06 marraskuuta 2018

Maalissa.

Kirjoitin alunperin tämän tekstin erääseen Facebookin rescuekoiraryhmään viikko sitten, mutta sen saama huikea vastaanotto sai minut miettimään, että aihe saattaisi kiinnostaa ja mahdollisesti myös auttaa joitain tätä blogia lukevia. Kun nyt kuitenkin ihan aiheen ytimessä ollaan: rescuekoira, arkuus ja pelot. Ja niiden voittaminen.

Monet teistä varmasti jo tietävätkin, että Lucky on ihmisarka. Lucky on aina ollut epävarma vieraita kohtaan ja pelännyt uusia ihmisiä niin sisällä, kuin ulkona. Lucky tuli minulle Espanjasta ollessaan puolitoistavuotias, se oli kasvanut pennusta epävarmaksi nuorukaiseksi tarhalla ja näin ollen täysin sosialistamaton. Se pelkäsi kaikkea: ulkomaailmaa, telkkaria, ikkunoita, rappukäytävää, kovia ääniä. Eniten kaikesta se kuitenkin pelkäsi vieraita ihmisiä.

Kun meille kotiin tuli vieras, Lucky haukkui koko vierailun ajan. Se ei uskaltanut mennä kosketusetäisyydelle, eikä hiljentynyt hetkeksikään. Vasta parin vierailukerran jälkeen se alkoi tottua ihmiseen. Vuoden päivät jokaiseen uuteen tyyppiin tutustuminen vei Luckylta pari tapaamiskertaa ja se aika oli itselle tajuttoman raskasta. Olin varma, että tätä tämä tulee olemaan aina. Meille ei vaan voi tulla vieraita.



Pikku hiljaa, vähän huomaamattani, Lucky kuitenkin alkoi luottaa uusiin ihmisiin hiukan nopeammin. Jossain kohtaa huomasin, että hei, se saattoikin jo lopettaa haukkumisen ja rentoutua ensimmäisen vierailun loppupuolella. Sitten jo parin tunnin jälkeen.

Me aloimme töystää paljon oikeaa tutustuttamistyyliä. Monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen päädyin  siihen, että Luckylle toimii paremmin, että minä itse namitan Luckya vierailun aikana, eikä vieras, niin kuin aiemmin olimme tehneet. Huomasin, että oli tärkeää, että vierailun alussa pidin Luckya kontaktissa namilla ja huomasin myös, että auttoi, kun otin Luckyn syliin siksi aikaa, että vieraat pääsivät sisään. Huomasin, että koira pikku hiljaa alkoi kiinnittämään minuun enemmän huomiota, kuin vieraisiin ja huomasin myös, että palkitseminen sen jälkeen, kun Lucky itse oli käynyt haistelemassa vierasta, toimi sille hyvin rohkaisevana temppuna.

Varsinkin näiden oivallusten jälkeen edistys on ollut huimaa ja positiivisia kokemuksia on tullut paljon. Viime viikolla, neljä ja puoli vuotta kotiutumisen jälkeen, jännitin koko päivän töissä, miten poikaystäväni vanhempien ensimmäinen kunnon vierailu meillä kotona sujuisi. Heillä ei ole liiemmin kokemusta koirista ja pelkäsin, etteivät kemiat epävarman Luckyn kanssa kohtaisi. Mutta olinkin ihan unohtanut, kuinka uskomattoman pitkälle me tänä päivänä ollaan päästy.

Lucky otti vieraat vastaan rauhallisesti, haukkumatta, vain hitusen epäileväisenä. Se pystyi heti keskittymään herkkuihin ja antoi ihmisten hienosti tulla sisään ja riisuutua. Se haisteli uusia tyyppejä rohkeasti ja tuli luokseni hakemaan namia. Se haukahti koko vierailun aikana kaksi kertaa ja puolen tunnin jälkeen se olisi halunnut kiivetä vieraiden syliin.

Tämä tilanne on meille maali. Tämän enempää Luckyn ei tarvitse vieraisiin luottaakaan. Neljässä ja puolesta vuodessa me teimme sen, minkä minä kerran luulin täysin mahdottomaksi.

Itkettää, onnesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti