Näytetään tekstit, joissa on tunniste Adoptiosta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Adoptiosta. Näytä kaikki tekstit

23 joulukuuta 2020

10 oivallusta, joiden ymmärtäminen olisi tehnyt rescuekoiran kotiutumisesta huomattavasti helpompaa

Maaliskuussa Luckyn kotiutumisesta on kulunut seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta. Samalla, kun muistan jotkut asiat kuin eilisen, osa yhteisen taipaleemme alkuajoista on jo alkanut sumentua ja muistot hälventyä. Tuntuu tavallaan ihan uskomattomalta, mutta kuitenkin niin itsestään selvältä, että Lucky on ollut osa elämääni seitsemän vuoden ajan.

Näissä seitsemässä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon - varsinkin oman pääni sisällä. Siitä stressaavasta, koiranomistajuutta ylisuorittavasta, kokemattomasta 22-vuotiaasta ensikoiran omistajasta on näiden vuosien varrella kasvanut koiramaailman syövereihin uppoutunut koirafriikki, jonka elämänkatsomus ja osaaminen on kehittynyt usealta eri kantilta. Tänä päivänä tekisin rescuekoiraa kotiuttaessani niin monta asiaa täysin eri tavalla, ensimmäisistä yhteisistä hetkistä lähtien.

Toimin itse Rescueyhdistys Kulkureissa adoptioyhteyshenkilönä ja adoptioprosesseja perheiden kanssa läpikäydessäni ja heitä koiran kotiutumisen jälkeen tukiessani, pinnalla on yleensä muutamiin tiettyihin eri asioihin liittyvät haasteet. Useat niitä samoja, joiden kanssa stressaava 22-vuotias minä aikoinaan kamppaili. Ajattelinkin nyt blogipostauksen muodossa avata näitä aiheita ja niihin liittyviä omia, vuosien varrella saamiani oivalluksia, joiden ymmärtäminen aikoinaan olisi helpottanut kotiutumisprosessia huomattavasti, sekä koiran että itseni kannalta.

1. Pidä odotukset maltillisina

Tiedän, ettei omia odotuksia aina täysin pysty hallitsemaan, ja että sitä uppoutuu kuvittelemaan mielessään utopistista kuvaa uudesta koirasta ja kotiutumisesta. Koko kotiutumisprosessia helpottaa kuitenkin hurjasti, jos itse pystyy hyväksymään, ettei mitään eläintä hankkiessa täysin voi tietää, millainen tyyppi sieltä kuoriutuu. Kun koiralle ei aseteta liikaa odotuksia, ei myöskään tule niin suuria pettymyksiä, kun koira ei sitten vastaakaan kaikkea sitä, mitä mielessään on kuvitellut. Muistan vieläkin omat kuvitelmani siitä, miten Lucky olisi mukanani kaikkialla: piknikillä puistoissa, kahviloissa ja kyläilemässä. Uskon, että Luckyn hyväksyminen juuri sellaisena kuin se on, olisi ollut huomattavasti nopeampi ja helpompi prosessi, ellen olisi ollut niin kiinni näissä Luckyn kohdalla epärealistisissa odotuksissa.

2. Mihinkään ei ole kiire

Sitten koiran kotiutuessa se tylsä klassikko, jota nykyään adoptioyhteyshenkilönä hoen perheille kuin jumittava levysoitin konsanaan. Koen kuitenkin, ettei tätä voi painottaa liikaa. Itsekin muistan ajatelleeni antaneeni Luckylle runsaasti aikaa sopeutua arkeen, ennen kaikenlaisiin uusiin paikkoihin ja tilanteisiin säntäämistä, mutta nyt taaksepäin palatessani näen, että sitä aikaa olisi tarvittu niin paljon enemmän. Liian hitaasti rescuekoiran kanssa eteneminen on todella harvinaista, kun taas liian nopeasti uusiin tilanteisiin sinkoaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Muista, että mihinkään ei ole kiire, eikä rescuekoiraa kannata yrittää sosiaalistaa samalla tavalla, kuin kasvattajalta otettua pentua.

3. Nauti itse matkasta

Sekä liian korkeisiin odotuksiin että turhaan kiirehtimiseen rescuekoiran kotiutuessa vaikuttaa uskoakseni vahvasti meidän todella tavoitekeskeinen, minulle-kaikki-heti-nyt -kulttuurimme. Helposti ajatellaan, että koiran täytyy pystyä tekemään tai olla tekemättä sitä ja tätä, tai käyttäytyä jollain tietyllä tavalla. Totta kai on käytöksiä, jotka hankaloittavat arkea koiran kanssa ja joista toivotaan aikanaan päästävän eroon, mutta kun puhutaan koiran käytösten muokkaamisesta, ei ole olemassa oikotietä onneen. Miksi siis vain tuijottaa kaukana häämöttävää tavoitetta sen sijaan, että nauttisi matkan aikana koettavista edistysaskelista?

4. Pelaa niillä korteilla, jotka teille on jaettu

Edeltäviin kohtiin liittyen, näen todella tärkeänä myös ymmärtää ja hyväksyä, millainen se oma koira on. Kaikkea ei voi, tai mielestäni myöskään kuulu, yrittää muuttaa, vaan jokainen yksilö tulisi hyväksyä omine puutteineen. Mitä nopeammin sitä hyväksyy, että tämä oma koira nyt on impulsiivisempi, haukkuherkempi, metsästysviettisempi, arempi tai energisempi, kuin mitä adoptoidessani kuvittelin, sen helpompaa yhteisen sävelen löytäminen arjessa on. Tässä vaikeinta onkin muuttaa omaa asennetta, odotuksia ja ajatusta siitä, millainen koiran pitäisi olla tai mihin sen pitäisi pystyä, mutta loppupeleissä se takuulla palkitsee. Ketään ei hyödytä, että koiraa yrittää väkisin puristaa sille sopimattomaan muottiin.

5. Panosta stressin laskemiseen

Oli sitten kyse haukkumisesta, resurssiaggressiivisuudesta, perheen ihmisille tai muille eläimille murisemisesta arjessa tai ylikierroksilla käymisestä, on vastakotiutuneen rescuekoiran kohdalla useimmiten perimmäisenä syynä liian korkeat stressitasot. Kova stressi tekee koiran reaktioista usein ylimitoitettuja (kuten myös meidän ihmisten, mieti itse miten reagoit sinua ärsyttävään asiaan ultimaattisessa stressitilassa). Liian stressaantunut koira ei myöskään opi tai kykene sisäistämään uusia käytösmalleja läheskään yhtä tehokkaasti, kuin kunnolla rentoutunut koira. Vastakotiutuneen rescuen kanssa onkin ihan erityisen tärkeää panostaa stressin laskemiseen rauhoittavan tekemisen ja liikaa stressitasoja nostattavan tekemisen välttämisen kautta. 

Suosittelen ihan kaikille koiranomistajille (mutta varsinkin rescuekoiran adoptoiville tai arkojen tai remmirähjien koirien omistajille) Zenkoiran stressiä käsittelevää artikkelia. Artikkeli selkiyttää konkreettisin esimerkein, miksi kasautuva stressi on koiralle niin haitallista.

6. Välttely on myös koulutusta

Tämän asian kunnollisessa sisäistämisessä meni itselläni turhauttavan kauan. Vuosia elin siinä uskossa, että koiraa pelottavat asiat olisi kohdattava arjessa, jotta se ajan kanssa tottuisi niihin. Todellisuudessa suurimmat edistysaskeleet Luckyn pelkojen suhteen ovat aina tulleet, kun olen ottanut sitä pelottavasta asiasta mahdollisimman paljon etäisyyttä pitkäksi aikaa. Tietyn asian pelon "työstämiseen" ei siis välttämättä aina tarvita suuria määriä toistoja, vaan joskus tilannetta jo auttaa pelkkä elämän rauhoittaminen ja stressin laskeminen. Ulkoilupelon suhteen eniten ollaan edistytty juuri niissä tilanteissa, kun olen siirtänyt ulkoilut kokonaan rauhallisille vuorokaudenajoille, metsiin ja vain kodin lähiympäristöön sekä karsinut hetkeksi pois kaikki "treenilenkit" vilkkaammista ympäristöistä. Nykyään ymmärränkin, että edistyksen tiellä on ollut juuri edellä mainittu kasautunut stressi, joka ei koskaan täysin ole päässyt purkautumaan jokaisen päivän lenkin kerryttäessä Luckyn stressiä entisestään. 

7. Opettele lukemaan koiraa

Tutustuin itse melko laajasti koirien elekieleen jo ennen adoptiota, mutta siitäkin huolimatta matkan varrella moni asia olisi helpottunut, jos olisin perehtynyt aiheeseen vielä vähän lisää, esimerkiksi tämän Koiruuksien Klubin artikkelin tai tämän Zenkoiran artikkelin lukemalla. Adoptioyhteyshenkilönä saan tasaisin väliajoin perheiltä yhteydenottoja koskien "koiran murinaa, näykkimistä tai hyökkimistä täysin varoittamatta", kun todellisuudessa valtaosassa tapauksia niitä varoittavia eleitä ei vaan ole huomattu tai osattu lukea. Esimerkiksi rescueilla kotiutumisen alkuvaiheissa todella tavallisen resurssitarkkuuden työstämisessä koiran elekielen ymmärtäminen ja sen myötä ennakointi on kaiken a ja o.

8. Takapakit kuuluvat asiaan

Jo useamman viikon täysin sisäsiisti pentu alkaa taas pissailla sisälle, ulkona reippaasti lenkkeillyt koira kulkee taas häntä koipien välissä ja kotona perheenjäsenten kanssa jo rentoutunut koira murisee taas sitä lähestyvälle ihmiselle. Takapakit kehityksessä tuntuvat usein raskailta ja sitä alkaa epäillä, onko suunta koiran kanssa todellakin oikea. Tosiasia kuitenkin on, että takapakitkin kuuluvat lähes poikkeuksetta asiaan, ja yleensä edistyminen alkaa taas pian ja nopeasti takapakkien jälkeen. Älä siis stressaa tai koe epäonnistuneesi, mikäli koira tuntuisikin hetkellisesti taantuvan.

9. Koiran käytös tulee muuttumaan

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että koiran käytös kotiutumisen alkuvaiheissa ei ole sen todellista persoonaa tai luonnetta. Koira on saapuessaan todella stressaantunut, väsynyt ja jännittynyt, onhan sen koko elämä heittänyt kärrynpyörää kertaheitolla. Koira voi saapuessaan olla passiivisen oloinen viilipytty ja muutaman viikon päästä jo muuttua riehakkaaksi energiapommiksi, tai ensimmäisinä päivinä olla täysin kykenemätön rauhoittumaan, vaikka se kuukauden päästä jo köllöttelee ketarat ojossa sohvalla. Juuri tämän vuoksi avoin mieli ja ne maltilliset odotukset koiralle ovat niin tärkeitä: emme todellisuudessa tiedä, millainen koira sieltä kotiutumisen edetessä, itsevarmuuden karttuessa ja turvallisuuden tunteen kasvaessa kuoriutuu.

10. Älä ylisuorita - hae apua

Listani viimeinen oivallus on muistutus eteenkin kaikille itseni kaltaisille, elämää ylisuorittaville nuorille naisille: koiranomistajuus ei ole suoritus. Täydellisen koiran kouluttaminen ei ole listalta raksittava tehtävä, eikä koirasi käytös ole mittari onnistumisestasi elämässä. Älä vertaile itseäsi tai koiraasi toisiin ja hae apua, kun siltä tuntuu. Itse kärvistelin ensimmäiset vuodet riittämättömyyden tunteiden vallassa ihan turhaan, kun ammattiapuakin olisi ollut saatavilla.

Positiivisia metodeja käyttävä, rescuekoiriin perehtynyt ammattikouluttaja voi ulkopuolisen silmin antaa uusia ideoita ja ajatuksia siitä, miten yhteiseloa voisi lähteä helpottamaan. Avun tarvitseminen ja hakeminen ei ole heikkous, vaan osoitus siitä, että tosissaan haluaa kamppailla koiransa hyvinvoinnin vuoksi.

06 toukokuuta 2019

Koiran DNA-testaaminen – ja meidän super mielenkiintoiset tulokset!

No nyt ollaan jännän äärellä. Meille on nimittäin vihdoin paljastunut, millainen geeniperimä Luckylla on! Olen jo pitkään halunnut selvittää, mitä rotuja Luckyn peirmästä löytyykään ja nyt viime jouluna äitini lopulta yllätti minut ostamalla koiran DNA-testin minulle joululahjaksi. Ihan super jännittävää!

Monet eri yritykset ulkomailla tarjoavat koirien DNA-testauksia, mutta minulle oli tärkeää, että kyseessä oikeasti oli laadukas testi ja hyviä arvoja ajava yritys. Siksi päädyin Embarkiin, kun äitini kysyi, mitä kautta haluaisin testin otattaa. Embarkin tutkimusyhteistyökumppanina toimii Cornell University College of Veterinary Medicine, eli kaikkia tuloksia käytetään myös koiriin liittyvään tutkimukseen, esimerkiksi rotu- ja käytöstutkimukseen. Amerikkalainen Embark on myös todella perehtynyt rescuekoiriin ja ottavat maailman kodittomat koirat erityisesti huomioon testejä analysoidessaan.




Olin ajatellut tehdä oman blogipostauksen itse testistä ja sen ottamisesta, mutta kun olin ottanut koko prosessista tarkat valokuvat kamerallani, tajusin, että olin unohtanut laittaa muistikortin kameraan :-D Eli ikävä kyllä kuvia itse näytteen otosta ei tällä kertaa ole. Embark tosiaan lähetti testin kotiin ja testin mukana tuli todella tarkat ohjeet näytteen ottamiseen. Mukana tuli koodi, jolla koiran tiedot tallennettiin järjestelmään, pumpulipuikko, näytteelle suojaputki ja kaikki välineet, jotta näyte saatiin postitettua takaisin Jenkkeihin.

Testi oli super helppo ottaa. Kun koira oli ollut syömättä 30 minuuttia, hieraistiin pumpulipuikolla reippaasti koiran poskia, jonka jälkeen puikko suljettiin suojaputkeen, laitettiin takaisin laatikkoon ja pistettiin postilaatikkoon. Embark lähetti väliaikatietoja tasaisesti koko prosessin ajan ja lopulliset tulokset olivat valmiit noin kolmen viikon päästä näytteen postittamisesta. 



Kuvakaappaus: Embark

Mutta nyt päästään oikeasti mielenkiintoiseen osioon, nimittäin tuloksiin! DNA-testin mukaan Lucky on 100 prosenttisesti "rotua" European Village Dog. Ai mikä? kysytte te varmaan. Niin minäkin tuloksia ensimmäisen kerran lukiessani. Eurooppalainen kyläkoira. Katukoira, rodultaan.

Lukiessani "rodusta" enemmän, ymmärsin, mistä on kyse. "Village dogs like this descend from separate lines of dogs than the lines that have been bred into standardized breeds". Niin sanottujen kyläkoirien geeniperimä on siis täysin erilainen, kuin rotukoirien. Kyläkoirien geeniperimä on täysin omanlaisensa, se koostuu loputtoman monesta katukoirien sukupolvesta. Kaikista niistä kodittomista koirista, joita Romaniankin kaduillakin jatkuvasti näkee. Mutta nyt todella ymmärrän, miksi niistä niin monet näyttävät niin samanlaisilta. 

Kuvakaappaus: Embark

Käytännössä tulos siis tarkoittaa, että Luckyn geenit periytyvät monesta katukoirien sukupolvesta.  Tämä on seikka, joka ei ehkä muissa DNA-testeistä olisi tullut esiin samalla tavalla, koska nimenomaan Embark on erityisen perehtynyt juuri maailman kodittomien koirien tilanteeseen ja genetiikkaan. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen tulos toisella testillä olisi tullut. 

Vaikka Lucky onkin sataprosenttinen European Village Dog, sekaan on aina välillä varmasti saattanut eksyä jokunen rotukoirakin. Sen puolesta puhuu se, että Luckyn geeniperimästä kutienkin löytyi pieniä jäänteitä kuudesta eri rodusta. Pieni jäänne tarkoittaa minimaalisia yhtenäisyyksiä, eli todennäköisesti usean sukupolven takaista pariutumista. 

Kyseiset rodut tuskin vaikuttavat Luckyn luonteeseen tai ulkonäköön mitenkään, ovathan ne kuten sanottu vain todella pieniä jäänteitä. Mutta oli kuitenkin todella jännittävää hiukan tutustua rotuihin ja niiden piirteisiin, ihan vain mielenkiinnosta. Kuusi rotua, joiden pienen pieniä yhtenäisyyksiä Luckyn DNA:sta löytyi, ovat espanjan vesikoira, bretoni, bokseri, saksanpaimenkoira, dobermanni ja russel-sukuiset terrierit.
Kuvat: Pixabay

Toinen DNA-testissä esiin tuleva asia, joka tuntui itsestäni erityisen kiinnostavalta, oli eruooppalaisen kyläkoiran kuvaus. Embark kuvailee koiria näin:

Kuvakaappaus: Embark

Noin 14-kiloisia, ruskeita ja alku-ujouden jälkeen ystävällisiä koiria. Ihan, kuten Lucky! Googlaillessani tulosten saamisen jälkeen lisää tietoa eurooppalaisista kyläkoirista, eksyin amerikkalaisen koirasivusto Rover.com:in artikkeliin koskien juuri village dog:eja. Artikkeli käsittelee koirien historiaa ja nykytilannetta ja myös siinä koiria kuvaillaan keskikokoisina ja ruskeina, niiden kuonot ovat pitkiä ja korvat usein pystyssä. No, kolme neljästä meni ainakin Luckyn kohdalla oikein :-D 

Vaikka DNA-testi ei sinänsä antanutkaan ihan sitä geneettistä rotutietoa, mitä toivoin saavani ymmärtääkseni Luckya paremmin, sain kuitenkin tavallaan jotakin vastaavaa. Jo tieto, että Luckyn geeniperimä on peräisin katukoirapopulaatioista, antaa ymmärrystä Luckyn ujoudesta ja epävarmuudesta. On luonnollista, että se on epävarma esimerkiksi vieraiden ihmisten suhteen, eikä se välttämättä edes paremmalla sosialistamisella pentuna olisi muuttunut mihinkään.

Ja onhan se aika siistiä voida sanoa, että minullapa on puhdasrotuinen European Village Dog!





DNA-testin tulokset saatuani ei ainakaan ollut epäilystäkään, ettei testi olisi ollut luotettava. Heti ensimmäisenä kun koireili kuva stereotyyppisestä European Village Dog:ista, joka oli, kuin Luckyn kaksoissisko (kuvassa vasemmalla) :-D

03 maaliskuuta 2019

Viisi vuotta kotona.


1. maaliskuuta 2014. Fuengirola, Espanja. Olin juuri kantanut paniikissa olevan 12-kiloisen koiran koko Fuengirolan läpi ystäväni asunnolle, jonka pienessä vierashuoneessa meidän oli tarkoitus viettää ensimmäinen yhteinen yömme. Viimeinen yömme Espanjassa, ennen aikaista aamulentoa Suomeen. Minä palaten kotimaahani vuoden Espanjassa oleskelun jälkeen, Lucky jättäen taakseen koiratarhan ja aloittaen uuden elämänsä suomalaisena kotikoirana.

Olin pohjustanut Luckyn lentoboksin vilteillä ja jättänyt sen avoimena makuuhuoneemme nurkkaan, ajatellen, että Lucky ehkä haluaisi päästä omaan rauhaan nukkumaan. Eihän se tuntenut minua vielä ollenkaan. Empimättä se kuitenkin kipusi sänkyyn, painautui tiukasti viereeni, laski päänsä käsivarrelleni ja sulki luottavaisesti silmänsä. Nappasin Luckysta ensimmäisen kuvan (kollaasin vasemmassa yläkulmassa) ja nukuimme sen jälkeen vierekkäin koko yön, kunnes aamulla oli aika lähteä kohti lentokenttää ja Suomea. 

Seuraavana päivänä aloitimme yhteisen elämämme kunnolla, omassa pienessä asunnossamme Helsingissä. 2. maaliskuuta on siis se päivä, jolloin Luckysta oikeasti tuli suomalainen kotikoira.

Tuo kaikki tuntuu niin uskomattoman kaukaiselta. Miten paljon kaikki voikaan muuttuua viidessä vuodessa. Kuinka paljon minä olenkaan muuttunut viidessä vuodessa. Tekisin nykyään niin paljon toisin rescuekoiraa kotiuttaessani, mutta suurimman osan olen oivaltanut juuri kiitos Luckyn. Parhaan, kärsivällisimmän, iloisimman, aina möhlimiseni anteeksi antavan opettajani. Elämäni koiran.

2. maaliskuuta on siis todella meidän yhteinen #luckyday. 

16 kesäkuuta 2018

Miksi suomalainen koira on arvokkaampi autettava, kuin ulkomaalainen?

Taas mennään. Tuntuu, että rescuekoirat lyttääviä artikkeleita nousee tällä hetkellä eetteriin, kuin sieniä sateellaa. Varsinkin Yle tuntuu lähes hullaantuneen aiheesta, niin tiuhaan tuontieläimiä ja niiden haittapuolia tällä hetkellä käsitellään kyseisen valtakunnallisen median kanavissa. Tuoreimpana tulokkaana tämän aamun artikkeli siitä, miten suomalaiset kodittomat eivät löydä koteja rescuekoirien tuonnin takia. En linkkaa artikkelia tänne, koska en halua tukea mediatalojen statistiikkaa jakamalla selvästi toimittajien omien ennakkoluulojen värittämiä juttuja eteenpäin. Artikkeli löytynee Ylen nettisivuilta, jos siihen lähemmin haluaa tutustua.

Olen itse toimittaja ja töissä samaisessa mediatalossa. Kuitenkin, tai ehkä juuri siksi, rescuekoirien mediamyllytys tuntuu erityisen rumalta. Tiedän, miten asioista kuuluisi kirjoittaa, eikä medioiden nykyinen kirjoitustyyli todellakaan kohtaa oman journalistisen etiikan kanssa. Useimmissa artikkeleissa, kuten myös tämänpäiväisessä, kun aihetta ei todellakaan käsitellä objektiivisesti, vaan ennakkoluuloja ennakkoluulojen perään levitellään ympäriinsä muka faktana. 

Koditon koira ansaitsee kodin, oli sen alkuperämaa mikä tahansa. 

Kun itse vuonna 2014 otin rescuekoiran, en tiennyt mitään ennakkoluuloista tai siitä vihasta, joka joissain ihmisissä myöhemmin heräisi mainitessani sanan rescuekoira. En tajunnut tekeväni valintaa, joka määrittelisi minut myöhemmin "ajattelemattomaksi" tai "Suomen koirien elämän vaarantavaksi" koiranomistajaksi. Otin rescuekoiran, koska se tuntui eettisesti oikealta. Kodin antaminen kodittomalle tuntui oikealta, koska koiran rodulla ei ollut minulle merkitystä. Espanjassa asuessani selailin Aurinkorannikolla toimivien eläinsuojelujärjestöjen sivuja ja etsin niistä ne kaikista luotettavimmilta vaikuttavat tahot. Millään muulla ei ollut minulle väliä, koska onhan koira aivan yhtä koditon ja avun tarpeessa, oli se sitten minkä maalainen tahansa. 

"Mutta onhan yhteiskunnassamme jotain pahasti pielessä, jos välittämisemme rajoittuu Suomen rajojen sisäpuolelle, eikä maailman muilla kolkilla ole mitään väliä"

Suomen ja ulkomaiden kodittomien koirien jatkuva vastakkainasettelu mediassa on yksi itseäni kaikista eniten häiritsevä asia. Miksi suomalainen koira olisi arvokkaampi autettava, kuin ulkomaalainen? Miksi suomalaisen koiran adoptoiminen on automaattisesti parempi teko, kuin ulkomaalaisen? Ymmärrän, että tautiasiat pelottavat monia ja siis oikeasti, hyvä niin. Vastuullisuus on, riippumatta koiran alkuperämaasta, kaikessa se a ja o. Mutta onhan yhteiskunnassamme jotain pahasti pielessä, jos välittämisemme rajoittuu Suomen rajojen sisäpuolelle, eikä maailman muilla kolkilla ole mitään väliä.

Suurin ongelma lähes kaiken suomalaisen median raportoinnissa on, että se edelleen kuvaa rescueihmiset stereotyyppisinä katukoiria säälistä mukanaan Suomeen rahtaavina pelastajina. Yle vahvistaakin sopivasti tämän väittämän todeksi aloittamalla tämänpäiväisen artikkelinsa lauseilla: "Koiraihmisen voi olla vaikeaa vastustaa rapsutettavan näköistä katukoirarukkaa, joka on pelastettu koirataloon esimerkiksi Espanjan tai Kreikan kuumilta kaduilta. Harkinta olisi kuitenkin paikallaan". Selvästi jutun kirjoittaneella toimittajalla ei ole hajuakaan siitä, mitä vastuullinen rescuetoiminta tarkoittaa. 

"Väitän, että vastuullinen rescuetoiminta ei ole suurempi riski suomalaisten koirien terveydelle, kuin lomareissulta Espanjasta omistajien mukana palaava Mustikaan"

Väitän, että vastuullinen rescuetoiminta ei ole suurempi riski suomalaisten koirien terveydelle, kuin lomareissulta Espanjasta omistajien mukana palaava Mustikaan. Tai kasvattajalta Saksasta ostettu terrierinpentu. Väitän, että riski saattaa olla jopa pienempi, koska vastuulliset rescueyhdistykset todellakin haluavat vaalia rescuekoirien mainetta. Vastuullisessa rescueyhdistyksessä asiat tehdään varman päälle, koska mitään turhia riskejä ei haluta ottaa. Tätä monet eivät vaikuta ymmärtävän lainkaan, vaan vastuullisimmatkin rescueyhdistykset heivataan empimättä samaan kasaan pentutehtailun ja laittoman maahantuonnin kanssa. 

Esimerkiksi Rescueyhdistys Kulkurit on yhdessä monen muun suomalaisen rescueyhdistyksen kanssa sopinut vastuullisen rescuetoiminnan standardeista, Responsible Rescue-yhteistyön merkeissä. Voit lukea siitä lisää Kulkurien sivuilta.

Auttamista ei voi koskaan olla liikaa. Jokainen, joka valitsee kodittoman eläimen tuotetun pennun sijaan, on omalla tavallaan mukana auttamassa maailmanlaajuisen ongelman ratkaisemisessa. Eläimen alkuperämaalla ei ole mitään väliä, kunhan käytännön asiat hoidetaan vastuullisesti ja adoptio aina perustuu säälin sijasta harkittuun, järjellä tehtyyn valintaan. 

02 maaliskuuta 2018

Neljä vuotta kotona.



Neljä vuotta sitten istuin lentokoneessa itkien taakse jäänyttä elämää Espanjassa. Itkin ikävää ja muutoksen aiheuttamaa ahdistusta, mutta myös onnea ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ruumassa kanssani matkusti nimittäin minulle vielä täysin tuntematon, kaksitoistakiloinen, puolitoistavuotias tarhakoira, jonka kanssa uuden elämän oli tarkoitus vihdoin alkaa. 

Tämän blogin aloitin jo silloin. Viikko Suomeen muutosta kirjoitin ensimmäisen blogipostauksen koiranomistajana. Kuinka hassua onkaan, etten muista ensimmäisestä yhteisestä ajasta melkein mitään. Kirjoitan postauksessa, että Lucky ensimmäisen viikon aikana on jo oppinut istumaan ja lelutkin on jo revitty palasiksi. Kirjoitan, että Luckyn luottamus minua kohtaan on aivan uskomatonta. Kirjoitan, että pelottavia asioita on paljon, mutta että niihin totuttelemisessa ajanhan pitäisi olla paras lääke. Ajatella, että tuosta kaikesta on neljä kokonaista vuotta. 


Kuinka pitkälle ollaankaan näiden vuosien aikana päästy. Nykyään täällä asuu pesunkestävä kotikoira, luonteeltaan leikkisä ja energinen sohvaperuna. Lucky osaa kunnon perhekoiran tavoin kerjätä, riehua, leikkiä ja nukkua pitkään aamuisin. Lucky vetelee rally-toko -ratoja, kuin vettä vaan, ja pysyy ongelmitta vapaana lenkillä missä vaan. Lucky on reipastunut hurjasti, autoilee mielellään ja on päässyt yli monen monesta pelosta.



Olen niin kiitollinen siitä kaikesta, minkä meidän yhteinen matka minulle on jo opettanut. Ilman sitä en koskaan olisi löytänyt tietäni eläinsuojelutyöhön, en harrastaisi hauskoja koiralajeja, en olisi joutunut toden teolla opiskelemaan posititiivisia ja koiralähtöisiä koulutusmetodeja. Kiitos Luckyn, tulevaisuudessa uskon pärjääväni niin monen erityyppisen koiran kanssa. 


Toivon todella, että meitä odottaa vielä monen monta yhteistä vuotta. Puss.

Lue myös:
365 päivää.


13 kesäkuuta 2015

Se nuori koiranomistaja

Minua kosketti vahvasti Tassunpohjia-blogin juttu nuorista koiranomistajista. Olen viimeaikoina yksinoloasioiden ja muiden arjen järjestelyjen kanssa kamppaillessani miettinyt kyseistä aihetta paljon ja kyseinen kirjoitus tuli täsmälleen oikealla hetkellä herättämään tunteita pintaan. Siksi päätin kirjoittaa aiheesta myös tänne. 

Blogikirjoituksen pääaiheena oli koirien uudelleensijoitusten korkea määrä nuorten koiranomistajien tilan puutteen, elämäntilanteen muutoksen, koiria vihaavan uuden kumppanin tai ajan puutteen takia. Teksin pointtina oli muistuttaa meitä aina hiukan naiiveja nuoria elämän täyskäännöksistä ja siitä, että kaikki ei aina mene suunnitellusti. Kirjoitus herätti paljon keskustelua ja mielipiteitä, varsinkin niitä perinteisiä "kaikki nuoret eivät ole sellaisia" ja "kyllä vanhemmatkin ihmiset hylkäävät koiriaan" -kommentteja.

Tunnistin itse itseni hyvin kyseisestä blogitekstistä. Tietenkään tässä asiassa ei ole kysymys siitä, että kaikki alle 25-vuotiaat olisivat huonoja koiranomistajia. Sen luulisi kyllä kenen tahansa ymmärtävän. Kyse on siitä tosiasiasta, että nuorena yksinkertaisesti on vaikea hahmottaa elämän pituutta. On vaikea nähdä omaa elämäänsä muutaman vuoden päästä, koska sitä on niin tottunut elämään hetkessä. Kyse ei ole huonoista tai hyvistä koiranomistajista, eikä huonoista tai hyvistä valinnoista. Kyse on ajatusten herättämisestä. 

IMG_3472

Kun päätin ottaa oman koiran miespuolinen osa suvustani epäili valintaani. Olin aluksi loukkaantunut, eivätkö he luottaneet kykyihini kasvattaa koirasta kunnollista olentoa? Sivuutin huolehtivat tyypit kokonaan ja kun päätökseni olin tehnyt, isäni sitten kuitenkin oli ainoana mukanani tarhalla valitsemassa sitä omaa koiraa. Äitini kommentti oli alusta asti, että tietää, että pärjään koiran kanssa hyvin. 

Näin jälkeenpäin näen tilanteen kovin eri tavalla, kuin silloin puolitoista vuotta sitten. Huoli niin monta vuotta kestävästä vastuun ottamisesta oli täysin aiheellinen. Mikään tuskin olisi saanut minua silloin muuttamaan mieltäni asiasta, mutta ymmärrän nykyään epäilyjen syyn ja osaan arvostaa niitä eri tavalla. Koska nuoren koiranomistajan ongelma on juuri siinä, tulevaisuus on kaukana, sumuinen ja näyttää jo puolentoista vuoden jälkeen ihan erilaiselta. 

En koskaan ole katunut Luckyn ottamista. Lucky on tärkeä osa elämääni, joka määrittelee sen ihan uudella tavalla. Lucky on minulle rakas enkä voisi enää kuvitella elämää ilman sitä. Mutta voin rehellisesti myöntää katuneeni koiran hankkimista useampaan otteeseen. Koska se joutuu olemaan niin paljon yksin, koska tuntuu etten osaa, koska en tiedä mitä tehdä. Se saattaa kuulostaa dramaattiselta ja kamalalta, enkä tiedä saako tällaista asiaa edes ääneen myöntää. Minusta se nyt vain on inhimillistä ja kertoo, että otan koiranomistajuuden tosissani. Tosin samalla se myös kertoo, että koiran hankkiminen parikymppisenä ei välttämättä aina ole paras ratkaisu. 

IMG_3474

Minut on kasvatettu näkemään koira perheenjäsenenä ja sen koko elämän kestävänä omistajana. Meidän perheessä ei koskaan ole ollut olemassa vaihtoehtoa antaa koira pois. Kun koira on otettu, se pidetään kunnes kuolema erottaa. Tämä ajattelutapa on ainoa tuntemani. Näin ollen vaihtoehto antaa koira pois muuttuneen elämäntilanteen johdosta ei koskaan ole ollut vaihtoehto eikä sitä myöskään koskaan tule olemaan. Kuitenkin, jollen tällaista kasvatusta olisi saanut ja ajattelisin asiasta eri tavalla, voisin hyvin kuvitella, että olisin pahimmassa tapauksessa saattanut luovuttaa jo tässä vaiheessa. Vain, koska tulevaisuuteen on niin vaikea nuorena suhtautua. 

Tämän kirjoituksen tarkoitus on muistuttaa, ettei koiran hankkimista tarvitse hätäillä. Sen voi hankkia myös ensi vuonna, viiden vuoden päästä tai myöhemmin. Samalla tämän on tarkoitus muistuttaa, että jos koiraan on tarpeeksi sitoutunut, se kannattaa hankkia juuri silloin, kun siltä tuntuu. Kunhan muistaa, ettei tähän maailmaan haluta enää yhtäkään kodinvaihtajaa, uudelleensijoitusta tai rescuekoiraa. 

Sekä miespuoliset sukulaiseni, että äitini olivat oikeassa. 23-vuotias, yksin asuva opiskelija ei aina pärjää koiran kanssa. Joskus on kaduttanut. Se rajoittaa elämää. Samalla olen mielestäni kuitenkin ihan mukiinmenevä koiranomistaja, ottaen huomioon että Lucky on ensimmäinen koirani, eikä ihan helpoin sellainen. Ja että seison valintani takana sataprosenttisesti. 

26 huhtikuuta 2015

Ei mikään tavallinen koira

Kiitos kommentoijalle, joka kyseli niin mielenkiintoisesta aiheesta, että ajattelin tehdä siitä ihan oman postauksensa. Nimittäin muiden ihmisten asenteesta rescuekoiraa kohtaan. 


Ennen Luckya, koko rescuekoiratoiminta on ollut itsellenikin täysin vierasta. Perheessäni ja lähipiirissäni täällä Suomessa koirat on aina ostettu kasvattajalta, niiden taustat on selvitetty huolellisesti ja rotuvalintoja on harkittu pitkään. En täällä Suomessa edelleenkään tunne ketään, jolla olisi uudelleensijoitettu tai adoptoitu koira. Toki  niitä puistoissa ja tapahtumissa tapaa paljonkin, mutta omassa lähipiirissäni niitä ei tule vastaan. 

Itseasiassa omassa lähipiirissäni koiria ylipäätänsä ei ole montaa. En ole se koiranomistaja, jonka kaikki ystävät myös ovat koiranomistajia. Päin vastoin, suurin osa ystävistäni ovat täysin tottumattomia koiriin, tai jopa pelkäävät niitä. Tämä asetelma on ajoittain aiheuttanut itselle jonkin verran päänvaivaa. 


Minulle tullessaan Lucky pelkäsi vieraita ihmisiä niin paljon, että se näki jokaisen tuntemattoman ihmisen, ikään tai sukupuoleen katsomatta, uhkana. Kun meille tuli vieraita, Lucky ei rauhoittunut haukkumiseltaan hetkeksikään. Se ei koskaan ole näyttänyt aggressiivia merkkejä, mutta esimerkiksi pelko lapsia kohtaan oli alussa niin paha, etten koskaan olisi uskaltanut ottaa sitä samaan tilaan lapsen kanssa.

Minulle on alusta asti ollut tärkeää ottaa niin Lucky, kuin muut ihmiset huomioon. En halua asettaa ystäviäni epämiellyttäviin tilanteisiin koiran kanssa, jos tiedän heidän olevan tottumattomia tai pelkäävän. Samalla en myöskään ole halunnut aiheuttaa Luckylle yhtäkään epämiellyttävää kokemusta ihmisistä. Tämän takia olen aina harkinnut kahteen kertaan, missä tilanteissa ja miten tutustuttaa koiraa lähipiiriini. Olen esimerkiksi valinnut viedä Luckyn hoitoon, kun veraita ihmisiä on luonani usempia ja olla ottamatta sitä mukaan kylään, jos olen uskonut sen olevan sille liian rankkaa.

Nykyään kaikki on helpompaa. Suurin osa ystävistäni ja lähipiiristäni on tavannut Luckyn ja Lucky on jo parin tapaamisen jälkeen kaikkien paras ystävä. Kerran Lucky on jopa ollut kotona, kun kymmenisen opiskelukaveria olivat paikalla, ja vaikka se olikin sille melko rankkaa, pärjäsi se loppupeleissä hyvin. Vielä paremmin pärjäsivät tosin opiskelukaverini.


Minut on siunattu erittäin hienolla ystävä- ja tuttavapiirillä. Jopa koirapelkoiset ovat antaneet Luckylle mahdollisuuden, näyttäneet ymmärrystä ja olleen kiinnostuneita Luckyn menneisyydestä. En itseasiassa itse koskaan ole kuullut negatiivista kommenttia valinnastani adoptoida rescuekoira, päinvastoin, useastikin ihmiset kommentoivat, kuinka hienon valinnan olen tehnyt ja kuinka rankkaa sen täytyy olla. Tosin uskon, että myös omalla asenteella ja käyttäytymisellä on merkitystä. Aina, kun joku on tavannut Luckyn ensimmäistä kertaa, olen heti kertonut, että se pelkää, että sitä ei tarvitse eikä edes kannata humioida ja että sen pitää saada ottaa kontaktia omaan tahtiinsa. Ihmiset ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja juuri ne, jotka sitten antavat Luckyn olla rauhassa, eivätkä kiinnitä siihen mitään huomiota, ovatkin ensimmäisenä Luckyn kaverilistalla.

Omalla käyttäytymisellä voi myös vaikuttaa paljon muiden mielipiteisiin. Koska en halua, että kenenkään tarvitsee pelätä koiraani, pidän sen nykyään aina aluksi hihnassa kotona tai kylässä, kun paikalla on Luckylle vieraita ihmisiä. Näin koira on varmasti hallussa koko ajan, ja myös muut ihmiset kokevat tilanteen turvallisena. On myös tärkeää pitää huomio koirassa ja lukea sitä, ettei mitään ikävää tilannetta pääse sattumaan. Omalla toiminnallaan koiranomistajana voi mielestäni vaikuttaa paljon muiden ihmisten asenteeseen rescuekoiria kohtaan.

24 maaliskuuta 2015

Yhdeksän syytä omistaa koira

1. Et koskaan enää lösähdä sohvalle töiden tai koulun jälkeen pääsemättä sieltä ylös loppuiltana. Lenkkeileminen pitkän päivän jälkeen ei suinkaan aina houkuttele, mutta lähtemisestä ei voi luistaa ja jälkeenpäin on hyvä fiilis sekä itsensä, että toisen puolesta.

2. Voit unohtaa tiskien vaivaalloisen liottamisen. Karvainen esipesu kuuluu pakettiin.

3. Myös energiajätelejittelusta tulee tuhannesti helpompaa. Ei enää purkkien pesemistä tai pakkauksien huuhtomista.


4. Kotona, pimeällä lenkkipolulla tai bussipysäkillä yömyöhään ei koiran (tiettyjä rotu- ja luonnerajoituksia – lue jokaisen vastaantulevan syliin pinkova chihuahua) kanssa koskaan tarvitse pelätä.

5. Yöllä ei enää koskaan ole kylmä kun elävä lämpöpatteri aina automaattisesti tarrautuu kylkeen kiinni.

6. Ihmiset aina valittavat koirankasvoista, mutta oikeastaan koira helpottaa siivoamista huomattavasti. Oli sitten kyse lattialle lentävistä leivänmuruista, kananmunasta tai pannukakusta, niiden siivoamiseen tarvitsee vain yhden taikasanan: Lucky!


7. Saat kämppiksen, joka ei koskaan valita.

8. Sinulla on aina 24/7 valmiina lähtöasemissa odottava matkaseuralainen, lenkkikaveri, dinnerideitti, seuraneiti, päivänpiristäjä, unikaveri ja personaltraineri.

9. Onhan se aika kiva kun on maailman uskollisin fani kotonaan joka päivä ilahduttamassa, rakastamassa, naurattamassa ja lohduttamassa. 

04 maaliskuuta 2015

367 päivää

Maanantaina vietettiin meillä juhlapäivää - nimittäin Luckyn vuosipäivää Suomessa! Ja tietysti samassä rytikässä myös omakin vuosipäivä Suomeen paluusta vuoden Espanjassa asumisen jälkeen.

Tästä erityisestä päivästä oli tarkoitus postailla ihan reaaliajassa, mutta minähän menin sitten nappaamaan itselleni vanhan kunnon noroviruksen ja viimepäivät ovat menneet totaalisessa koomassa sängyn pohjalla. Peskää ihmeessä niitä käsiä kaikki - en tosiaan toivo tätä tautia kenellekään! Onneksi Lucky on ollut mainiota sairasteluseuraa tiukasti mamman tutisevassa kyljessä kiinni maatessaan. 

Nyt elämä kuitenkin pikkuhiljaa tuntuu voittavan joten postaus vuoden pituisesta yhteisestä taivaleesta onkin jo paikallaan. Sen ajattelin tehdä kuluneen vuoden omien lempparikuvien muodossa. Antaa niiden puhua puolestaan!

 Espanjassa viettäen ensimmäistä yhteistä yötä sekä samalla viimeistä ennen Suomeen lähtöä.

 Ja sitten Suomessa ensimmäistä.

 Hui se on taas se tv-mörkö.

<3

 Sängyn pehmeyden ihanuutta :-) Ei ole mieli muuttunut ensimmäisestä kuukaudesta...

 Ekaa kertaa koirapuistossa!

 Omia erityislempparikuvia. Pandan teurastus.

 Puhtaiden lakanoiden rakastaja.

 Muuttoapulainen.


 Ai oliko se joskus ollut tarhakoira?

 Yritä tässä nyt sitten saada mitään kauneusunia.

 Lempparityttö.

 Kesällä puistoiltiin paljon.

 Joka puolella Helsinkiä.

 Korvaeläin.

 Kesällä treenattiin myös matkustelua. Laivalla, bussissa, metrossa.

 Toinen superlempparikuva viime kesältä!

 Mustikkamonsteri mökillä.

 Leffaseuralainen...

 Ja se joku joka söi joulukalenterin...

Öitä!

 Ja huomenta!

 Sipoon koirametsässä ekaa kertaa syksyllä.

Pupsi!

 Ja käytiin me Rajasaaressakin...

 ... useita kertoja.

 Mitäs siinä kuvaat, tuu rapsuttamaan.

 Rally-tokoilua.

 Joissain näissä vaiheissa Lucky oppi poseeraamaan ja mamma kuvaamaan :-D

 Kuten näette.

Ja nyt onkin jo siirrytty harjoittelemaan "katsetta kaukaisuuteen"!

Olkoon tuleva vuosi yhdessä vielä entistä ihanampi <3