Pelataan niillä korteilla, jotka meille on jaettu

Koiraan liittyvät odotukset, niiden mureneminen ja koiransa hyväksyminen virheineen. Aihetta käsittelevää aiempaa postaustani oli yllättävän vaikea kirjoittaa ja se tuntui ahdistavalta myös itselleni, vaikka olenkin pohtinut ja työstänyt näitä asioita jo vuosia. Vaikka periaatteessa voin itse sanoa hyväksyneeni Luckyn sellaisena kuin se on, virheineen, huomaan kuitenkin edelleen joskus yrittäväni mielessäni survoa Luckya sille sopimattomaan muottiin. Saatan myös esimerkiksi kokea huonommuuden tunnetta siitä, ettei Luckyn kanssa voi lenkkeillä tietyissä paikoissa tai kun suuntaamme päivän pisimmälle lenkille iltamyöhään stressaavien häiriöiden välttämiseksi. Täysin syyttä, tiedän, mutta joskus ne omat ja koiran rajoitteet kuitenkin pääsevät kaikesta huolimatta valtaamaan mielen.

"Haasteita on ollut erinäisiä ja minun on ollut todella vaikea muuttaa odotuksiani juurikin siitä kaikkialle mukana kulkevasta ja kaikkia rakastavasta koirasta. Teen sen eteen töitä vieläkin, kolme vuotta myöhemmin"

Aiempi tekstini herätti runsaasti hyvää keskustelua myös Instagramin puolella. Sain muutamalta ajatuksiaan jakaneelta, ihanalta Instaseuraajalta luvan jakaa heidän keinojaan haastavamman koiran hyväksymiseen, joten päätin ihan oman blogipostauksen verran sukeltaa syvemmälle konkreettisiin vinkkeihin itse hyväksymisprosessista. Seuraajien anonyymit kokemukset löytyvät lainauksista ja loput tekstistä on sitten omia ajatuksiani.

Päivän kysymys siis kuuluu: miten oikeasti hyväksyä oma koira sellaisena, kuin se on? Miten romuttaa omat odotuksensa ja hyväksyä esimerkiksi koiran hermorakenteen ongelmat ja perusluonteen ristiriidat omien toiveiden kanssa? Ja ehkä se itselleni kysymyksistä vaikein: miten hyväksyä oma rajallisuus koiran kouluttajana ja ohjaajana?

Ensimmäinen kynnys oman koiransa hyväksymisen tiellä on oman kokemukseni mukaan koiran ymmärtäminen. Miksi koira käyttäytyy tietyllä tavalla? Mitä tunteita käytöksen taustalla on? Mistä asioista koiran luonne ja käytös koostuvat ja ovatko nämä toisistaan erillisiä asioita?

"Kun olen oppinut ymmärtämään koiraa ja sen lähtökohtia, on yhdessä eläminen ja koiran hyväksyminen helpottunut todella paljon"

Jotta oman koiran voi hyväksyä kaikkine piirteineen, olisi ensin hyvä ymmärtää, millainen sen oman koiran persoonallisuus on. Koiran persoonallisuuskategorioita on hurjasti erilaisia ja niissä ei vaikuta maailmalla olevan toistaiseksi kovin yhtenäistä linjaa, mutta esimerkiksi Helsingin yliopiston tuoreessa Koirien geenitutkimus -projektissa koirien persoonallisuus on jaoteltu seitsemään piirteeseen: energisyys, dominoivuus, koirasosiaalisuus, ihmissosiaalisuus, määrätietoisuus, keskittyminen/tasaisuus ja epävarmuus. Myös esimerkiksi koirien Smartdog-kognitiotestit kehittäneen Katriina Tiiran kirjassa Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus, käsitellään aihetta melko laajasti. Kirja on seuraavana myös omalla äänikirjalistallani ja Tiiran kirjaa käsittelevän luennon taannoin kuunneltuani, olen varma, että kyseessä on ihan mahtava teos.

Itseäni on auttanut syvällinen perehtyminen koiran käytöksen syihin, koiran persoonallisuuten ja siihen vaikuttaviin seikkoihin, kuten kokemuksien, geenien ja elämän alkutaipaleen merkityksiin. Kun ymmärrämme, että koiran käytöksen takana on tunne tai ehkä vietti, voi sen hyväksyminen olla helpompaa, kuin jos omassa pienessä päässämme kuvittelemme koiran vain olevan tottelematon tai rasittava. Ymmärtämättömyys saa myös usein meidät ihmiset tarttumaan huonoihin keinoihin tilanteen työstämiseksi ja saa hermot kireälle, eikä tilanne ainakaan helpota. Vinkkini on siis: lue, perehdy, hae apua. Joku ulkopuolinen taho voi antaa sinulle paljon ymmärrystä oman koirasi käytöksestä ja näin johdattaa oikealle tielle kohti koirasi piirteiden hyväksymistä. 

Toinen tärkeä asia hyväksymisen tiellä on vertaistuki - ja samalla turhan vertailun lopettaminen. Kaikkien muiden elämä ei ole niin ruusuista, kuin miltä se somen tai jonkun yksittäisen hetken perusteella ehkä näyttää. Useimmilla on haasteita koiriensa kanssa, mutta miten haasteet nähdään ja miten ne käsitellään omassa päässä, on se asia, joka todellisuudessa merkitsee kaikista eniten. Koiran käytökseen vaikuttavat todella monet asiat ja ihmisen on ihan mahdoton hallita kaikkea koiran taustassa, elämässä ja ympäristössä. Joidenkin taipaleelle nyt vain ilmaantuu tiettyjä kuoppia, jotka sitten otetaan vastaan parhaan osaamisen mukaan.

"Huomaan ajattelevani muita "tavallisia" koiria nähdessäni, miten ne ovat rauhallisia ja helppoja, eivätkä esim stressaa uusissa paikoissa"

Itselläni kesti vuosia pyristellä irti murentuneen pilvilinnan raunioista, mutta yksi tärkeimmistä asioista tällä pitkällä taipaleella on ollut vertaistuki. Rescuekoiraryhmien löytäminen Facebookissa, Kulkurien kautta tulleet rescuekokemukset ja -osaaminen, tämän blogin kautta saadut kontaktit sekä nykyään vahvasti esimerkiksi juuri Instagram ovat olleet todella tärkeässä asemassa Luckyn haasteiden hyväksymisessä. Kun huomaa muiden suhtautuvan rennommin asioihin tai olevan sinut omien koiriensa vaikeidenkin haasteiden kanssa, olen myös itse saanut rauhan lopettaa jatkuvan ylisuorittamisen ja Luckyn väkisin muokkaamisen yrittämisen. Samalla olen saanut vahvistusta sille, etten todellakaan ole yksin tunteideni kanssa, ja että meidänkin yhteiselo varmasti tulee muovautumaan vuosien varrella. Ja niinhän se on muovautunutkin.

Nykyään voin ainakin useimpina päivinä sanoa hyväksyväni, ettei omasta koirastani koskaan tule citykoiraa tai kaikkien kaveria ja että meidän ikuisesti täytyy ottaa uudet vieraat vastaan kotiin pienoisin erityisjärjestelyin. Asia, joka osaltaan myös on vaikuttanut paljon omaan ajatusmaailmaan ja tilanteen käsittelyyn, on ollut tietoinen oman ajattelun muutos: voisiko täydellisyys tarkoittaa jotakin muuta, kuin rauhallista, avointa ja helppoa koiraa joka tilanteessa? Voisiko Lucky olla juuri se täydellinen koira minulle, vaikka en itse sitä aina ole ymmärtänytkään?

"Jos minulle olisi tullut se ns. helppo koira, en varmasti olisi kasvanut, kehittynyt ja oppinut näin paljon ja nopeasti koiraihmisenä, kuin mitä meidän yhteisellä taipaleella nyt olen"

Tämä samainen ajatus on auttanut itseäni ja myös saanut ajattelemaan oman navan ulkopuolelle. Kuuluuko minun edes saada juuri sellainen koira, jota toivon, vai kuuluuko minun olla koiralleni juuri sellainen ihminen, kuin mitä se tarvitsee? Olen oppinut tarkastelemaan itseäni suhteessa Luckyyn ihan eri valossa ja ymmärtänyt, että myös minun kuuluu sopeutua siihen, millainen koirani on. Toki voin toivoa koiralta tiettyjä piirteitä, mutta loppupeleissä saatan saada jotakin ihan muuta - ja siinä kohtaa on vain yksinkertaisesti pelattava niillä korteilla, mitä meille on jaettu. Käytännössä se mielestäni tarkoittaa sitä, että myös minä mukaudun koiran tarpeisiin ja sitoudun tekemään sen elämästä mahdollisimman mielekästä ja kohtaamaan juuri sen kyseisen yksilön tarpeet, eikä vain sitä, että koiraa loputtomiin yritetään muovata minun elämäntyyliini sopivaksi. Eläimen omistaminen on mielestäni kuin hyvä parisuhde: vuoropuhelua, toisen ymmärtämistä ja joskus myös uhrauksia suhteen parhaaksi.

"Uskon, että joskus asioilla on tarkoitus. Mitä jos koirani olisi päätynyt toiseen perheeseen, jossa resursseja ja sinnikkyyttä koiran hoitamiseen ja kouluttamiseen ei olisi ollut yhtä paljon ja se olisi esimerkiksi joutunut kiertoon?"

Oman koiransa hyväksyminen voi olla pitkä ja kivinen tie, minä jos joku sen hyvin tiedän. Omalta osaltani voin kuitenkin sanoa, että se varmasti on mahdollista, kunhan sille antaa tarpeeksi aikaa, eikä vaadi itseltään tai koiraltaan mahdottomuuksia. Kiiltokuvakoiran tai -omistajan muottiin tähtääminen ei auta ketään, eikä se varmastikaan helpota tietä hyvään, hyväksyvään suhteeseen koiran kanssa. 

Sen sijaan niinkin yksinkertaiset asiat, kuin keskittyminen koiran hyviin puoliin, mukavan yhteisen tekemisen lisääminen arkeen - ja mahdollisuuksien mukaan myös vaikeiden asioiden vähentäminen - sekä liiallisen yrittämisen lopettaminen, voivat olla avainasemassa ensimmäisten, hyväksyvien tunteiden löytymisessä.

Odotuksien mureneva pilvilinna

Odotukset. Kaiken alku ja juuri. Uusi, kauan odotettu karvainen perheenjäsen on saapumassa perheeseen ja sitä tietysti odotetaan, kuin kuuta nousevaa. Pentua, josta olisi tarkoitus kasvaa tokovalio, kaikkialle mukana kulkeva matkakumppani, agilitykenttien kuningas tai lasten paras kaveri. Ehkä odotamme kodinvaihtajaa tai rescuekoiraa, jonka rakkaudesta ja kiitollisuudesta maalailemme mielessämme etukäteen ruusuisia kuvia. Jokainen odottavan päivä tuo mukanaan kasvavia odotuksia, haaveita ja unelmia yhteisestä elämästä. Minä ja koira, koira ja minä. Meistä tulee maailman paras tiimi.

Näin ne odotukset ainakin yltiöoptimistisen haaveilijan päässä usein kehittyvät. Muistan edelleen joulun välipäivät loppuvuonna 2013. Koiratarhavierailuun oli aikaa pari viikkoa ja parikymppinen minä olin tapani mukaan jo haavemaailmassani ehtinyt rakentaa itseni ja tulevan, silloin vielä tuntemattoman, rescuekoirani ympärille pilvilinnan, jonka sisällä heittelimme palloa kesäisillä puistopiknikeillä, loistimme agilitykentillä ja vietimme kesäiltoja kaveriporukan kanssa Helsingin terasseilla - yhdessä. Mielikuvituskoirani kulki mukanani kaikkialle, oli iloinen, aktiivinen, sosiaalinen ja jatkuvan ihailun kohteena, sillä olihan se entinen tarhakoira, joka minun kanssani oli saanut uuden elämän. Kaikki oli täydellistä, muulle ei pilvilinnassa ollut tilaa.

Näihin ajatuksiin palaaminen ja niiden sanoittaminen tuntuu kipeältä. Paitsi, että nykyään tietysti ymmärrän, ettei entiseltä tarhakoiralta (tai oikeastaan miltään koiralta) voi odottaa haaveitani vastaavia piirteitä tai käytösmalleja, tiedän myös, että nämä pääni sisäiset odotukset olivat Luckyn alkuaikojen haasteiden ja silloiseen oman, koko mielen sumentavan ahdistuksen juuri. Pettymys koiraan ja itseeni myrkytti kaiken ja peitti alleen ilon, onnistumiset ja koiran positiiviset ominaisuudet. Pilvilinnasta ei ollut jäljellä kuin someen postattu kiiltokuva.

Nykyään adoptioyhteyshenkilönä rescueyhdistyksessä toimiessani, painotan perheille kerta toisensa jälkeen, että odotukset kannattaa pitää maltillisina. Ei kannata odottaa juuri tietynlaista koiraa tai rakentaa mielikuvaa tulevasta yhteisestä elämästä etukäteen, vaan vastaanottaa uusi perheenjäsen mahdollisimman avoimin mielin. Onneksi valtaosa adoptoijista ovat tänä päivänä mielettömän paljon nuorta itseäni perehtyneempiä, toki myös esimerkiksi kokemuksia rescuekoiran kotiuttamisesta löytyy tänä päivänä huomattavasti enemmän ihmisten lähiympäristöstä ja sosiaalisen median kanavista. Useimmat tiedostavat hyvin, että rescuekoiran kohdalla tarhakäytös kertoo vain pienen osan koiran todellisesta luonteesta, kuin myös, että kasvattajalta hankittu pentu taas kasvaa täysin omaksi yksilökseen, joka voi erota paljonkin vanhempiensa luonteista. Mitä vähemmän tulevalta koiraltamme etukäteen odotamme, sen helpompaa on suhtautua neutraalisti koiran piirteisiin ja käytökseen myöhemmässä vaiheessa. Vaikka olenkin optimisti henkeen ja vereen, on tämä se yksi harvinainen kohta, jossa itsekin näen pienen pessimismin antavan enemmän, kuin ottavan. Toivo aina parasta, mutta varaudu pahimpaan.

Musertavan pettymyksen ja riittämättömyyden tunteen alta pyristely ei ole itselleni ollut helppo prosessi. Niin oman kuin Luckyn rajallisuuden hyväksyminen on vaatinut paljon työtä ja aikaa, enkä vieläkään rehellisesti voi puhua täydellisestä hyväksynnästä. Vieläkin joskus, kun yritän ajoittaa päivän lenkkejä rauhallisempiin kellonaikoihin, jotta Luckyn ei tarvitsisi stressaantua esimerkiksi suuresta määrästä ulkona leikkiviä lapsia, koen epäonnistuneeni. Mietin, että olenpas huono koirankouluttaja, kun vieläkään, seitsemän vuoden jälkeen, ulkoilu kaikissa paikoissa kaikkiin vuorokauden aikoihin ei ole Luckylle mielekästä. Todellisuudessa ymmärrän ajatusmallin typeryyden, mutta vanhat tavat ovat tiukassa.

Siitä huolimatta uskon, että hyväksyntä on se vankka pohja, jota tarvitaan, jotta kestävää yhteistyötä koiran ja ohjaajan välille voidaan alkaa rakentaa. Vaikka tosiasia alkuun saattaa kirpaista, ensimmäinen askel koiransa hyväksymiseen omana yksilönään on tiedostaa, että koiraakaan ei voi muokata loputtomiin. Voimme tarjota koiralle erilaisia selviytymisvälineitä ja -keinoja, voimme muokata koiran käytöksiä tiettyyn rajaan asti, voimme arkea muuttamalla vaikuttaa koiran elinympäristöön. Mutta vaikka tekisimme mitä, me emme voi muuttaa koiran perusluonnetta. Meidän on pakko pelata niillä korteilla, jotka meille on jaettu.

Tämä aihe tuntuu niin tärkeältä, että taidan jatkaa erikseen seuraavassa postauksessa konkreettisista vinkeistä, jotka ovat auttaneet itseäni päästämään irti pettymyksestä ja hyväksymään Luckyn arkuuden ja epävarmuuden pysyvänä osana sitä. Kuulisin myös seuraavaa postausta ajatellen todella mielelläni muidenkin ajatuksia aiheesta - onko sinulla joskus ollut hankaluuksia hyväksyä omaa koiraa sellaisenaan, haasteineen? Miten olet asiaa työstänyt vai oletko ollenkaan?

Kiitollinen kaikista kommenteista!

Postauksen toinen osa löytyy nyt täältä.