Näytetään tekstit, joissa on tunniste Koulutuksesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Koulutuksesta. Näytä kaikki tekstit

20 maaliskuuta 2019

DIY: Superhelpot koiran treeniherkut

Meillä on useimmiten Luckyn treeneissä käytössä ihan vain kuivanappulat, johtuen osittain superahneesta koirasta, osittain taas superlaiskasta omistajasta. Lucky palkkautuu lähes mistä tahansa syötävästä, joten kalliiden herkkujen ostaminen on tuntunut turhalta. Kun jollekin superherkulle taas oikeasti on ollut tarvetta (esim häiriötreeneissä, vastaehdollistaessa, kynsiä leikatessa) olen käyttänyt juustoa, kinkkua tai muuta epäterveellistä, ihmisille tarkoitettua lihavalmistetta.

Pari viikkoa sitten minua kuitenkin pisti joku itselle tuntematon inspiraatiohyttynen ja päätin kokeilla tehdä treeniherkkuja itse. Kriteereinä oli, että herkuilla olisi suhteellisen matala rasvaprosentti, niitä olisi helppo tehdä ja hinta ei pistäisi huimaamaan. Vaatimuksia siis oli aika lailla :-D Pienen googlailun tuloksena löysin kuitenkin pari helppoa reseptiä ja päätin luonnollisesti kokeilla niistä helpointa ja halvinta, eli tätä: 


Superhelpot koiran jauhelihaherkut


Tarvitset
400 grammaa jauhelihaa 
3 kananmunaa
uunin
pellin
leivinpaperia
sakset
sekoitusvälineen
rasian tai pakastuspusseja
karvaisen apukokin, joka esipesee välineet :-D



1. Aloita vääntämällä uuni 225 asteeseen. 

2. Avaa jauheliharasia ja vetäise lihan alta löytyvä muovisuojus pois (opin itse kantapään kautta, että tämä helpottaa homma paljon :-D).

3. Riko kaikki kolme kananmunaa jauhelihan joukkoon.



4. Seuraavaksi sekoitetaan. Paljon. Mitä tasaisemmin jauheliha ja kananmunat on sekoitettu keskenään, sen parempia herkuista tulee. Itse sekoitin selkeästi ekalla tekokerralla liian huonosti ja (kutsen alemmista kuvista näkyy) uunista tultuaan herkkulevy oli todella epätasainen ja osassa oli melkein pelkkää kananmunaa. Tämä vaikeuttaa levyn leikkaamista. Kun tein näitä samoja herkkuja toisen kerran, onnistuin selkeästi sekoittamaan paremmin ja lopputulos oli kivanctasainen.

5. Kun seos on tasaista, eikä limaisia kananmunaosioita enää tule vastaan lihan seassa, on aika levittää seos pellille leivinpaperin päälle. Saadakseni mahdollisimman ohuen ja tasaisen lopputuloksen otin itse tähän apuun ison paistolastan, joka toimi tosi hyvin tasoitteluun.



6. Paista seosta 225 asteisessa uunissa keskitasolla noin 20-30 minuttia.

7. Ota herkkulätty ulos uunista, anna jäähtyä hetken ja aloita paloittelu. Tämä hoituu ehdottomasti helpoiten saksilla. Kokeilin ensin itse leikata veitsellä, mutta se oli hidasta ja sottaista hommaa, saksilla työ kävi tosi paljon helpommin. Eli kannattaa leikata lätystä pitkiä siivuja ja paloitella ne itselle sopivan pieniksi osioiksi.


8. Kun koko lätty on leikattu, kaada namit takaisin pellille. Levittele tasaisesti.

9. Laita ne uudestaan uuniin, nyt 100 asteeseen. Kuivata nameja uunissa 20-30 minuttia, ei ole niin tarkkaa. Kuivatus tekee niistä vähän kiinteämpiä ja vähemmän murenevia, eli niitä on mukavampi käsitellä ja kuljettaa taskuissa tai treenipusseissa.



10. Tadaa! Superhelpot treeiherkut ovat valmiita! Helppoa, nopeaa, halpaa – ja koemaistajallekin maistui erittäin hyvin. 

Yhdestä tällaisesta satsista tulee iso muovikipollinen nameja ja meillä ne ovat kuluneet noin viikossa. Yhden satsin hinta on nauta-sika jauhelihalla hurjan parin euron luokkaa, eli kyseessä on todellakin todellinen budjettiherkku! 


Lucky ainakin tykkää näistä nameista superpaljon ja vaikka olen niin vahvasti ajatellut, että Lucky palkkautuu lähes mistä vain ja että erillisten namien hommaaminen on ihan turhaa, täytyy kyllä sanoa, että näiden kanssa meno on ollu aika erilaista, kuin kuivanappuloiden.

Rally-tokotreeneissä Luckyn huomio on pysynyt minussa todella hyvin, koirauimalassa eteneminen on ollut nopeaa ja ulkona Lucky on ottanut vielä paremmin kontaktia, kuin ennen, ja tekee sitä nyt myös oma-aloitteisesti. Tykkään itse myös siitä, että namit ovat sopivan pieniä ja kuitenkin melko pehmeitä, eli niiden syöminen onnistuu koiralta nopeasti kovassakin vauhdissa.

Näistä tuli ehdottomasti meidän luottonameja!

27 helmikuuta 2019

Uimakoulussa osa 1: iiks, vettä!

Me aloitettiin tänään Luckyn kanssa uimakoulu! Kyllä, uimakoulu. Tai no, Lucky aloitti, itseltäni tuo uiminen jo sujuu melko luontevasti. Olen jo pidemmän aikaa halunnut testata Luckyn kanssa koirauintia ja kun jonkin aikaa sitten kaveri suositteli lähellämme sijaitsevaa Sportti Hurttaa, päätin siirtyä tuumasta toimeen.

Aiemmin hidasteena on myös ollut, että olen epäillyt Luckyn stressaantuvan uimahalliympäristöstä liikaa, mutta nykyään tämä neiti alkaa jo olla sellainen seurapiirileidi, etteivät pienet ympäristömuutokset enää niin haittaa. Lucky on kuluneina vuosina reipastunut hurjasti kaikilla elämän osa-alueilla ja välillä menen itse ihan hämilleni tajutessani, miten reipas kuusivuotias minulla onkaan. 


Reippaus näkyi selkäesti myös tänään. Saapuessamme paikalle, Lucky astui rohkeasti sisään hallin ovista, tervehti rauhallisesti vastaanottotiskillä istuvan henkilökunnan, tutki ympäristöä ja osasi odottaa, kun itse maksoin ja riisuin ulkovaatteet päältäni.

Sitten siirryimme suihkuun. Suihkuttelu sujui todella paljon paremmin, kuin kotona, eikä Lucky edes  uimahallissa näyttänyt yhtään kärsivältä haha. Suihkun jälkeen odottelimme ennen omaa vuoroamme pienissä sivulooseissa edellisten uimareiden siirtymistä altaalta. Sekin sujui Luckylta, kuin vanhalta tekijältä, eikä sitä vasten ennakkoluulojani häirinnyt yhtään, että tiloissa liikkui muita ihmisiä ja koiria. 



Ensimmäisellä uintivuorolla mukana on aina uimaohjaaja, joka opastaa alkuun ja neuvoo, miten koiran kanssa edetään. Kerroin etukäteen, että Lucky alkuun jännittää vieraita ihmisiä, mutta sekin osoittautui melko turhaksi: parissa minuutissa Lucky ja ohjaaja olivat jo ihan kaveria, Lucky otti namia tämän kädestä ja treenaili käsikosketusta.

Ohjaajamme oli kaikin tavoin aivan mahtava ja arvostin todella paljon, että hän eteni kaikessa sataprosenttisesti koiran ehdoilla, positiivisin keinoin. Vaikka Lucky oli tilassa ja vieraassa ihmisseurassa suht rennosti, jännitti sitä selkeästi uima-altaan pulppuava vesi. Se ei aluksi uskaltanut tulla lähellekään altaan reunaa ja katseli epäilevästi pintaan nousevia kuplia :-D Aloitimme siis ihan nollasta vaan totuttamaan Luckya altaan lähellä olemiseen ja sen ensimmäiselle rappuselle astumiseen. Veteen ei ensimmäisellä kerralla siis päästy vielä ollenkaan.

Tärkeintä itselleni oli nimenomaan positiivisen kokemuksen luominen Luckylle. Epävarman koiran kanssa kaikki positiiviset uudet paikat, ihmiset ja kokemukset ovat kuin rahaa pankkiin laittaisi ja sen vuoksi hidas eteneminen ei haittaa itseäni yhtään. Saimme ohjaajaltamme mahtavia neuvoja, miten treenata veden lähestymistä ja puolessa tunnissa pääsimme jo todella pitkälle: tunnin lopussa Lucky jo reippaasti uskalsi seistä etujalat veteen vievillä rappusilla! Iso askel koiralle, joka ei alkutreeneistä vielä uskaltanut tulla puolen metrin päähän vedestä. 


Ja mikä tärkeintä, Luckylla vaikutti jännityksestä huolimatta olevan hauskaa. Se söi innoissaan nameja, tassutteli altaan ympäri ja rentoutui silmissä huomatessaan, ettei sitä pakoteta mihinkään tai viedä veteen väkisin. Treenejä jatketaan nyt niin, että käymme Luckyn kanssa pari kertaa omatoimivuoroilla harjoittelemassa altaan lähellä olemista ja rappusien kulkemista, kunnes Lucky uskaltaa itse mennä veteen. Sitten käymme vielä kerran uimaohjaajan kanssa läpi itse uintiin liittyvät ohjeet ja opasteet, jotta koira saa uimisesta irti kaiken mahdollisen hyödyn.

Olen itse todella innoissani tästä uudesta harrastuksesta ja varasinkin jo uintivuoron meille ensi viikon keskiviikolle. Kerron sitten, kuinka pitkälle toisella uintikerralla päästiin!


Reipas tyyppi tänään "uinnin" jälken. 

06 marraskuuta 2018

Maalissa.

Kirjoitin alunperin tämän tekstin erääseen Facebookin rescuekoiraryhmään viikko sitten, mutta sen saama huikea vastaanotto sai minut miettimään, että aihe saattaisi kiinnostaa ja mahdollisesti myös auttaa joitain tätä blogia lukevia. Kun nyt kuitenkin ihan aiheen ytimessä ollaan: rescuekoira, arkuus ja pelot. Ja niiden voittaminen.

Monet teistä varmasti jo tietävätkin, että Lucky on ihmisarka. Lucky on aina ollut epävarma vieraita kohtaan ja pelännyt uusia ihmisiä niin sisällä, kuin ulkona. Lucky tuli minulle Espanjasta ollessaan puolitoistavuotias, se oli kasvanut pennusta epävarmaksi nuorukaiseksi tarhalla ja näin ollen täysin sosialistamaton. Se pelkäsi kaikkea: ulkomaailmaa, telkkaria, ikkunoita, rappukäytävää, kovia ääniä. Eniten kaikesta se kuitenkin pelkäsi vieraita ihmisiä.

Kun meille kotiin tuli vieras, Lucky haukkui koko vierailun ajan. Se ei uskaltanut mennä kosketusetäisyydelle, eikä hiljentynyt hetkeksikään. Vasta parin vierailukerran jälkeen se alkoi tottua ihmiseen. Vuoden päivät jokaiseen uuteen tyyppiin tutustuminen vei Luckylta pari tapaamiskertaa ja se aika oli itselle tajuttoman raskasta. Olin varma, että tätä tämä tulee olemaan aina. Meille ei vaan voi tulla vieraita.



Pikku hiljaa, vähän huomaamattani, Lucky kuitenkin alkoi luottaa uusiin ihmisiin hiukan nopeammin. Jossain kohtaa huomasin, että hei, se saattoikin jo lopettaa haukkumisen ja rentoutua ensimmäisen vierailun loppupuolella. Sitten jo parin tunnin jälkeen.

Me aloimme töystää paljon oikeaa tutustuttamistyyliä. Monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen päädyin  siihen, että Luckylle toimii paremmin, että minä itse namitan Luckya vierailun aikana, eikä vieras, niin kuin aiemmin olimme tehneet. Huomasin, että oli tärkeää, että vierailun alussa pidin Luckya kontaktissa namilla ja huomasin myös, että auttoi, kun otin Luckyn syliin siksi aikaa, että vieraat pääsivät sisään. Huomasin, että koira pikku hiljaa alkoi kiinnittämään minuun enemmän huomiota, kuin vieraisiin ja huomasin myös, että palkitseminen sen jälkeen, kun Lucky itse oli käynyt haistelemassa vierasta, toimi sille hyvin rohkaisevana temppuna.

Varsinkin näiden oivallusten jälkeen edistys on ollut huimaa ja positiivisia kokemuksia on tullut paljon. Viime viikolla, neljä ja puoli vuotta kotiutumisen jälkeen, jännitin koko päivän töissä, miten poikaystäväni vanhempien ensimmäinen kunnon vierailu meillä kotona sujuisi. Heillä ei ole liiemmin kokemusta koirista ja pelkäsin, etteivät kemiat epävarman Luckyn kanssa kohtaisi. Mutta olinkin ihan unohtanut, kuinka uskomattoman pitkälle me tänä päivänä ollaan päästy.

Lucky otti vieraat vastaan rauhallisesti, haukkumatta, vain hitusen epäileväisenä. Se pystyi heti keskittymään herkkuihin ja antoi ihmisten hienosti tulla sisään ja riisuutua. Se haisteli uusia tyyppejä rohkeasti ja tuli luokseni hakemaan namia. Se haukahti koko vierailun aikana kaksi kertaa ja puolen tunnin jälkeen se olisi halunnut kiivetä vieraiden syliin.

Tämä tilanne on meille maali. Tämän enempää Luckyn ei tarvitse vieraisiin luottaakaan. Neljässä ja puolesta vuodessa me teimme sen, minkä minä kerran luulin täysin mahdottomaksi.

Itkettää, onnesta.

27 heinäkuuta 2018

Kynsienleikkuu kivaksi – näin inhottu toimenpide muuttui hetkessä hauskaksi tempuksi

Kynsienleikkuu. Ah, kaikkien koiranomistajien suosikkitoimenpide. Jokaisella koiran omistaneella lienee enemmän tai vähemmän kokemuksia siitä, mitä kynsienleikkuu pahimmillaan voi olla. Pyristelyä, huutamista, pakoon pyrkimistä, murisemista, puremista. Koira vihaa toimenpidettä niin, että juoksee sängyn alle piiloon, kun kynsisakset kaivetaan laatikosta.

Myös meillä kysienleikkuu oli alun perin hankalaa. Lucky ei selvästi tykkää, että se pakotetaan olemaan paikallaan ja se ahdistui kovasti, kun alussa yritin väkisin leikata siltä kynsiä sylissä pitelemällä. Niinhän meillä oli aiemminkin koirien kynsiä leikattu. Tosin, kyllähän se edesmennyt terrieri vihasikin kynsienleikkuuta koko 15 vuotta pitkän elämänsä enemmän, kuin mitään muuta.

Olen kirjoittanut kynsienleikkuusta täällä blogissa aiemminkin useampi vuosi takaperin ja kun nyt ennen tämän postauksen kirjoittamista palasin lukemaan vanhat tekstini järkytyin. Ihan kamalaa settiä! Olin unohtanut, kuinka vähän tiesinkään koiran koulutuksesta vielä neljä vuotta sitten, että "määrätietoisesti koiralle murahtaminen vastaukseksi pyristelyyn" oli tyyli, jonka oikeasti kuvittelin olevan koirankoulutuksessa oikea. Nolottaa ja hävettää, mutta kai sitä vaan pitää ajatella, että onneksi sitänykyään tietää paremmin.

Todistaakseni, että nämä joskus ennen käyttämäni tyylit eivät tosiaankaan tuota yhtä hyvää lopputulosta, kuin positiiviset koulutsmallit, kuvasin videon aiheesta. Videolla siis tämänhetkinen kysienleikkuutilanne, joka on aivan totaalisen erilainen, kuin mitä se pari vuotta sitten olin. Mielettömintä on, ettei tämän asian eteen edes ole tehty mitenkään hurjasti töitä, vaan toimenpide muuttui koiralle miellyttäväksi vain pieniä muutoksia tekemällä.


Suurin oivallukseni tuli, kun tajusin, että asiat on tehtävä juuri sen koiran tyylillä. Miksi yrittäisin väkisin leikata kynsiä koiralta, joka ei muutenkaan tykkää olla väkisin pidettävänä? Miksen hyödyntäisi koiran luontaista energiaa tehdäkseni kynsienleikkuusta toimenpiteen, joka ei koirasta tunnu ikävältä pakolta?

Lucky rakastaa juustoa, eli treeniherkuksi kynsienleikkuuhetkiin valikoitui Emmental. Lucky rakastaa temppuilua, eli treenissä hyödynnettiin juuri sitä. Oltiin hajoiteltu "odota"-vihjettä jonkin verran, mutta se oli Luckyla aloitushetkellä vielä vähän hakusessa. Aloitettiin siis treeni sillä, että laitoin juuston palan Luckyn eteen ja kun Lucky ei yrittänyt ottaa sitä väkisin, annoin sille luvan mennä herkulle "ole hyvä"-vihjeellä (jonka Lucky valmiiksi osaa ruokakupilta). Tätä tehtiin jonkin verran, kunnes Lucky (todella nopeasti) tajusi jutun juonen ja pystyin jo ottamaan sakset mukaan hommaan. 

Laitoin siis Luckyn eteen juuston palan, annoin "odota"-vihjeen, leikkasin yhden kynnen ja vapautin koiran juustolle. Hyvin sujui. Tehtiin sama uudestaan, ei ongelmaa. Hämmästykseni oli suuri: näinkö helposti tämä hoituisikin? 

Painotan, että Lucky ei koskaan suoranaisesti ole pelännyt kynsienleikkuuta. Sen mielestä on ollut vähän epämiellyttävää, mutta ei koskaan ole pelännyt kynsisaksia tai lähtenyt karkuun toimenpiteen alkaessa. Se ei vaan ole tykännyt mun tyylistä hoitaa hommaa ja on vedellyt tassua pois, vinkunut ja pyristellyt. Jos kyse olisi ollut kunnollisesta pelosta, koiraa täytyy vastaehdollistaa kynsisaksiin perusteellisemmin. Koira, joka jo on alkanut yhdistää jonkin toimenpiteen ikävään tunteeseen, vaatii enemmän totuttelua, kuin koira, joka vaan kokee homman epämiellyttävänä. 

Kynsienleikkuu sujuu nykyään meillä iloisissa merkeissä. On ihana nähdä Luckyn heiluttavan häntää toimenpiteen aikana ja on ihanaa itse olla stressaamatta. Etutassuissa (jotka aina ovat olleet meille hankalammat) Lucky saa edelleen juustoa joka naksahduken jälkeen. Takatassut menevät yksi tassu kerrallaan. Jatkamme myös lyhentelyä, kunnes kaikki herkut ovat loppuneet, eli saatan lyhennellä vielä etutassujen kynsiä, vaikka ne olisi jo kertaalleen leikattu. Tämä vaan lisätreeninä ja jotta koira tosiaan saa kaikki herkut toimenpiteen aikana, eikä sen jälkeen.

Näin meillä! Miten teillä hoidetaan kynsien leikkuu? Rennosti vai vähemmän rennosti? :-D

15 helmikuuta 2018

Kun kaikki menee metsään – mutta kuitenkin niin oikein


Tänään on ollut koiranomistajan näkökulmasta mielenkiintoinen päivä. Mielenkiintoinen ja jokseenkin omituinen. Yllättävä. Paskaksikin voisi kutsua.  

Tämän päivän kolmesta lenkistä kaksi menivät totaalisesti päin prinkkalaa. Niin pahasti, että jonain toisena päivänä varmasti olisin ehtinyt jo ilmoittautua huonojen koiranomistajien mustalle listalle. Tänään tyydyin kirjoittamaan asiasta blogipostauksen.  

No mutta. Aloitetaan siitä yhdestä hyvästä. 

Aamulenkki puoli viiden aikaan (tai no, enemmänkin yölenkki omasta mielestäni...) ennen aamuvuoroon lähtemistä sujui rauhallisesti nuuskutellen. Vaikka ylös nouseminen tuohon aikaan välillä tuntuu kerrassaan epäinhimilliseltä, ovat täysin hiljaiset Itä-Helsingin aamut jotenkin todella kauniita ja rentouttavia. Niin myös tänään. Koska olin myös melko varma, ettei yksikään hiihtäjä siihen kellonaikaan yllättäisi meitä minkään kulman takaa (meidän hiihtäjä-ongelmista lisää täällä) kiersimme normaalin, noin 20 minuutin mittaisen aamulenkkimme rennosti lumessa tarpoen. Ihana aamu. 

Mutta sitten koitti iltapäivä. Ja pakollinen ulospääsy. 

Tultuani kotiin töistä kolmen pintaan oli päivän toisen lenkin vuoro. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on todennkäisesti häiriöiden kannalta suhteellisen vaikea kellonaika: paljon koulusta palaavia ja ulkona riehuvia lapsia, paljon muita koiranulkoiluttajia ja no, todennäköisesti myös niitä hiihtäjiä. Ulos nyt kuitenkin oli lähdettävä ja tarkoitus oli tehdä sama lyhyt kierros, jota nyt tämän viikon olemme kiertäneet rauhoittaaksemme hiihtäjä-tilannetta. Reitiltä nimittäin näkyvät hiihtoladut, mutta ne ovat suhteellisen pitkän matkan päässä. Eli siedättämisen kannalta toimiva ratkaisu. 

Koska olen tällä viikolla aloittanut hiihtäjien vastaehdollistamistreenit Luckyn kanssa on taskuihin lenkeille lähtenyt mukaan myös huippuhyviä herkkuja. Yleensä lenkkeilemme pelkät ruokanappulat taskuissa, mutta tänään siis nappasin mukaan ihan namien kuningasta, nimittäin juustoa. Olihan odotettavissa vaikka mitä Luckylle hankalaa häiriötä. 

No, hankalaa häiriötä kyllä oli tarjolla. Ja vielä hirmuisen paljon enemmän, kuin mitä olin ajatellut. 

Heti pois pihalta päästyämme kävelytien vieressä olevalta mäeltä laski pari ala-asteikäistä poikaa alas pulkoilla suoraan meitä kohti. Oma reagointi oli turhan hidasta, olisi vaan pitänyt kääntyä takaisin päin ja ninjailla karkuun, ja yksi pojista laski ihan suoraan eteemme. Lucky hätääntyi, haukahti ja halusi äkkiä poispäin. Lähdimme äkkiä tilanteesta kiertääksemme takaisin kävelytielle pienen aukion kautta. 

Tässä kohtaa olin jo menettämässä toivoni. Lucky oli jo ehtinyt mennä niin paniikkiin, etten uskonut minkään sortin lyhyenkään lenkin olevan edes vähän mukava meille kummallekaan. Vetäisin henkeä. Mitäs sitten?

Odottelin hetken, jotta Luckyn mieli tasaantuisi, ja otin juustot esiin. 

Tämän päivän jälkeen olen melko varma, että Mustaleimaemmentaaliin on lisätty taikapölyä. Sen verran uskomatonta jälkeä se teki superstressaantuneen koiran aisteille. En koskaan ennen ollut nähnyt minkään herkun toimivan kierroksilla olevalle Luckylle niin hyvin: se pystyi keskittymään juustojen etsintään lumesta, vaikka ympärillä riehui lapsia ja kaiken maailman porukoita liikkui joka puolella. Uskomatonta!

Kuin taikaiskusta lenkki jatkui. Jatkoimme matkaa ja kaikki sujui uskomattoman hienosti: ei paniikissa kotiin vetämistä, ei stressaantuneena vapisemista. Loppulenkistä jäimme vielä etsimään juuston palasia päiväkodin pihan eteen, eikä Lucky ollut moksiskaan, vaikka lapsia kiipeili lumikasoissa ja juoksenteli ympäriinsä vanhempien hakiessa näitä kotiin. Se keskittyminen, johon Lucky siinä tilanteessa pystyi, oli lumoavaa katseltavaa. 

Hiihtäjiä emme sillä lenkillä nähneet. Onneksi vai harmiksi? En osaa sanoa. 


Sitten siihen päivän kolmanteen, ja itseäni kaikista eniten ärsyttävään: iltalenkkiin. 

Palatessani illalla treeneistä lähdin hyvillä mielin rentoutuneena ja suihkunraikkaana, vuorautuneena lempparikotiasuun ja paksuun untuvatakkiin, rauhalliselle (niinhän minä luulin...) iltalenkille. Asumme taajamassa ja täällä harvoin liikkuu paria ihmistä enempää iltakymmenen jälkeen. Iltalenkit ovat siis todella sopivia rentoutumislenkkejä sekä Luckylle, että itselleni. 

Myös tänään lähitessämme oli ihanan rauhallista, hiirenhiljaista. Kävelimme tuttua lenkkipolkua rauhassa haistellen ja maailmaa ihastellen ja ajattelin, että koska puoli yhdentoista aikaankaan tuskin kovin montaa hiihtäjää osuu tielle, kierrämme saman lenkin, kuin aamulla. 

Olimme päässeet melkein lenkin puoliväliin, kun pamahti ensimmäisen kerran. Raketti. He*vetin ilotulitus. Helmikuun puolessa välissä. Ensimmäinen ajatukseni oli että "voi ei ei ei, nyt lähdetään paniikissa kotia päin". Jatkoin kuitenkin itse vain eteenpäin kävelyä eleettömästi. Ja Lucky teki samoin.

Mitään hirmupaniikkia ei tullut edes, kun kuului toinen, ja sitten kolmas, paukahdus. Kyllä, Luckya jännitti. Kyllä, häntä liimautui alas. Mutta lenkki jatkui vetämättä, temppuilu sujui ja namejakin etsittiin lumesta. En ollut uskoa silmiäni. 

Onneksi pamaukset loppuivat siihen ja loppumatka kotiin päästiin kulkemaan rauhassa. Sisään tullessamme Lucky oli vähän huolestuntu (kuten aina kun ulkona on paukkunut), mutta myös tällä kertaa huoli hälveni tutulla konstilla: sillä maailman parhaalla juustolla. Eikun juustoviipale kouraan ja rally-tokoilemaan – ja jännitys oli poissa muutamassa minuutissa. Toimii meillä ihan joka kerta. 

Semmoista siis meillä tänään. Metsään mennyttä, voipi sanoa. Paska päivä, sanoisi joku (myös minä, useimmiten). Tänään kuitenkin ihan tosissani väitän, että tämä oli yksi onnistuneimmista päivistä pitkään aikaan. Tänään nimittäin suuria edistysaskelia otti niin koira, kuin omistajakin, ja käteenkin jäi jotain hienoa. 

Nimittäin todiste siitä, että Mustaleimaemmentaalissa piilee maaginen voima. 

09 helmikuuta 2018

Hiihtäjähelvetti – meidän treenisuunnitelma

Helsinkiinkin on ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tullut ihan oikea lumitalvi. Kaikkialla on silmiä hellivän kaunista ja on ihanaa, että iltalenkeilläkään ei enää ole pelkkää pimeää ja mustaa. Lucky myös rakastaa pakkaslumessa loikkimista ja itsekin tykkään askelten narskumisesta ja raikkaasta ilmasta. 

Mutta ensimmäinen kunnollinen talvi on myös tuonut mukaan uusia haasteita. Olemme asuneet kyseisellä alueella nyt vähän yli vuoden ja viime vuoden lumeton talvi ei ehtinyt paljastaa kaikkea, mitä lenkkeilymaastoissamme talvisin tapahtuu. Siksi todellisuus siitä, että jokapäiväiset lenkkeilypolkumme nyt ovat muuttuneet suosituiksi hiitoladuiksi, aiheuttaa odottamatonta päänvaivaa. 


Olen kyllä tiedostanut, etää Lucky jännitää hiihtäjiä. Mutta en kuitenkaan, että tässä mittakaavassa. Lucky on kuluneina vuosina, ja varsinkin nyt tänä talvena, ehtinyt pelästyä aivan liian montaa hiihtäjää, ennen kuin minä oikeasti tajusin asian vakavuuden. Todennäköisesti oma hidas reagointi on vain pahentanut pelkoa ja nyt ollaan tilanteessa, jossa Lucky on alkanut jännittää ulos lähtemistä ja tuttuja lenkkeilymaastoja. Ollaan siis taas samantyylisessä tilanteessa, kuin joskus alkuaikoina. 

Mutta onneksi olen itse nykyään tottuneempi elämään pelokkaan koiran kanssa. Se sijaan, että epätoivoisena raahaisin Luckya hiihtäjien ohi, päätin heti alkaa sovittamaan itse räätälöimääni treenisuunnitelmaa.


Ensiksi on tarkoitus rajoittaa lenkkeilyä tarpeeksi kauas hiihtoladuista ja tehdä pitemmät lenkit hiljaisempiin aikoihin. Tänään aamulla Luckya selvästi jännitti kävellä hiihtolatuja kohti ja etenimme hiljakseen, Luckyn tahtiin. Mukaan taskuun oli lähteynyt harvinainen herkku, nimittäin nakit. Kun lähestyimme latuja (mutta kuitenkin olimme vielä hyvän matkan päässä, eli noin 100-150m) havaitsin kauempaa lähestyvän hiihtäjän. Tsekkasin, että Lucky huomasi hiihtäjän ja aloin lapata nakkia suuhun. 

Minulla oli käytössä kolmemetrinen BAT-hihna ja annoin sen olla löysällä, eli jos Lucky itse olisi halunnut siirtyä poispäin, sillä olisi ollut siihen mahdollisuus. Etäisyys vaikutti kuitenkin olevan riittävä ja nakit tarpeeksi herkullisia, koska Lucky selvästi himoitsi nakkeja enemmän, kuin jännitti hiihtäjää. Kun hiihtäjä sitten oli kadonnut näkyvistä, nakkien tulo loppui heti. Ensimmäiset hiihtäjätreenit suoritettiin siis erittäin onnistuneesti vastaehdollistamalla. 

Nyt tarkoituksen olisi edetä niin, että joka päivä tulisi 1-2 onnistunutta vastaehdollistamista tarpeeksi kaukana kohteesta. Samaan aikaan minimoidaan suunnittelemattomat kohtaamiset hiihtäjien kanssa. Ajattelen, että rauhoitetaan tilanne nyt alkuun ja ensimerkiksi viikon päästä katsotaan uudestaan, millä mielellä Lucky lähtee ulos. Jos tilanne selvästi alkaa tasaantua, voidaan alkaa lyhentää matkaa hiihtäjiin. Lisäisin mielelläni treeneihin myös BAT:ia, mutta juuri nyt tuntuu, että Luckyn tunnetilaa ulkoilua kohtaan on ensin saatava muutettua positiivisemmaksi. 


Mielenkiinnolla odotan, millaisiin tuloksiin päästään. En ole ennen siedättänyt mitään tiettyä asiaa näin systemaattisesti, koska aiemmin ulkona pelottavia asioita on ollut niin monia erilaisia, ettei niitä kaikkia millään ole pystynyt vastaehdollistamaan kerralla. Nyt, kun pelottava kohde on selkeä, sitä on helpompi lähteä työstämään. Lupaan kertoa, miten projekti edistyy! :-)

Onko muuten kellään teistä ollut samankaltaisia kokemuksia? Miten teillä on selvitty pelottavista asioista? Kuulisin mielelläni onnistumistarinoita!

12 tammikuuta 2018

Koira ja pelottava ulkomaailma – näin meillä voitettiin lenkkipolkujen möröt

Ajattelin kirjoittaa vähän meidän kohta neljä vuotta kestäneestä kamppailusta ulkomaailmaa vastaan. Kuulostaa vähän hassulta, mutta juuri sitä se on kyllä ollut. Kamppailua, kun se itselle ihan tavallinen oven ulkopuolinen maailma on koiralle kauhistus. 

Lähtötilanne Luckyn tullessa minulle keväällä 2014 oli siis, ettei se ollut ikinä nähnyt mitään muuta, kuin koiratarhan ja sen lähiympäristön keskellä Espanjan maaseutua. Oli siis näin jälkeenpäin ajateltuna hyvin loogista, että sillon 1,5 vuotias koira pelkäsi ulkona kuollakseen kaikkea, puita, koiria ja autoja lukuunottamatta. En kuitenkan silloin nuorena ja kovin kokemattomana koirien peloista osannut suhtautua Luckyn pelkoihin kovin rakentavasti vaan todennäköisesti pahensin niitä vielä huomattavasti pekottamalla sitä liian vaikeisiin tilanteisiin ja luomalla näin sille traumoja. Nykyään sitä onneksi ollaan viisampia ja kaikki virheet ovat olleet korjattavissa, mutta haluan tässä painottaa, että aika, kärsivällisyys ja eteneminen koiran ehdoilla ovat avainsanoja pelkojen voittamisessa. Niillä mekin lopulta ollaan päästy jo aika pitkälle.

Mutta miten se siis käytännössä tapahtui? Tässä pari tärkeintä oivallustani! 


1. Ole kärsivällinen

Tämä oli itselleni se kaikista vaikein osuus, hosuja kun olen. Mutta kiirehtiminen ja hosuminen on pelkojen siedätyksessä (ja kyllä ihan eläinten koulutuksessa yleisestikin) se kaikista suurin virhe. Koiran pitää saada kohdata pelon kohteet pienissä erissä ja ilman, että ne aiheuttavat paniikkia. Muuten edistystä ei tule ja pahimmassa tapauksessa mennäänkin vain takapakkia. Pelkojen siedätys aloitetaan siis niin kaukaa ja niin lyhyissä pätkissä, että tilanne ei ole koiralle ylitsepääsemättön vaikea, vaan se pysyy vielä rauhallisena. Itse vein esimerkiksi Luckyn aivan liian pitkille lenkeille heti Suomeen tultuaan. Raahasin sitä ympäri Helsingin keskuspuistoa "koska koiranhan täytyy saada liikuntaa". Ainoa asia, mitä Lucky oikeasti silloin olisi tarvinnut, olisi ollut todella lyhyet pissatukset lähiympäristössä, kunnes itse olisi uskaltanut ottaa askeleen kohti uusia maisemia. Anna siis koiralle aikaa ja älä hoppuile, kärsivällisyys kyllä palkitaan sitten ajallaan. 

2. Anna koiralle tilaa

Toinen ihan perustavaa laatua tehty virhe on koiran pakottaminen sille liian vaikeisiin tilanteisiin. Kun pakotamme toisia koiria pelkäävän koiran ohittamaan toisen koiran ihan liian läheltä, se todennäköisesti rähisee. Se ei tiedä miten muuten reagoisi, koska sille ei anneta tilaa tehdä omia valintoja. Rähinästä tulee hyvin nopeasti toistuva tapa, koska se on ainoa keino jolla koira tuntee pystyvänsä vaikuttamaan tilanteeseen. 

Mitä siis voisimme tehdä toisin?

Kierretään kauempaa. Auksi niin kaukaa, ettei koira reagoi ärsykkeeseen. Meillä esim edelleen pelätään polkupyöriä todella paljon. Ei siis missään tapauksessa lähdettäisi ohittamaan pyörää samalla kävelytiellä vaan loikataan mihin tahansa ojaan/metsään/pihaan, jotta koira ei koe joutuvansa umpikujaan. Samalla etsitään nameja maasta tai tehdään lempitemppujamme, jotta koiralla on jotain mukavaa tekemistä jännän tilanteen ajan. Tärkeintä on kuunnella koiraa – mitä se yrittää käytöksellään meille kertoa? Jos annamme sille mahdollisuuden, halauisiko se vaihtaa suuntaa toisen koiran nähdessään? Annetaan sille mahdollisuus siihen. 

3. Kokeile BAT 2.0:llaa.

BAT, eli behavior adjustment training, on amerikkalaisen koirankouluttajan Grisha Stewartin kehittämä menetelmä. Täällä menetelmä on esitelty mielestäni todella hyvin, kannattaa käydä tutustumassa jos BAT on vielä vieras koulutusmuoto. Et varmasti tule katumaan!

Oma ajatusmaailma mullistui BAT 2.0:llan yksinkertaisuudesta. Koiran annetaan tehdä itse omia, hyvä päätöksiä sille hankalassa tilanteessa. Sille annetaan sitä edellisessä kohdassa paljon hehkutettua tilaa, mutta sille myös tarjotaan välineet ratkaista tilanne itse. Sitä opastetaan käyttämään rauhoittavia signaaleja pakenemisen tai räyhäämisen sijaan. Kun koiran BAT-taidot kehittyvät, sitä alkaa koiranomistajana huomaamaan paljon uusia puolia koirassaan.

Kun sen käytöstä ulkona lenkillä seuraa, saattaa sitä, kuten meidän tapauksessa, esimerkiksi alkaa huomata, että koira ennen jännittävää kohtaamista itse alkaa nuuskia puskia. Se on siis itse löytänyt käytöksen, joka tuntuu siinä tilanteessa toimivalta. 

4. Opeta koira syömään ulkona.

Olen huomannut, että monet kovasti pelkäävien koirien omistajat pähkäilevät namien kanssa. Kun koira on kovin stressissä tai pelkää, se ei välttämättä syö nameja ollenkaan: Luckykaan ei ottanut ulkona namin namia ensimmäisen puolen vuoden aikana. Koska pelkojen siedätys ja jännien tilanteiden kohtaaminen kuitenkin on huomattavasti helpompaa, jos namit ovat toimiva vaihtoehto, me alettiin systemaattisesti treenata ulkona syömistä.

Aloitettiin metsistä, missä Lucky on aina ollut rento. Otin mukaan superherkkua, esim juustoa tai nakkia, ja mentiin ihan vain syömään ilman sen suurempia treenejä. Sitten alettiin etisä juustopaloja maasta ja tekemään helppoja temppuja metsässä. Pikku hiljaa syömistä siirrettiin vilkkaampiin paikkoihin ja kuppitarjoilu sisällä pistettiin ihan minimiin. Suurin osa ruokailusta siirtyi ulos. Vähitellen huippunameja pystyi vaihtamaan vähemmän herkullisiin ja ahmattikoira söi kuitenkin. Pikku hiljaa se söi pelottavammissa paikoissa ja yhtäkkiä vain huomasin, että katos, Luckyhan syö vaikka lapsijono marssi ohitse (lapset ei siis oikein ole Luckyn juttu). Nykyään Lucky syö missä ja milloin vain, mikä helpottaa treenejä huomattavasti. Syömisen treenaaminen erilaisissa ympäristöissä voi siis oikeasti helpottaa elämää tosi paljon!

5. Ole hyvä roolimalli.

Meillä hyvin oleellinen muutos lähti siitä, että itse muutin omaa asennettani. Rentouduin, nappasin mukaan lenkille paremman fiiliksen ja en märehtinyt epäonnistumisia. Yllättäen kaikki alkoi sujua paremmin. Huomasin myös, kuinka paljon vaikutusta omalla tsemppaamisella on Luckyn mielentilaan. Iloinen ääni, pari juoksuaskelta, leikkiasentoon meno, pari hauskaa temppua – pelottavan tilanteen aiheuttama jännitys purkautuu nykyään nopeasti, kun itse kannustan hauskanpitoon. Älkää siis pelätkö vaikuttavanne hölmöiltä hihkuessanne ja hyppiessänne koiranne kanssa, se on niin todellakin pelottomamman arjen arvoista!

29 syyskuuta 2017

Apua, koira haukkuu pihalla!

Eräässä Facebookin koiraryhmässä minulta kysyttiin, miten ollaan Luckyn kanssa treenattu rauhassa oloa takapihalla. Kirjoitellessani vatausta, tajusin, että hei tässä treenissähän me oikeasti ollaan onnistuttu aika hyvin! Ajattelin, että voisin kertoa aiheesta vähän myös täällä blogin puolella. 

Me siis muutettiin nykyiseen pihalliseen rivitaloasuntoon viime talvena ja kevääseen asti Lucky uskalsi käydä pihalla vain nopeasti pissalla myöhään illalla nameilla houkuteltuna. Asuttiin edelliset pari vuotta parvekkeellisessa kerrostaloasunnossa ja myös parveke vaati paljon totuttelua alussa. Mutta myös pahin parvekepaniikki selätettiin lopulta, meidän parveketreeneistä voi lukea enemmän tästä postauksesta.

Mutta takaisin asiaan. En silloin talvella lähtenyt vielä siedättelemään pihaa sen enempää, koska talvella ei nyt pihalla muutenkaan tullut hengailtua. Mutta lähtötilanne siis oli, että Lucky tosiaan juoksi sisään tai alkoi haukkumaan heti, jos kuuli pienenkin räsähdyksen tai näki jonkun liikkuvan aidan takana.  


Keväällä aloitettiin sitten treenit. Ensin hiljaisina aikoina, kun ympäristössä ei liikkunut ihmisiä lähes ollenkaan. Aloitettiin niin, että otin herkut mukaan ja menin itse pihalle ja houkuttelin Luckyn ulos. Ovi oli koko ajan auki ja koira sai siis aina mennä sisälle takaisin, kun siltä tuntui. Edettiin tosi pienissä erissä ja tosiaan esimerkiksi kahdentoista aikoihin illalla, ettei Lucky vain päässyt pelästymään/haukkumaan. 

Kun Lucky rauhallisina aikoina alkoi hengailla pihalla pidempiä pätkiä ravaamatta sisälle ja alkoi sietää pieniä ääniä kauempaa, siirryttiin seuraavaan vaiheeseen. Aloin availla ovea myös päivisin, kun ympäristössä oli enemmän häiriöitä, mutta ulos asti ei vielä menty. Avasin siis keittiössä sijaitsevan pihanoven ja kun ulkoa kuului ääniä tai näkyi häiriöitä heittelin Luckylle namia keittiön lattialle. Ei siis vielä menty lähellekään itse pihaa. Näin Lucky pikku hiljaa oppi sietämään ulkoa kuuluvia ääniä ja liikettä ilman, että ne pelottivat liikaa. Tässä vaiheessa treenejä tuli tietysti välillä pieniä takapakkeja, kun esimerkiksi joku lapsi päätti potkaista jalkapallon suoraan aitaamme ja Lucky pelästyi vaikka oltiinkin sisällä, mutta meillä takapakeista päästiin taas eteenpäin todella nopeasti.


Kun Lucky selkeästi alkoi sietämään häiriöitä sisätiloista käsin, siirryin itse ulos ja jätin oven auki. Kun häiriöitä oli näköpiirissä, heittelin koiralle ensin ulkoa käsin herkkuja sisään ja siitä sitten pikku hiljaa siirryin heittelemään ihan oven ulkopuolelle ja siitä sitten pidemmälle ja pidemmälle ulos pihalle. Tärkeäähän tässä on, että koiralla on vapaus perääntyä ja että kun esim yllättäen tuli liian vaikeita häiriöitä (meillä esimerkiksi huutavat lapset) heittelin herkkuja taas sisälle asuntoon, jolloin Lucky siirtyi itse sisään eikä näin ollen alkanut haukkumaan. Meillä tämä tietty ennakointi toimi tosi hyvin haukkumisen pois treenamisessa. 

Pikku hiljaa siinä sitten vain aloin huomata, että Lucky alkoi tulla kanssani ulos pihalle myös ilman nameja eikä enää hätkähtänyt kaikkia kuulemiaan ääniä. Se saattoi yhtäkkiä jatkaa namien etsintää nurmikolla, vaikka naapurin pihalla hääräiltiin, eikä enää reagoinut ihmisten puheeseen aidan toisella puolella. Se myös alkoi viihtyä pihalla pidempiä aikoja iltaisin ja jäi nuuskuttelemaan rauhassa vaikka itse olin sisällä! 

Tämä siedätys toimi samalla suhteellisen hyvin kaikkiin ulkoa kuuluviin ääniin eli myös ongelma, että koira haukkui avoimesta ikkunasta kantautuville äänille, lähti helpottamaan hurjasti. En edelleenkään jätä pihan ovea auki, jollen itse ole ulkona/keittiössä, jotta pystyn esimerkiksi lasten aiheuttaessa liian kovia ääniä namittamaan Luckya nopeasti. 


Mutta muuten meillä kyllä menee pihasiedätyksen suhteen nyt oikein erinomaisesti. Ihan oleellisinta harjoitellessa on ollut välttää, että koira ehtii reagoida häiriöihin. Eli namittaa heti, kun häiriö on näköpiirissä – ei vasta sitten, kun koira on jo ehinyt alkaa haukkumaan. Myös liian vaikeiden tilanteiden välttäminen on oleellista (kuten vastaehdollistamisessa yleisestikin). Eli ei mennä ulos treenaamaan, ennen kuin äänet kestetään sisätiloista käsin. 

Meillä kesän treenien tulokset paljastuivat kokonaisuudessaan nyt alkuviikosta, kun tyhjensimme pihaa alkavan julkisivurempan tieltä. Kantaessamme pöytää ja ruukkua sisään, Lucky hengaili kanssamme pihalla, eikä reagoinut mitenkään, kun naapuri koiransa kanssa pihalla alkoi jutella meille aidan yli! Se vain hengaili rauhassa mukana, vaikka ääniä ja liikettä oli vaikka kuinka! Tajusin, että hei me onnistuttiin! <3 

10 heinäkuuta 2017

Virheistä, joista opin

Kolmessa vuodessa ehtii aika paljon. Kolmessa vuodessa voi ehtiä tulla aika taitajaksi jossain tietyssä lajissa, oppia uuden kielen, suorittaa kandin. Vaikka lähtökohtana olisi, ettei kieltä puhu sanakaan, voi pitkäjännitteisellä treenaamisella kolmessa vuodessa jo puhua kyseistä kieltä täysin sujuvasti.

Kun otin Luckyn, en itse edes tajunnut, kuinka vähän oikeasti tajusin koirien sielunelämästä. Meillä oli toki aina kuulunut sukuun koiria, mutta ne olivat semmoisia kasvattajan kultapentuja, joiden kanssa suurimmat haasteet olivat kerjääminen keittiössä tai pihalla räksyttäminen. Toki ymmärsin koiria yleisellä tasolla, mutta en ollut koskaan edes uhrannut ajatusta sille, kuinka suurien haasteiden kanssa koiran kanssa oikeasti voikaan joutua taistelemaan.

Kun otin Luckyn olin naiivi. "Kaikki on koiralle koulutettavissa", ajattelin. Ja pitäähän se päällisin puolin paikkaansa, mutta kun kyse on esimerkiksi huonosta hermorakenteesta ja sosiaalistamisen puutteesta johtuvista peloista, ei asia aina ole noin yksiselitteinen. Sen sainkin sitten oppia kantapään kautta.

Kukaan ei ole seppä syntyessään. Niinhän se on. Mutta välillä niin toivoisin, että voisin palata ajassa kolme vuotta taaksepäin ja tehdä asiat eri tavalla. Näiden vuosien aikana on oppinut ymmärtämään aran koiran tarpeita ihan eri tavalla ja myös huomaamaan, että monet alkuaikoina käyttämäni siedätyskeinot ovat olleet niin uskomattoman vääriä.

Tiedän, etten niissä tilanteissa kolme vuotta sitten olisi osannut toimia paremmin. Tein kyllä kaiken, minkä silloin pystyin. Kahlasin läpi koulutusfoorumeja, blogeja ja keskusteluryhmiä. Kävin luennoilla ja vein Luckyn kursseille. Kokeilin avoimella mielellä erilaisia koulutusmetodeja ja yritin kaikin voimin tehdä oikein. Mutta joskus kaikesta huolimatta menee pieleen, eikä sille voi mitään. En moiti itseäni, mutta on samalla raskasta ja hienoa nyt jälkeenpäin oivaltaa kaikki ne asiat, mitä vuosien varrella on oppinut ja mitä ei enää uuden koiran kanssa koskaan toistaisi. Ajattelin nyt lyhyesti listata asiat, jotka ensimmäisen aran koiran omistajana tuli tehtyä vähän vinksahtaneesti ja miten nyt kolme vuotta myöhemmin ongelmatilanteet ratkaisisin.


Älä pakota, odota 
Niin, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tämä on yksi niistä eniten itseäni harmittavista jutuista – että olen liian hätäinen. Hätäilin, että Lucky pitäisi heti viedä joka paikkaan, jotta se tottuisi. Hätäilin, että sen heti pitäisi tavata kaikki ihmiset. Hätäilin, että pitäisi tehdä pitkiä lenkkejä, vaikka koira selvästi olisi tarvinnut kasapäin aikaa ja vain pikkupissatuksia jossain hiljaisessa metsässä. Kaduttaa, että vein pelkäävän koiran väkisin sille aivan liian vaikeisiin tilanteisiin, todennäköisesti tottuminen uuteen elämään olisi sujunut paljon nopeammin ja helpommin, jos olisin ollut kärsivällisempi.


Välttelykin on siedätystä
Elin tosi pitkään siinä uskossa, että Lucky pitäisi altistaa sitä pelottaville asioille. Toki koiran pitää nähdä ja kokea, jotta se voi tottua, mutta annosten pitäisi alussa olla niin pieniä, ettei koira paniikissa halua tilanteesta karkuun. Ei siis ollut hyvä idea esimerkiksi pakottaa Luckya kävelemään päiväkodin aidan vierestä, jotta se huomaisi, ettei mitään pahaa tapahdu. Näin jälkeenpäin tuo ajatusmalli tuntuu ihan absurdilta, mutta tiedän kuitenkin myös, etten ole ollut ainoa, joka on kuvitellut siedätyksen tapahtuvan noin.

Päiväkodin vierustoissa ei enää ole Luckyn mielestä mitään vikaa. Miten se sen tajusi? No kun minä vihdoin tajusin antaa sille niin paljon tilaa, kuin se tarvitsi. Pikku hiljaa se sitten itse hakeutui lähemmäs ja yhtenä päivänä yhtäkkiä tajusin, että se ihan rauhallisena haisteli päiväkodin aitaa, jonka takana kymmenen lasta huusi ja juoksi ympyrää. Niin helppoa, että ihan pahaa tekee.


Takapakkeja tulee
Se tunne kun olet treenannut koiran kanssa jotain asiaa ihan tolkuttoman pitkään ja onnistumisia on tullut useampia. Koira oli monta päivää haukkumatta naapureille, jess. Mutta sitten yhtenä maanantaina se yhtäkkiä on, kuin kaikki olisi unohtunut ja seisoo räkyttämässä jokaiselle naapurista kuuluvalle äänelle. Ärsyttää ja tekee mieli heittää hanskat tiskiin.

Noina hetkinä kannattaa muistaa, että meille kaikille aina tulee elämässä takapakkeja ilman, että se heti tarkoittaa, ettemme olisi oppineet mitään. Senat menevät sakaisin, kun pitäisi puhua englantia, vaikka kielen osaa ihan sujuvasti. Kitaransoitosta ei tule yhtäkkiä mitään, vaikka eilen soinnut vielä sujuivat leikiten. Koira ei ole kone, arjen muutokset kuten väsymys, stressi, kivut ja muut häiriöt vaikuttavat siihen ihan samalla tavalla, kuin meihin ihmisiin. Yksi epäonnistuminen ei tarkoita, ettei koira ole oppinut mitään.


Kun minä en jaksa, koira ei jaksa
Vuosien varrella olen oppinut, että joskus pitää vaan antaa olla. Jokainen vuorokauden hetki ei voi olla koulutshetki, jokainen lenkki ei voi olla pelkkää treeniä. Joskus koiranomistajana pitää vain chillata ja päättää, että tänään en yritä olla täydellinen. Jos jo lenkille lähtiessä väsyttää, ärsyttää, päätä särkee tai hartioita painaa huono päivä on täysin turhaa yrittää tehdä tilanteesta mitään kaikkien aikojen BAT-treeniä. Siitä ei seuraa mitään muuta, kuin itkua ja hampaiden kiristystä, koira pelkää entistä enemmän ja itselle tulee ärsytyksen lisäksi huono omatunto, kun epäonnistumisen harmitusta tulee tiuskittua koiralle.

Nykyään lähden näinä päivinä Luckyn kanssa metsään tuulettumaan. Ei treenata mitään, ei siedätetä mihinkään. Kävellään vaan ja ollaan. Ja tiedättekö, yleensä se auttaa myös siihen oman väsymykseen, päänsärkyyn, stressiin tai v-tutukseen erittäin hyvin.


Toivottavasti näistä ajatuksista voisi olla jollekin toiselle haastavan koiran kanssa elävälle hyötyä. Vaikka nyt listasin nämä silloiset ratkaisuni "virheiksi" haluan myös painottaa, että ne siinä tilanteessa aina ovat olleet se paras tietämäni ratkaisu. Ikinä ei voi tehdä muuta, kuin parhaansa. Kiitos siitä muistutuksesta hänelle, joka aina jaksaa tukea minua, kun oma usko itseeni koiranomistajana ei riitä <3

18 kesäkuuta 2015

Paluu rally-tokoon

En ole tainnutkaan mainita, että mehän palattiin rally-tokon pariin pienen alkeiskurssin jälkeisen tauon jälkeen! Nyt käynnissä on jatkokurssi tutussa ja turvallisessa Heiluvan Hännän koirakoulussa Pitäjänmäessä ja meillähän alkaa itse asiassa homma sujua jo ihan yli omien odotusten.


Lucky osaa olla aika häsläri treenikentällä. Sillä on intoa ja energiaa vaikka muille jakaa ja varsinkin alkutreeneistä se on niin innoissaan, ettei meinaa nahoissaan pysyä. Meidän suurimpia haasteita onkin paikallaan pysyminen, odottaminen, hyppimättä olo ja vinkumattomuus. Nämä ovat oikeastaan samaan aikaan haasteita sekä rally-tokossa, että ihan normiarjessa. 


Suuria edistysakelia on toki tehty alkuun verrattuna, varsinkin hyppimättömyyden ja paikallaan olon kanssa. Nyt oleellisinta olisi ehkä lämmittely ja ylimääräisen energian purkaminen ennen varsinaisia treenejä, jotta ensimmäinen viisitoistaminuuttinen ei aina menisi rauhoittumiseen. Edelliset rally-toko treenit olivat meidän ensimmäiset kunnon ulkotreenit ikinä. Tehtiin kaiken lisäksi rataa, mitä loppupeleissä ollaan Luckyn kanssa harjoiteltu suhteellisen vähän. Luckylle ulkona treenaaminen on aina suhteessa sisätreeneihin paljon haastavampaa ja odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Voi, kuinka sainkaan yllättyä!


Tämä treenipeto nimittäin toimi parkkipaikan ratatreenissä kuin unelma! Juu, tulihan niitä hyppimisiä, varsinkin kun tempo muuttui juoksuun, ja makaamassa oli vähän hankala pysyä sekuntia kauempaa. Mutta seuraaminen, kontakti, istumiset, käännökset ja muut sujuivat ihan moitteettomasti! Ongelmat olivat enemmänkin minussa ja omassa sähläämisessäni kylttien kanssa, tuntui, että Luckylla oli liikkeet huomattavasti paremmin lihasmuistissa, kuin itselläni. Nyt siis tiedetään, kenen tässä oikeasti täytyy treenata... :-D 


Suurin positiivinen yllätys tuli kuitenkin koskien ympäristön häiriöitä. Olin ihan ällikällä lyöty, kun arka koirani vain vilkaisi ohitse kiitävää pyöräilijää ja lenkkeilijää, eikä ylipäätänsä reagoinut muihin koirakoihin. Vilkaisun jälkeen seuraaminen jatkui hienosti kontaktissa. Nyt on kyllä omistaja ylpeä tulevasta rally-toko mestaristaan! 

10 kesäkuuta 2015

Yksin kotona


Paljon keskustelua lähipäivinä herättänyt uutinen Ruotsin tuntimääräsäätelyistä koskien koirien päivittäistä yksinoloa herätti myös minut keskustelemaan asiasta erinäisten sivustojen ja artikkeleiden kommenttibokseissa. Helsingin Sanomien uutisen mukaan koirat saavat lain mukaan Ruotsissa olla yksin vain maksimissaan kuusi tuntia päivässä. Nyt samanlaista systeemiä kaavaillaan mahdollisesti myös Suomeen.

Keskustelu koirien yksinoloajoista on itselleni lähes jokapäiväinen dilemma. Asun yksin, opiskelen, käyn töissä, olen muutaman järjestön puheenjohtaja, tykkään opiskelijajuhlista, leffassa käymisestä ja kahviloissa hengailemisesta. Tätä komboa pidetään tietääkseni erittäin huonona elämäntilanteena kun kyseessä on koiranomistaja. Ja sitä se usein myös on.


Minut on siunattu todella ihanalla lähipiirillä. Ystävillä joita voi pyytää hoitoavuksi ja äidillä, joka enemmän, kuin mielellään ottaa Luckyn luoksensa kotikonttoriin maratonipäivieni ajaksi. Arvostan tätä apua ihan suunnattomasti ja kiitos näiden ihmisten Luckyn elämä on niin paljon monipuolisempaa samalla, kun minä voin toteuttaa muutakin, kuin koiranomistajan arkea.

Mutta jopa kaiken saamani avun jälkeen yksinolotunteja tulee Luckylle usein monta. Oma kantani koiran yksin jättämiseen on kaikkea muuta, kuin mustavalkoinen. Tärkeintä on mielestäni alkajaisiksi ottaa huomioon koira itse. Osaahan koira olla yksin ja kuinka kauan se pärjää yksikseen? Eihän sitä ahdista, onhan se tottunut yksinoloon ja saahan se yksinolon ohella tarpeeksi laatuaikaa? Kun nämä kaikki asiat ovat kunnossa, koen itse, että koiran hyvin voi jättää työpäiväksi kotiin kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. Aikuinen, terve, aktivoitu koira tottuu kyllä nukkumaan työpäivän ajan eikä kärsi. Päin vastoin, usein koirat tottuvat ajan kanssa nukkumaan päivät ja nukkuisivat ihmisten kotona ollessakin. 

Kuitenkin, itseänikin kalvaa joskus huono omatunto. Kun työpäivän jälkeen on joskus käytävä kaupassa, postissa, tai jos matkassa vain kestää tavallista pitempään, stressaan ja hötkyilen ja kiirehdin. Se ei auta mitään, mutta jokainen ylimääräinen minuutti, jonka Lucky joutuu takiani viettämään yksin, on raskas. Suuren osan ajastani risteilen koiranomistajuuden tuoman vastuun ja opiskelijaelämän välimaastossa ja ihmettelen, miten ratkaista arjen risteykset, missä nämä kaksi elämää eivät täysin kohtaa. Se on harvoin ihan yksinkertaista. 

Yritän koko ajan saada nämä eri elämät kohtaamaan paremmin. Yritän opastaa koiratonta lähipiiriäni ottamaan koiran mukaan eri meininkeihin ja samalla yritän opastaa uusia ihmisiä ja tilanteita vierastavaa koiraani pysymään mukana vauhdissa. Molemmat puolet voivat olla suhteellisen haastavia, mutta pienin askelin Luckykin jo alkaa kulkea useammissa riennoissa mukana. Aina koiraa ei vain voi ottaa mukaan ja silloin yritän olla hajottamatta itseäni huonolla omalla tunnolla. Tiedän itse, että ylimääräiset iltamenot (jolloin en saa Luckya hoitoon) työpäivien jälkeen ovat poikkeuksia. Kunhan ne pysyvät sellaisina Lucky kyllä pärjää. 

25 toukokuuta 2015

Ratkaisu sairaspäivien varalle

Kurkku kipeä, räkä valuu, kuumeväristykset kulkevat kehon läpi. Jokainen koiranomistaja tietää, kuinka vaikeaa voi olla koiranomistaja, kun kevätflunssa pääsee yllättämään. Samalla, kun koira tylsistyy ja huono omatunto kalvaa, olo on kuin traktorin alle jääneellä. Miten selviää koiran yksinhuoltaja, kun sairaus kaataa sängynpohjalle?


Meillä kysymys oli harmittavan oleellinen juuri tänään. Koska vielä kaiken lisäksi vietin sairaspäivän töissä, tuntui täysin epäoikeudenmukaiselta, että koko päivän yksin oleskellut koira joutuisi pärjäämään pelkällä lyhyellä pissatuslenkillä. Samalla omat jalat kuitenkin muistuttivat enemmän spagettia ja jo pelkkä matka töistä kotiin tuntui maratonilta (jopa autolla!). Siksi päädyttiinkin tänään lopulta erilaiseen lenkkeilyratkaisuun. 


Käveltiin rauhalliseen tahtiin tuttu korttelilenkki, mutta kotiin palaamisen sijaan asetuttiin istumaan nurmikolle kodin läheisyyteen. Minulla oli päivän pitkän lenkin tapaan Luckyn iltaruoka mukana taskussa ja aloin sitten heitellä nappuloita nurmen sekaan. Sopivaa häiriötreeniä, aktivointia ja vielä kivaa yhteistä tekemistä, jonka aikana omistaja ei kuukahda ojaan. 

Häiriöitä oli ympärillä mukavasti, autotie, bussipysäkki, sopivasti pyöräilijöitä (Luckyn kevään kauhistuksia), ihmisiä ja erilaisiä ääniä. Aluksi Luckya selvästi jännitti, se napsi nameja samalla ympärillensä tähyillen ja oli levoton. Kuitenkin jatkaessani namien viskomista, Lucky selvästi alkoi keskittyä etsimiseen kunnolla, ja pian se ei edes reagoinut ympärillämme olevaan hälinään. Hengailtiin nurmikolla ehkä 15-20 minuuttia ja oli tosi kiva huomata, kuinka paljon ollaa edistytty viimekesäisestä puistopanikoinnista. Silloin syöminen tällaisessa paikassa ei ikinä olisi tullut kysymykseenkään. 


Kun namit oli syöty, piti haukkua pari pyöräilijää ja hämärän näkäinen mieshenkilö, ennen kuin lemuava sonta nurmikolla vei mukanaan. Oli niin kiva nähdä oman varautuneen ja aran lemmikkinsä kierivän nurmella, kuin mikä tahansa onnellinen koira, etten edes viitsinyt puuttua tilanteeseen. Saatoin ehkä vähän katua kotona, kun eteisen täytti ripulimaisen etova lemu... :-D


Noh, sitä saa mitä tilaa. Tämä suihkunvihaaja joutui suoraa päätä pesulle! Nyt maataan vieretysten leveästi sohvalla ja koira on kuin pitkän metsälenkin jäljiltä. Haistelutreeniä aktivointina ei turhaan hehkuteta! 

22 huhtikuuta 2015

Suunnitelmissa kesä

Huhtikuu alkaa pian vetää viimeisiään ja kesä sitä mukaan tehdä tuloaan. Kelit lämpenevät, illat pitenevät ja vihreys ottaa vallan. Oma kesä näyttää näillä näkymin aika työntäyteiseltä, työharjoittelu mediatalossa tulee rajoittamaan menemisiä entistä enemmän ja kesän menoja saa todennäköisesti suunnitella uudella tavalla. Hauskaa tottakai, mutta samalla Luckyn kannalta haasteellista.

Ulkona olemisen kulta-aikaa kun oikeasti haluaisi hyödyntää. Puistoissa istuskelut, terassikaljat, kaupungin yölliset kesäkadut, Suomenlinnan piknikit, biitsihengailut, parvekebileet. Mikäli nämä kaikki kesäviihteet on toimitettava työn ohella, on koiranomistajan paras löytää koirankestävä arki. Toisin sanoen koiran olisi pärjättävä joukon jatkeena milloin missäkin. Meillä tähän on vielä vähän matkaa. 

Edelliskesän tunnelmia. 

Vaikka ulkona liikkuminen on viime vuotiseen verrattuna helpottunut huomattavasti ja Lucky pärjää mukana yleisillä paikoilla päivä päivältä paremmin, ei se citykoiran arki vieläkään mitään ruusuilla tanssimista ole. Uudet tilanteet jännittävät, uudet ihmiset jännittävät. Niille ehkä haukutaan tai sitten ei. Fiiliksestä riippuen. Mutta toisin sanoen ennakoiminen on hankalaa, kuten myös harjoitteleminen. Kuitenkin ollaan päästy ulkona liikuttaessa niin pitkälle, että herkut maistuvat lähes aina ja että Luckyn huomion yleensä saa käännettyä itseensä tilanteessa, kuin tilanteessa. 

Nyt olisi siis aloitettava kevään kestävä intensiivinen totutteluprojekti. Esimerkiksi niinkin arkinen asia, kuin yleisellä paikalla paikallaan olo, on Luckylle hankalaa ja vierasta. Pitäisi siis treenata rauhoittumista muualla, kuin kotona. Se olisi kuitenkin tärkein peruspilari mutkattomaan yhdessäoloon liikenteessä. Ajattelin nyt aloittaa nämä harjoitukset ihan perinteisestä penkillä/nurmikolla istuskelusta. Mennään lenkillä hetkeksi istumaan johonkin, aluksi tietty rauhalliseen, paikkaan odottelemaan ja syömään nameja, kunnes Lucky pääsee rauhallisempaan mielentilaan. Ensin lyhyitä pätkiä. Sitten pikku hiljaa lisätään häiriöitä ja pidennetään aikaa, siirrytään erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin. 

Omasta mielestäni tämä ainakin vaikuttaa perinteisen toimivalta siedätysprojektilta, mutta tietysti sen sitten harjoitellessa vasta voi todeta oikeasti toimivaksi. Ajattelin päivittää täällä miten treenit edityvät ja myös päivittää pari välitavoitetta mihin tähdätään, kun päästään vähän kokeilemaan miten rauhoittumisharjoitukset lähtevät sujumaan. Mielenkiinnolla lähdetään kokeilemaan heti huomenna! 

17 huhtikuuta 2015

Ai mikä haaste?

Muistaako kukaan vajaan vuoden takaista postausta kynsien leikkaamisen haasteesta?


Viime keväänä taisteltiin Luckyn kanssa pitkään kynsienleikkuun kanssa. Loogisesti se ei koskaan ollut tottunut kynsienleikkuuseen, eikä luottamus ihmisiinkään ollut huipussaan. Ei siis ihme, että se huusi, sätki ja vinkui hullun lailla joka kerta, kun sitä yritti pitää aloillaan sylissä sen hetken, että kynnet saisi napsittua lyhyemmiksi. 

Loppujen lopuksi löydettiin kuitenkin onneksi tapa, jolla pakollinen toimenpide saatiin hoidettua. Kaikista tärkeimpinä osina oivallusta tosin taisi toimia oman asenteen muuttaminen ja voivottelun lopettaminen. Sen jälkeen olen leikannut Luckyn kynsiä suhteellisen säännöllisesti kerran kahdessa viikossa tai joskus vähän useammin. Joka kerta operaatio on sujunut helpommin, kuin edellisellä kerralla. 


Nyt ollaan päästy tähän tilanteeseen. Pitkään olen aina ottanut koiran syliin makaamaan selälleen niin, että saan sen pidettyä paikallaan. Nyt Lucky istuu rauhassa itse paikallaan, kun leikkaan kaikki tassut putkeen. Palkkioksi saa pari namia joka tassun jälkeen. Ei huutoa, ei sätkimistä, ei kohtauksia. Kamalasta jutusta on tullut ihan neutraali arjen toimenpide.


Eikä se myöskään mene paniikkiin kynsisaksien näkemisestä, kuten edellinen koiramme, joka aina juoksi karkuun kun sakset kaivettiin kaapista :-D 


Kynsioperaation jälkeen meno on rauhallisen puoleista.