomattoman vääriä.

Tiedän, etten niissä tilanteissa kolme vuotta sitten olisi osannut toimia paremmin. Tein kyllä kaiken, minkä silloin pystyin. Kahlasin läpi koulutusfoorumeja, blogeja ja keskusteluryhmiä. Kävin luennoilla ja vein Luckyn kursseille. Kokeilin avoimella mielellä erilaisia koulutusmetodeja ja yritin kaikin voimin tehdä oikein. Mutta joskus kaikesta huolimatta menee pieleen, eikä sille voi mitään. En moiti itseäni, mutta on samalla raskasta ja hienoa nyt jälkeenpäin oivaltaa kaikki ne asiat, mitä vuosien varrella on oppinut ja mitä ei enää uuden koiran kanssa koskaan toistaisi. Ajattelin nyt lyhyesti listata asiat, jotka ensimmäisen aran koiran omistajana tuli tehtyä vähän vinksahtaneesti ja miten nyt kolme vuotta myöhemmin ongelmatilanteet ratkaisisin.


Älä pakota, odota 
Niin, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tämä on yksi niistä eniten itseäni harmittavista jutuista – että olen liian hätäinen. Hätäilin, että Lucky pitäisi heti viedä joka paikkaan, jotta se tottuisi. Hätäilin, että sen heti pitäisi tavata kaikki ihmiset. Hätäilin, että pitäisi tehdä pitkiä lenkkejä, vaikka koira selvästi olisi tarvinnut kasapäin aikaa ja vain pikkupissatuksia jossain hiljaisessa metsässä. Kaduttaa, että vein pelkäävän koiran väkisin sille aivan liian vaikeisiin tilanteisiin, todennäköisesti tottuminen uuteen elämään olisi sujunut paljon nopeammin ja helpommin, jos olisin ollut kärsivällisempi.


Välttelykin on siedätystä
Elin tosi pitkään siinä uskossa, että Lucky pitäisi altistaa sitä pelottaville asioille. Toki koiran pitää nähdä ja kokea, jotta se voi tottua, mutta annosten pitäisi alussa olla niin pieniä, ettei koira paniikissa halua tilanteesta karkuun. Ei siis ollut hyvä idea esimerkiksi pakottaa Luckya kävelemään päiväkodin aidan vierestä, jotta se huomaisi, ettei mitään pahaa tapahdu. Näin jälkeenpäin tuo ajatusmalli tuntuu ihan absurdilta, mutta tiedän kuitenkin myös, etten ole ollut ainoa, joka on kuvitellut siedätyksen tapahtuvan noin.

Päiväkodin vierustoissa ei enää ole Luckyn mielestä mitään vikaa. Miten se sen tajusi? No kun minä vihdoin tajusin antaa sille niin paljon tilaa, kuin se tarvitsi. Pikku hiljaa se sitten itse hakeutui lähemmäs ja yhtenä päivänä yhtäkkiä tajusin, että se ihan rauhallisena haisteli päiväkodin aitaa, jonka takana kymmenen lasta huusi ja juoksi ympyrää. Niin helppoa, että ihan pahaa tekee.


Takapakkeja tulee
Se tunne kun olet treenannut koiran kanssa jotain asiaa ihan tolkuttoman pitkään ja onnistumisia on tullut useampia. Koira oli monta päivää haukkumatta naapureille, jess. Mutta sitten yhtenä maanantaina se yhtäkkiä on, kuin kaikki olisi unohtunut ja seisoo räkyttämässä jokaiselle naapurista kuuluvalle äänelle. Ärsyttää ja tekee mieli heittää hanskat tiskiin.

Noina hetkinä kannattaa muistaa, että meille kaikille aina tulee elämässä takapakkeja ilman, että se heti tarkoittaa, ettemme olisi oppineet mitään. Senat menevät sakaisin, kun pitäisi puhua englantia, vaikka kielen osaa ihan sujuvasti. Kitaransoitosta ei tule yhtäkkiä mitään, vaikka eilen soinnut vielä sujuivat leikiten. Koira ei ole kone, arjen muutokset kuten väsymys, stressi, kivut ja muut häiriöt vaikuttavat siihen ihan samalla tavalla, kuin meihin ihmisiin. Yksi epäonnistuminen ei tarkoita, ettei koira ole oppinut mitään.


Kun minä en jaksa, koira ei jaksa
Vuosien varrella olen oppinut, että joskus pitää vaan antaa olla. Jokainen vuorokauden hetki ei voi olla koulutshetki, jokainen lenkki ei voi olla pelkkää treeniä. Joskus koiranomistajana pitää vain chillata ja päättää, että tänään en yritä olla täydellinen. Jos jo lenkille lähtiessä väsyttää, ärsyttää, päätä särkee tai hartioita painaa huono päivä on täysin turhaa yrittää tehdä tilanteesta mitään kaikkien aikojen BAT-treeniä. Siitä ei seuraa mitään muuta, kuin itkua ja hampaiden kiristystä, koira pelkää entistä enemmän ja itselle tulee ärsytyksen lisäksi huono omatunto, kun epäonnistumisen harmitusta tulee tiuskittua koiralle.

Nykyään lähden näinä päivinä Luckyn kanssa metsään tuulettumaan. Ei treenata mitään, ei siedätetä mihinkään. Kävellään vaan ja ollaan. Ja tiedättekö, yleensä se auttaa myös siihen oman väsymykseen, päänsärkyyn, stressiin tai v-tutukseen erittäin hyvin.


Toivottavasti näistä ajatuksista voisi olla jollekin toiselle haastavan koiran kanssa elävälle hyötyä. Vaikka nyt listasin nämä silloiset ratkaisuni "virheiksi" haluan myös painottaa, että ne siinä tilanteessa aina ovat olleet se paras tietämäni ratkaisu. Ikinä ei voi tehdä muuta, kuin parhaansa. Kiitos siitä muistutuksesta hänelle, joka aina jaksaa tukea minua, kun oma usko itseeni koiranomistajana ei riitä <3

31 toukokuuta 2016

Katsaus kesäarkeen


Ihana lämmin toukokuu. Ihana kesäloma. Sitä olen näin opiskelujen päätyttyä ja ennen kesätyön virallista alkamista saanutkin viettää useamman viikon ja pää alkaakin pikku hiljaa tuntua varsin eheytyneeltä kevään hirmukiireiden jälkeen. Reissatessani ensin itse toisella puolella maapalloa Lucky vietti muutaman viikon perheeni kanssa mökillä ja nyt loppukuun olemmekin sitten saaneet nauttia kesäsäistä sekä kaupungissa, että maalla ihan rauhassa kirjoja ja lehtiä lukien. Niin ja Lucky puolestaan pää puskissa innoissan kaivellen.  

Ensi viikolla kuitenkin jo kutsuukin kesätyöläisen arki ja oma tie vie Hufvudstadsbladetin toimitukseen kahdeksi kuukaudeksi. Käytännössä se tarkoittaa minulle mielekästä oman alan työtä ja olenkin duunista tosi innoissani, mutta samaan pakettiin kuuluu sitten tietenkin myös pitkät päivät, vaihtelevat työvuorot ja yksin asuvan koiranomistajan aikataulustressi. 

Sinänsä tilanne kylläkin on jo tuttu viime vuodelta, joten ainakin tiedän suurpiirteisesti mitä tuleman pitää. Opiskelijana olen tottunut aika luksuselämään aikatauluttamisen puolesta; monet menot ovat mukautettavissa sen hetkisten tarpeiden mukaan, luennon voi skipata silloin tällöin ja päivät ovat harvoin työpäivän mittaisia. Työelämä rajoittaa tietenkin enemmän ja koska normaali hoitoapukin on poissa kuvioista kesän ajan, vaatii arki hiukan enemmän etukäteissuunnittelua. 


Viime vuonna totuin itse melko nopeasti työntäyteisiin päiviin, joina vapaa-aika kului pitkälti koiran kanssa lenkkeillessä ja ruokaa laittaen ennen nukkumaan menoa. Menot työpäivän ohella piti sitten priorisoida sen mukaan, oliko se niin tärkeä, että koiralle kannatti etsiä hoitajaa, tai vaihtoehtoisesti mahdollisuuksien mukaan ottaa Lucky mukaan. Ihan joka paikkaan ei Luckya viime kesänä pystynyt mukanaan viemään arkuuden vuoksi, mutta luulen, että sekin tilanne on tänä vuonna jo hiukan helpompi. Lucky on kuluneen vuoden aikana tottunut roikkumaan mukanani yhä enemmän, niin kokouksissa, kuin kylässä. Rohkeutta on siis tullut huimasti lisää ja uskon, että tänä vuonna menee monet menot, jotka viime vuonna vielä olisivat olleet koiralle ihan liian vaikeita. 

Viimevuotta suurempia ongelmia siis tuskin tänä kesänä tulee olemaan, mutta onhan ajatukseen muuttuvista arkijärjestelyistä hyvä totuella jo hyvissä ajoin. Tai no, hyvissä ajoin taisi kyllä mennä jo aika päiviä sitten, työt kun alkavat maanantaina... :-D 

26 kesäkuuta 2015

Perjantaifiiliksissä


Takana on harvinaisen ailahtelevainen, sekava, mukava ja rankka viikko. Oikeastaan parikin sellaista. Kesätyöt ovat kyllä olleet ykkösenä jokaisen tunnetilan herättämisessä, samalla työn ollessa antoisaa ja mielenkiintoista, se on myös raskasta ja vaativaa. Siksi olenkin todella iloinen, että tänään ollaan työn suhteen tasan puolivälissä.

Eniten itseltä vaatii tottuminen työrytmiin. Opiskelijana olen tottunut vaihteleviin aikatauluihin, päivärytmin puuttumiseen ja siihen, että koulun ohella jää aikaa myös muuhun. Tänään olikin siinä mielessä luksuspäivä, kun pääsin lähtemään kotiin töistä jo puolen päivän aikaan, johtuen tulevan viikonlopun lisätöistä. Tullessani kotiin monta tuntia ennen tavallista kotiintuloaikaa, Lucky näytti enimmäkseen tältä:


No ei, olihan se tietysti iloinen, mutta Luckysta huomaa aina selvästi, kun tulen kotiin "liian aikaisin" herättäen sen päiväuniltaan. Se tulee vastaan eteiseen hitaammin, venytellen ja näyttää yllättyneeltä. En kyllä osaa hetkeäkään uskoa, etteivät koirat osaisi hahmottaa ajan kulkua ollenkaan. 


Olen lähipäivinä oivaltanut todella ison asian meidän ulkoilun suhteen. Olen toki tiedostanut jo kauan sitten, että koira reagoi omistajansa mielentilaan. Olen ollut tietoinen, että koira lukee omistajaa ja reagoi sen mukaisesti. Sitä on vain käytännössä välillä todella vaikea hahmottaa, koska oma mielentila vaikuttaa joskus olevan selkeämpi Luckylle, kuin itselleni. Se huomaa kireän pinnani, ennenkuin itse ehdin ymmärtää tilannetta.

Lähipäivinä lenkkeily on ollut todella mukavaa. Olen itse ollut rauhallinen, kuten myös Lucky. Se on ollut hyvin kuulolla ja olleen treenattu paljon äänen mukaan kulkemista, eli että hihna ei kiristyisi enkä ohjaisi Luckya hihnan kautta, vaan äänella. Se on mennyt ihan yli odotusten ja Lucky selvästi rentoutuu, kun ei koe kulkevansa kahlittuna. Ollaan myös leikitty ja treenattu kevyesti nurmikentillä ja tehty tosi isoja edistysaskelia häiriötreenissä. Olen todellakin huomannut kantapään kautta, kuinka tärkeää on oma rauhallinen mielentila.

13 kesäkuuta 2015

Se nuori koiranomistaja

Minua kosketti vahvasti Tassunpohjia-blogin juttu nuorista koiranomistajista. Olen viimeaikoina yksinoloasioiden ja muiden arjen järjestelyjen kanssa kamppaillessani miettinyt kyseistä aihetta paljon ja kyseinen kirjoitus tuli täsmälleen oikealla hetkellä herättämään tunteita pintaan. Siksi päätin kirjoittaa aiheesta myös tänne. 

Blogikirjoituksen pääaiheena oli koirien uudelleensijoitusten korkea määrä nuorten koiranomistajien tilan puutteen, elämäntilanteen muutoksen, koiria vihaavan uuden kumppanin tai ajan puutteen takia. Teksin pointtina oli muistuttaa meitä aina hiukan naiiveja nuoria elämän täyskäännöksistä ja siitä, että kaikki ei aina mene suunnitellusti. Kirjoitus herätti paljon keskustelua ja mielipiteitä, varsinkin niitä perinteisiä "kaikki nuoret eivät ole sellaisia" ja "kyllä vanhemmatkin ihmiset hylkäävät koiriaan" -kommentteja.

Tunnistin itse itseni hyvin kyseisestä blogitekstistä. Tietenkään tässä asiassa ei ole kysymys siitä, että kaikki alle 25-vuotiaat olisivat huonoja koiranomistajia. Sen luulisi kyllä kenen tahansa ymmärtävän. Kyse on siitä tosiasiasta, että nuorena yksinkertaisesti on vaikea hahmottaa elämän pituutta. On vaikea nähdä omaa elämäänsä muutaman vuoden päästä, koska sitä on niin tottunut elämään hetkessä. Kyse ei ole huonoista tai hyvistä koiranomistajista, eikä huonoista tai hyvistä valinnoista. Kyse on ajatusten herättämisestä. 

IMG_3472

Kun päätin ottaa oman koiran miespuolinen osa suvustani epäili valintaani. Olin aluksi loukkaantunut, eivätkö he luottaneet kykyihini kasvattaa koirasta kunnollista olentoa? Sivuutin huolehtivat tyypit kokonaan ja kun päätökseni olin tehnyt, isäni sitten kuitenkin oli ainoana mukanani tarhalla valitsemassa sitä omaa koiraa. Äitini kommentti oli alusta asti, että tietää, että pärjään koiran kanssa hyvin. 

Näin jälkeenpäin näen tilanteen kovin eri tavalla, kuin silloin puolitoista vuotta sitten. Huoli niin monta vuotta kestävästä vastuun ottamisesta oli täysin aiheellinen. Mikään tuskin olisi saanut minua silloin muuttamaan mieltäni asiasta, mutta ymmärrän nykyään epäilyjen syyn ja osaan arvostaa niitä eri tavalla. Koska nuoren koiranomistajan ongelma on juuri siinä, tulevaisuus on kaukana, sumuinen ja näyttää jo puolentoista vuoden jälkeen ihan erilaiselta. 

En koskaan ole katunut Luckyn ottamista. Lucky on tärkeä osa elämääni, joka määrittelee sen ihan uudella tavalla. Lucky on minulle rakas enkä voisi enää kuvitella elämää ilman sitä. Mutta voin rehellisesti myöntää katuneeni koiran hankkimista useampaan otteeseen. Koska se joutuu olemaan niin paljon yksin, koska tuntuu etten osaa, koska en tiedä mitä tehdä. Se saattaa kuulostaa dramaattiselta ja kamalalta, enkä tiedä saako tällaista asiaa edes ääneen myöntää. Minusta se nyt vain on inhimillistä ja kertoo, että otan koiranomistajuuden tosissani. Tosin samalla se myös kertoo, että koiran hankkiminen parikymppisenä ei välttämättä aina ole paras ratkaisu. 

IMG_3474

Minut on kasvatettu näkemään koira perheenjäsenenä ja sen koko elämän kestävänä omistajana. Meidän perheessä ei koskaan ole ollut olemassa vaihtoehtoa antaa koira pois. Kun koira on otettu, se pidetään kunnes kuolema erottaa. Tämä ajattelutapa on ainoa tuntemani. Näin ollen vaihtoehto antaa koira pois muuttuneen elämäntilanteen johdosta ei koskaan ole ollut vaihtoehto eikä sitä myöskään koskaan tule olemaan. Kuitenkin, jollen tällaista kasvatusta olisi saanut ja ajattelisin asiasta eri tavalla, voisin hyvin kuvitella, että olisin pahimmassa tapauksessa saattanut luovuttaa jo tässä vaiheessa. Vain, koska tulevaisuuteen on niin vaikea nuorena suhtautua. 

Tämän kirjoituksen tarkoitus on muistuttaa, ettei koiran hankkimista tarvitse hätäillä. Sen voi hankkia myös ensi vuonna, viiden vuoden päästä tai myöhemmin. Samalla tämän on tarkoitus muistuttaa, että jos koiraan on tarpeeksi sitoutunut, se kannattaa hankkia juuri silloin, kun siltä tuntuu. Kunhan muistaa, ettei tähän maailmaan haluta enää yhtäkään kodinvaihtajaa, uudelleensijoitusta tai rescuekoiraa. 

Sekä miespuoliset sukulaiseni, että äitini olivat oikeassa. 23-vuotias, yksin asuva opiskelija ei aina pärjää koiran kanssa. Joskus on kaduttanut. Se rajoittaa elämää. Samalla olen mielestäni kuitenkin ihan mukiinmenevä koiranomistaja, ottaen huomioon että Lucky on ensimmäinen koirani, eikä ihan helpoin sellainen. Ja että seison valintani takana sataprosenttisesti. 

10 kesäkuuta 2015

Yksin kotona


Paljon keskustelua lähipäivinä herättänyt uutinen Ruotsin tuntimääräsäätelyistä koskien koirien päivittäistä yksinoloa herätti myös minut keskustelemaan asiasta erinäisten sivustojen ja artikkeleiden kommenttibokseissa. Helsingin Sanomien uutisen mukaan koirat saavat lain mukaan Ruotsissa olla yksin vain maksimissaan kuusi tuntia päivässä. Nyt samanlaista systeemiä kaavaillaan mahdollisesti myös Suomeen.

Keskustelu koirien yksinoloajoista on itselleni lähes jokapäiväinen dilemma. Asun yksin, opiskelen, käyn töissä, olen muutaman järjestön puheenjohtaja, tykkään opiskelijajuhlista, leffassa käymisestä ja kahviloissa hengailemisesta. Tätä komboa pidetään tietääkseni erittäin huonona elämäntilanteena kun kyseessä on koiranomistaja. Ja sitä se usein myös on.


Minut on siunattu todella ihanalla lähipiirillä. Ystävillä joita voi pyytää hoitoavuksi ja äidillä, joka enemmän, kuin mielellään ottaa Luckyn luoksensa kotikonttoriin maratonipäivieni ajaksi. Arvostan tätä apua ihan suunnattomasti ja kiitos näiden ihmisten Luckyn elämä on niin paljon monipuolisempaa samalla, kun minä voin toteuttaa muutakin, kuin koiranomistajan arkea.

Mutta jopa kaiken saamani avun jälkeen yksinolotunteja tulee Luckylle usein monta. Oma kantani koiran yksin jättämiseen on kaikkea muuta, kuin mustavalkoinen. Tärkeintä on mielestäni alkajaisiksi ottaa huomioon koira itse. Osaahan koira olla yksin ja kuinka kauan se pärjää yksikseen? Eihän sitä ahdista, onhan se tottunut yksinoloon ja saahan se yksinolon ohella tarpeeksi laatuaikaa? Kun nämä kaikki asiat ovat kunnossa, koen itse, että koiran hyvin voi jättää työpäiväksi kotiin kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. Aikuinen, terve, aktivoitu koira tottuu kyllä nukkumaan työpäivän ajan eikä kärsi. Päin vastoin, usein koirat tottuvat ajan kanssa nukkumaan päivät ja nukkuisivat ihmisten kotona ollessakin. 

Kuitenkin, itseänikin kalvaa joskus huono omatunto. Kun työpäivän jälkeen on joskus käytävä kaupassa, postissa, tai jos matkassa vain kestää tavallista pitempään, stressaan ja hötkyilen ja kiirehdin. Se ei auta mitään, mutta jokainen ylimääräinen minuutti, jonka Lucky joutuu takiani viettämään yksin, on raskas. Suuren osan ajastani risteilen koiranomistajuuden tuoman vastuun ja opiskelijaelämän välimaastossa ja ihmettelen, miten ratkaista arjen risteykset, missä nämä kaksi elämää eivät täysin kohtaa. Se on harvoin ihan yksinkertaista. 

Yritän koko ajan saada nämä eri elämät kohtaamaan paremmin. Yritän opastaa koiratonta lähipiiriäni ottamaan koiran mukaan eri meininkeihin ja samalla yritän opastaa uusia ihmisiä ja tilanteita vierastavaa koiraani pysymään mukana vauhdissa. Molemmat puolet voivat olla suhteellisen haastavia, mutta pienin askelin Luckykin jo alkaa kulkea useammissa riennoissa mukana. Aina koiraa ei vain voi ottaa mukaan ja silloin yritän olla hajottamatta itseäni huonolla omalla tunnolla. Tiedän itse, että ylimääräiset iltamenot (jolloin en saa Luckya hoitoon) työpäivien jälkeen ovat poikkeuksia. Kunhan ne pysyvät sellaisina Lucky kyllä pärjää. 

07 kesäkuuta 2015

Sunnuntain kuulumisia

Täällä palattaisiin nyt hetken hiljaiselosta! Lucky vietti koko viime viikon perheeni kanssa mökillä, kun itse aloitin kesän työkuviot uudessa työpaikassa. Lucky nautti mökkeilystä täysin rinnoin ja minullakin riitti aikaa asioiden hoitamiseen samalla, kun tottutelin uuteen työhön, eli järjestely oli mitä kätevin. Mutta nyt ollaan kummatkin kotona ja huomenna onkin sitten taas paluu tavalliseen arkeen. Ja vaikka olikin kivaa kun ei tarvinnut aamuisin raahautua lenkille ja kun töiden jälkeen ehti vielä pyöriä kaupungilla, ei se koti vain oikein enää ole koti ilman Luckya. Tuhiseva koira vieressä sohvalla vain on osa kokonaisuutta :-)

IMG_3790

Tänään ollaankin sitten vietetty oikein toimeliasta sunnuntaina. Päivällä otettiin aurinkoa parvekkeella, minä samalla lukuvuoden viimeistä esseetä vääntäen, ja illemmalla lähtettiinkin sitten seikkailemaan kaupunkiin. Metrolla ja bussilla suunnistettiin Rajasaareen vähän treffaamaan lajitovereita ja päästiin samalla taas treenaamaan keskustassa liikkumista. 

On vähän hassua, miten niitä kaikkia edistysaskelia ei aina huomaa. Välillä huomaan ajattelevani, ettei mikään etene ja että Lucky edelleen on yhtä arka ja pelokas, kuin minulle tullessaan. Kunnes sitten yhtäkkiä muistan, millainen tilanne joskus on ollut. Muistan, miten Luckyn kanssa ei katukäytävällä ylipäätänsä voinut kävellä, koska se jähmettyi tai panikoi joka suuntaan. Muistan, miten Luckyyn ei ulkona saanut ollenkaan kontaktia, sitä ei saanut syömään herkkuja, eikä se kuullut tai nähnyt mitään muuta, kuin pelkonsa. Muistan, kun Lucky haukkui jokaiselle rapun äänelle, pelkäsi jokaista vastaan tulevaa ihmistä, meni pakokauhun valtaan nähdessään lapsen sadan metrin päässä ja oli kotonakin koko ajan vähän varuillaan. 

Kun yhtäkkiä sitten tajuaa, että hei mehän voidaan nykyään kävellä tasan millä katukäytävällä halutaan, voidaan treenata lähes milloin ja missä vain, syödä nameja puistoissa ja lenkeillä ja ohittaa useimmat ihmiset, kuin niitä ei olisikaan, fiilis on aika sanoinkuvailematon. Kotona Lucky korkeintaan örähtää pahimmille rapusta kuuluville ovien paiskomisille ja on muutenkin mitä rauhallisin ja seesteisin tapaus. Tänään metrossa käytävän toisella puolella istui äiti taaperoikäsen tyttärensa kanssa. Tyttö istui äitinsä sylissä ja osoitteli Luckya ja hoki innoissaan "koira, koira". Lucky oli jännittävästä metrotilanteesta huolimatta rauhallinen ja katseli pikkutyttöä enemmäkin uteliiana, kuin pelokkaana. Meille se oli mielettöman hieno hetki. Kuten myös yllä olevan kuvan dogparkour-treenit bussia odotellessa, Helsingin Töölössä supervilkkaan kadun varrella. Se ei ikinä olisi ollut mahdollista vuosi sitten. 

27 toukokuuta 2015

Me vastaan paha maailma

Aran koiran kanssa arki ei aina suju suunnitelmien mukaan. On kulman takaa yhtäkkiä esiin juoksevia pikkulapsia, on pyöräilijöitä jotka ajavat liian läheltä, on irti juoksevia koiria jotka tunkevat iholle. Aran koiran omistaja yrittää ja haluaa suunnitella elämänsä niin hyvin, kuin mahdollista, jotta vaaratilanteilta vältyttäisiin hinnalla milla hyvänsä. Hieno suunnitelma sinänsä, joka usein helpottaa elämää huomattavasti. Lenkkien tekeminen rauhallisimpina vuorokaudenaikoina, lapsikatraiden kiertäminen kaukaa, liian vaikeiden tilanteiden välttäminen. Aina elämää tosin ei vain voi suunnitella viimeistä yksityiskohtaa myöten, koska asioita vain sattuu. Ikävä kyllä. 

IMG_3258

Kuten eilen. Oltiin Luckyn kanssa liikkeellä bussilla. Lucky matkustaa yleisissä tosi hienosti ja enää hyvin hyvin harvoin reagoi ympärillä hyöriviin ihmisiin, korkeintaan katselee ja tutkii heitä kiinnostuneena. Jopa lapsien läsnäolon Lucky pystyy bussissa käsittelemään. Olen tottunut siihen, että Luckyn kanssa on helppo matkustaa, ja osaan nykyään jo yleisisssä rentoutua, kun tiedän, että Lucky pärjää. En enää tarkkaile tilannetta hysteerisenä. 

Eilen sitten täyteen bussiin sattui kotimatkalla kukas muukaan, kuin perinteinen suomalainen känniääliö jääkiekkopaidassaan. Klassista. Aikansa tämä henkilö örvelsi penkiltään, eikä Lucky ollut tästä moksiskaan. Mutta kun herrasmiehen oli aika nousta bussista pois, tämä tuli kovaäänisesti kaatuillen vaarallisen lähelle meitä ja Lucky tietysti pelästyi ja alkoi haukkua. Yritin sitten rauhoitella koiraa samalla, kun tuo idiootti päättää poistumisen sijaan tulla meitä kohti ja tunkea kättänsä Luckya kohti koiran muristessa tälle. Ainoa asia mielessäni sillä hetkellä oli, että tämä ei saa olla se tilanne, missä Lucky puree ensimmäisen kerran. Sitä ei saa tapahtua. 

Niinpä tönäisin kovakouraisesti miehen käden pois ja käskin poistua. Tämä ei asiaan kuitenkaan reagoinut, vaan yritti vain uudestaan koskea selvästi panikoivaan koiraan. Niinpä suutuspäissäni ja paniikissa kirjaimellisesti huusin miehelle käskyn painua *ittuun. Ruuhkabussissa. 

No. Vaikka joku kukkahattutäti takanani ääneen voivottelikin rumaa sanavalintaani, toimi tämä vihainen taktiikka erinomaisesti. Hetken hämmenyksen jälkeen känniääliö poistui suoraa tietä bussista ja meidän matka jatkui, järkytyksestä huolimatta, rauhallisissa merkeissä. Itse olin niin vihainen, ihmisyydelle, kukkahattutädille ja tuolle totaaliselle idiootille, etten tiennyt huutako, itkeäkö, jäädä bussiin vai lähteä. 

Lopulta jäin bussiin ja rauhoituin, kävelin kotiin ja päätin, ettei joku kännikala saa määrittää meidän elämäämme. Edistysaskeleet Luckyn kanssa ovat tällä hetkellä niin suuria joka päivä ja yhteiselo on päivä päivältä vähemmän mutkatonta, hauskempaa ja kaikin tavoin helpompaa. Välillä asioita sattuu, kaikkeen en voi minäkään vaikuttaa. Mutta kuitenkin voidaan jatkaa eteenpäin positiivisella asenteella, matkustaa bussilla vaikka joka päivä, rauhassa ja pelkäämättä. Koska tätähän ei yksikään idiootti tule pilaamaan. 

13 toukokuuta 2015

Blogihaaste! Yksitoista kysymystä

Nyt olisi tarjolla vastauksia yhteentoista kiperään kysymykseen, nimittäin Dog Warrior De Malaga blogista pukkasi blogihaastetta toteutettavaksi! Kiitos hauskoista kysymyksistä! :-)


1.  Mitkä ovat 5 suosikkirotuasi?
Koska ensimmäinen reaktioni kysymystä lukiessani oli voi ei apua liikaa ihania koirarotuja, valitsin viisi ensimmäisenä mieleen tulevaa rotua. Dalmatialaiset, whippetit, pinserit, labradorinnoutajat ja cirnecot ovat kaikki erityisen lähellä sydäntäni. Ja sitten tietysti nuo espanjalaiset podencot. 

Rotuja yhdistänee iloisuus, energisyys, helppo koulutettavuus ja tietty jääräpäisyys. Teoriassa tykkään enemmän isoista koirista, käytännössä tämänhetkinen 12kg on ihan maksimi mihin omat rahkeet riittävät. Minulla ei ole ollenkaan kokemusta paimenkoirista ja vierastan kaikkia paimenkoirarotuja sen verran, etten koskaan voisi kuvitella omistavani paimenkoiraa. Sama koskee useimpia terrierejä. Vaikka perheessämme eli 15 vuotta ihana, rakkas, pieni terrieri, ei terrierin tempperamentti vain loppupeleissä ole minua varten. 

2. Mitä koiraharrastuksia olet kokeillut? Mitä haluaisit kokeilla?
Tällä hetkellä harrastetaan Luckyn kanssa rally-tokoa. Ollaan käyty alkeiskurssi ja nyt kesällä aloitetaan jatkokurssi. Ajatuksena olisi myös mahdollisesti osallistua johonkin möllikisaan tai muuhun vähemmän viralliseen kilpailuun kesän aikana ihan vain testiksi, miten Luckylta ja minulta sujuisi kisaympäristö. 

Tykkään itse rally-tokosta, koska lajissa on hyvä fiilis ja siinä treenataan kontaktia, mutta se ei ole niin jäistä, kuin toko. Rally-tokossa tehdään koiran ehdoilla ja kaikista tärkeintä on aina, että kaikilla on hauskaa. 

Lenkeillä ja muuten kotosalla harrastetaan myös dogparkouria ja sen ohella vapaamuotoista agilityä omin avuin. Agilityä voisi harrastaa enemmänkin tulevaisuudessa. Itselleni on ehdottomasti tärkeintä löytää lajit, jotka sopivat juuri omalla koiralle. Tosin Lucky on semmoinen energiapakkaus jolla riittää intoa ja kiinnostusta ihan kaikkeen treenaamiseen, joten meillä varmaan jokainen harrastus saisi Luckyltä hyväksynnän :-D 

3. Jos koirasi olisi joku piirrettyjen hahmo, mikä se olisi?
Kyllä se olisi siivekäs hevonen Pegasos Disneyn Herkuleksesta. Pegasoksen tavalla Lucky on suhteellisen jääräpäinen oman tiensä kulkija, jonka sydämen voittaakseen saa tehtä töitä. Mutta kun sen luottamuksen kerran on ansainnut, on Lucky uskollisin seuraaja ikinä. Iloinen, energinen sekopää kuvailee sekä Pegasosta, että Luckya, melko osuvasti.

4. Mitkä ovat koirasi parhaat puolet?
Sen mieletön rakkaus, ihailu ja uskollisuus tuntemiaan ihmisiä kohtaan. Vaikka Lucky aristelee uusia tuttavuuksia, on se heti tutustuttuaan kyseisten ihmisten suurin fani ja luottaa heihin täysin. Luckyn parhaita puolia on myös ehdottomasti, että se on fiksu ja oppii ihan suhteettoman nopeasti uudet jutut, temput, säännöt ja tavat. Lucky on myös hirmuisen taitava muiden koirien kanssa, osaa rauhoitella muita ja ymmärtää, milloin muiden tulee antaa olla rauhassa. Sanottakoon myös, että olen todella onnellinen, ettei Lucky koskaan räyhää lenkillä millekään. 


5. Mitä mieltä olet raakaruokinnasta?
Vähän kaksipiippuinen juttu. Omasta mielestäni täydellinen raakaruokinta menee vähän överiksi, ja kyseenalaistan esimerkiksi, kuinka paljon luita on hyvä syöttää koiralle. Itse en koskaan lähtisi totaalisesti raakaruokkimaan omaa koiraa, mutta periaate lihan lisäämisestä on mielestäni hyvä. Tosin raakaruokinta menee itselläni samaan kategoriaan, kuin ihmisten trendiruokavaliot - turhaa, kallista ja loppupeleissä tulokset tuskin eroavat "tavallisesta", terveellisestä ruokavaliosta. Kaikkea kohtuudella ja oma pää käyttöön, kun kyseessä on, mikä on koiralle parasta. Jos täysi raakaruokinta tuntuu olevan juuri omalle koiralle parasta, miksei se sitten voisi olla hyvä juttu?

6. Jos ottaisit jonkun tai joidenkin rotujen risteytyksen, mikä se olisi ja mitä ominaisuuksia toivoisit siinä olevan (ts. miksi juuri ne rodut)?
Nyt on kyllä vaikea kysymys. Labradorinnoutajan ja podencon sekoitus voisi kyllä olla todella kiinnostava ja omaan makuun! Labbiksen helppo, miellyttämisenhaluinen ja avoin luonne voisi sopia hyvin yhteen rasavillin, energisen, sekopäisen ja enemmän varautuneen podencon kanssa. Itseasiassa uskon tavanneeni aika pitkälle näistä aineksista sekoitetun tapauksen koiratarhalla Espanjassa ja ihastuin tyyppiin täysin. 

7. Onko koirasi ns. värikoodattu, eli ostatko tietoisesti kaikki sen tarvikkeet, pannat, hihnat sun muut tietyn värisiksi? Miksi?
Katsokaa vain näitä blogin kuvia, kuka täällä värikoodaa? :-D Haha, no joo, kyllä itselläni taitaa olla tietty taipumus katsella koiran tarvikkeita sillä visuaalisella silmällä. Olen tarkka väreissä myös omissa vaatteissani ja sisustuksessani, joten se koiran värikoodaus taitaa vain olla osa samaa pakettia. Ei itseäni millään tavalla haittaa, jos vaikka valjaat ja hihna ei sovi yhteen, mutta jos nyt itse ne ostan, niin tottakai ostan omaa silmää miellyttävät ja yhteensopivat varusteet :-) Ei ehkä tarvitse mainita, että tykkään pinkistä... 

8. Milloin olet ollut koirastasi erityisen ylpeä?
Ihan joka päivä, kun Lucky uskaltaa jotain, mikä vielä eilen oli pelottavaa. Kun se uskaltaa tulla istumaan penkille viereeni bussipysäkin katoksen alle, kun se uskaltaa kävellä päiväkodin ohi, kun se itse uskaltaa käydä moikkaamassa vierasta ihmistä koirapuistossa. Yleisesti ottaen olen myös ylpeä aina koiraohituksissa, kun toinen koira räyhää ja Lucky kävelee lungisti ohi. Sama pätee koirapuistoissa, kun Lucky aina tulee salamana luokse kutsuttaessa. 


9. Mitkä ominaisuudet koet tärkeimpinä koirassa? Voit kuvailla esim. luonteenpiirteitä, ulkonäöllisiä sekä koulutuksellisia seikkoja.
Jos aloitetaan ulkonäöstä. Itselleni on ehdottoman tärkeää, että koirani on suhteellisen lyhytkarvainen, koska turkinhoito kuuluu inhokkipuuhiini. Nykyinen elämäntilanne myös rajoittaa kokoa ja tykkäänkin tosi paljon juuri Luckyn mallisesta isosta koirasta pienessä paketissa. Luonteenpiirteistä tärkeimpiä ovat itselleni miellyttämisenhaluisuus, motivoitavuus, ilo ja energisyys. Haluan, että koirassa on virtaa ja intoa tehdä asioita yhdessä. Mikäli kasvattaisin itse kennelistä ostetun koiran, pidän tärkeänä, että pentu ei osoittaisi arkuutta ja olisi rohkea, sosiaalinen ja reipas. 

10. Nimeä joka FCI ryhmästä joku rotu, joka miellyttää eniten ko. ryhmässä. (Esim. FCI 3 - Brasilianterrieri)
FCI1 - Australiankelpie
FCI2 - Pinseri
FCI3 - Valkoinen länsiylämaanterrieri
FCI4 - Mäyräkoira mikä mäyräkoira :-D
FCI5 - Cirneco dell'etna 
FCI6 - Dalmatialainen
FCI7 - Pointteri
FCI8 - Labbis tai novascotiannoutaja 
FCI9 - Kääpiövillakoira
FCI10 - Whippet

Tajusin juuri kuinka monesta eri luokasta kaikki ylempänä mainitsemani 5 lempparirotua ovat! 

11. Kerro paras/hauskin/mieleenpainuvin muistosi koirasi kanssa!
Lucky vietti viime kesänä paljon aikaa mökillä perheeni kanssa ollessani töissä leirillä saaristossa. Aina vapailla kävin tietysti sitten mökillä viettämässä aikaa Luckyn kanssa ja viikonlopun päätteeksi, kun oli aika palata töihin, äitini ajoi minut bussipysäkille. 

Yhtenä sunnuntaina olimme taas kerran lähdössä ajamaan pysäkille. Luckyllä on välillä ollut tapana lähteä juoksemaan auton perään, jos joku on lähtenyt ajamaan ilman koiraa. Asiasta tietoisina sidoimme koiran kiinni terassin kaiteeseen odottamaan isäpuoleni kanssa, että äitini palaisi takaisin heitettyään minut pysäkille. 

Luckyn kanssa asiat eivät vain aina suju niin kätevästi. Kun käynnistimme auton ja lähdimme ajamaan pihatietä poispäin, tämä kaksitoistakiloinen tapaus riuhtaisi peräämme niin kovaa, että terassin kaidehan siinä sitten meni menojaan. Onneksi isäpuoleni tajusi soitella perään ja varoitella perässä juoksevasta koirasta, jotta tajusimme pysähtyä. Avasin oven pelkääjän paikalle ja iloinen hauvahan sieltä heti hyppäsi syliin.

Mitä tästä opimme? Aina koira odottamaan sisätiloihin. Tai nykyään, kun Lucky ei enää voi pahoin autossa, koira mukaan. Tuo jääräpää kyllä keksii keinot saavuttaakseen haluamansa :-D

---

Minä vuorostani haastan blogin Karvapuusti vastaamaan laatimaani yhteentoista kysymykseen!

1. Mikä sai sinut hankkimaan ensimmäisen koirasi?
2. Kerro 5 koirasi parasta puolta.
3. Jos saisin muuttaa yhden asian koirassani, minkä muuttaisit?
4. Mikäli sinun pitäisi valita seuraava koirasi toisesta rodusta kuin nykyisesi, mikä rotu se olisi? Perustele.
5. Mitä viittä ominaisuutta (luonne tai ulkonäkö) et koskaan haluaisi oman koirasi omaavan?
6. Mikä on ollut suurin oivalluksesi koiranomistajana?
7. Mitkä ovat 3 koiranomistajuuden parasta asiaa?
8. Nimeä rotu, jota ihailet, muttet itse haluaisi omistaa. Perustele. 
9. Kerro 5 koirasi sinua vähiten miellyttävää puolta.
10. Mikä on koirasi lempipuuhaa? Milloin se on onnellisimmillaan?
11. Mikä on koirasi hassuin tapa?