Näytetään tekstit, joissa on tunniste Käyttäytymisestä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Käyttäytymisestä. Näytä kaikki tekstit

01 huhtikuuta 2020

"Kyllä sitä saa silittää, se on ihan kiltti" – mutta mitä on kiltteys ja millainen on kiltti koira?

Tämän postauksen aihe on pyörinyt mielessäni jo pitkään, varmaan liki useamman vuoden. Olen kirjannut otsikon puhelimen muistiin aikoja sitten ja palaan yhä uudestaan ja uudestaan pohtimaan aihetta ja sitä ympäröivää ilmapiiria ja tapaamme tarkastella eläviä olentoja ympärillämme. No, nyt on vihdoin aika ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa tästä itselleni ennenaikaisia harmaita hiuksia aiheuttaneesta aiheesta, nimittäin kilteistä koirista.

En tarkalleen muista, mistä tämä aihetta koskeva pohdintani oikeastaan lähti liikkeelle, mutta muistan kiltti-sanan käytön ärsyttäneen jo kauan. Kilttiähän nimittäin viljellään melkoisen reippaasti sekä eläimiä että lapsia koskevissa kuvauksissa: "Musti on kiltti, sitä saa kyllä silittää", "Naukusti on kiltti, ei koskaan raavi ihmistä" tai "Meidän Roope ei kyllä koskaan löisi toista, hän on niin kiltti". Nämä kuvailut ovat varmasti tuttuja kaikille ja kiltti-sana onkin niin iskostunut elämäämme lapsuudesta saakka, että sen merkitystäkään harvemmin tulee kyseenalaistaneeksi. Nyt on aika kyseenalaistaa.


Palataan perusteisiin: mitä kiltti siis oikeastaan edes tarkoittaa? Wikisanakirjan mukaan kiltti tarkoittaa sitä, että tahtoo toiselle hyvää. Okei, selvä. Kiltteys on siis synonyymi hyväsydämisyydelle. Mutta miksi kiltteyttä sitten niin usein käytetäänkin kuvailemaan toimintaa (tai jonkun asian tekemättä jättämistä), kun lapsen tai eläimen konkreettinen toiminta niin usein kumpuaa jostakin aivan muusta, kuin kiltteydestä tai ilkeydestä?

Tämä on se ongelman ydin: kiltteys ei ole toimintamalli.

Vihaan sitä, että koiraa kutsutaan kiltiksi, kun se ei pure, murise, riko tavaroita, hauku häiritsevästi, paimenna lapsia, vartioi ruokaa, hypi päin, räyhää remmissä tai karkaile. Vihaan, että lapsia kuvaillaan kilteiksi, kun he ovat rauhallisia, hiljaisia, ystävällisia, hymyileviä, osaavat käyttäytyä yleisillä paikoilla, eivät lyö, huuda tai kiroile vanhemmille. Mitkään näistä käytöksistä eivät kuvaile olennon kiltteyttä, ne ovat tunteiden purkauksia tai opittuja käytösmalleja tietyissä tilanteissa. Mikään niissä ei yleisesti ottaen liity kyseisen olennon haluun tehdä kenellekään pahaa tai hyvää.

Moni ajattelee varmaan, että mitä väliä sillä oikeasti on. Kiltti on helppo yleisnimitys hyvin käyttäytyvälle olennolle, joka pärjää sosiaalisissa tilanteissa yhteiskunnan normien mukaan. Mutta todellinen ongelma piileekin juuri siellä. Koska eikö se erityislapsi tai arka koira tai kissapopulaatiossa kasvanut entinen koditon kissa, joka ei kykene käyttäytymään yhteiskunnan toivomalla tavalla, voikin olla pohjimmiltaan ihan yhtä hyväntahtoinen ja kiltti, kuin täydellisesti käyttäytyvä, hyvällä hermorakentella varustettu lajitoverinsakin?

Voi se.


Koen, että niin kauan, kun puhumme lapsista ja eläimistä kiltteinä niiden käyttäytyessä tavalla, joka ei välttämättä ollenkaan vastaa niiden lajityypillistä käytöstä tai joka jopa peittää alleen niiden todelliset luonteet ja tunteet, meillä on käsissämme ongelma. Käyttämällä kiltti-sanaa virheellisesti arjessa vahvistamme entisestään lapsilla esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kaltaisia yhteiskunnallisia ongelmarakenteita sekä vääristynyttä kuvaa siitä, miten ihmisten ja eläinten yhteiselämän kuuluu sujua. Koirat haukkuvat, se on niiden luonnollinen tapa kommunikoida. Koirat viestittävät epävarmuudestaan ja -mukavuudestaan (mikäli niiden pienempiä signaaleita ei huomioda) murisemalla tai näykkäisemällä. Koira saattaa purra, jos ihminen on viemässä siltä tärkeän resurssin, kuten luun, koska se on koiralle luontainen tapa toimia. Mikään näistä ei tee siitä ilkeää tai tuhmaa koiraa.

Voitaisiiko siis lopettaa kilteistä koirista puhuminen?

Kun seuraavan kerran haluat viestittää vieraalle ihmiselle, että koirasi on sosiaalinen ja reipas, sano vaikka: "Mustia saa silittää, se on ystävällinen ja tykkää rapsutuksista". Tai kun kerrot kissastasi, joka viihtyy ihmisten seurassa ja tykkää huomiosta, kavereillesi, voit vaikka ilmaista: "Naukustin kanssa on todella helppo tehdä tuttavuutta, se ei ole raapivaa tyyppiä". Ja kun puhut lasten käytöksesta ulkopuolisille tai heille suoraan, jätä kiltittelyt kaapin pohjalle - myös joulun alla. Yhdenkään lapsen ei pidä turruttaa luonnettaan tai tarpeitaan saadakseen lahjoja. Sen sijaan meidän kannattaa miettiä, mistä koirien, lasten tai muiden eläinten ei-toivottu käyttäytyminen johtuu ja miten me aikuisina ihmisinä voisimme helpottaa tukea tarvitsevien elämää omalla läsnäolollamme. Kiltin muottiin väkisin survominen ei auta ketään.

05 heinäkuuta 2018

Onnen hetkiä, joita vain epävarman koiran omistanut ymmärtää

Kun sitä yli neljä vuotta on elänyt eläimen kanssa, jolle monet arjen jutut pitkään ovat olleet pelkkää kauhistusta ja kummastusta, sitä alkaa kokea asioita uudella tavalla. Ne jutut, jotka tasapainoisen ja täysipäisen koiran omistajalle ovat ihan normaaleja ja arkisia, muuttuvat epävarman, reaktiivisen tai aran koiran kanssa elävälle vuoren huipun valloittamiseen verrattavissa oleviksi saavutuksiksi. 

Neljä vuotta on pitkä aika ja sitä ehkä kuvittelisi, että entinen tarhakoira siinä ajassa jo olisi sopeutunut täysin kotikoiran elämään. Ja moni tarhakoira onkin. Mutta monessa tapauksessa, kuten myös meidän, sopeutuminen on elämän mittainen prosessi, joka ei koskaan täysin valmistu. 

Onko se raskasta? Kyllä, välillä. Onko se turhauttavaa? Joskus. Onko se palkitsevinta, mitä koskaan minkään eläimen kanssa olen kokenut? Epäilemättä. 


Keskeneräisyyden kanssa oppii onneksi elämään. Ja sitä oppii ajan kanssa myös oikeasti arvostamaan. Edistysakelien näkeminen jok'ikinen päivä on nimittäin mielestäni upeinta, mitä koiran kanssa voi kokea. Neljänkin vuoden jälkeen valehtelematta ihan joka päivä kohtaan Luckyn kanssa tilanteita, joissa sydän pakahtuen onnesta mietin, mitä olemmekaan näiden vuosien aikana saavuttaneet. Kaikkia niitä paniikin kohteita, jotka tänä päivänä vain vähän jännittävät. Kaikkia niitä haukuttavia asioita, jotka nykyään kohdataan rauhallisesti. Kaikkea sitä stressiä, josta nykyään ei näy jälkeäkään. 

Viimeksi tämä pakahduttava onnen tunne täytti sydämeni tänään aamulenkillä. Kävelimme tuttua lenkkireittiä, sää oli ihana ja Lucky oli rento. Tämä on toinen kesä, jonka vietämme nykyisessä osoitteessamme ja siis myös toinen kesä, jolloin päivittäinen lenkkireittimme kulkee frisbeegolfpuiston läpi. Vielä viime kesänä hienoina kesäpäivinä puistoon kerääntyvä pelaajajoukko oli Luckyn mielestä todella pelottava ja varsinkin frisbeetä suureleisesti heittävät henkilöt olivat kamalia. Edelleen niitä pitää välillä haukkua teatraalisesti, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Tänään aamulenkillä kävelimme tuttuun tapaan puiston läpi ja lähellä kävelytietä viskoi mies frisbeetä frisbeen perään kovaa tahtia. Mietin, miten Lucky reagoisi. Haukkuisiko se? Pelästyisikö se? Ei, se ei tehnyt kumpaakaan. Oli pakko ottaa tilanteesta kuva, niin uskomattomalta se tuntui. 


Lucky jäi aivan miehen viereen haistelemaan mielenkiintoista hajua! Ja hajun haisteleminen kesti niin kauan, että ehdin ottaa tilanteesta kokonaisen kuvasarjan! Tässä tilanteessa ei useimpien mielestä olisi mitään erikoista: ihan tavallinen koira tavallisella lenkillä. Mutta minun huulilleni nousi leveä hymy ja sisälläni pulppusi suunnaton ilo. Tavallinen koira tavallisella lenkillä on tilanne, josta en näiden neljän vuoden aikana aina ole edes uskaltanut unelmoida. 

Meille ulkoilut ovat aina olleet se arjen haastavin osa. Lucky pelkäsi alussa kaikkea, mutta pikku hiljaa pelon kohteet ovat vähentyneet ja lieventyneet. Nykyään äkillisiä, outoja tai suureleisiä liikkeitä tekevät ihmiset jännittävät, juoksevat ja kiljuvat lapset jännittävät, pyörät jännittävät. Mutta enää harvoin edes nämä asiat saavat aikaan oikeaa paniikkia, vaan niistä vain mennään ohi ja sitten elämä jatkuu taas normaalina. 

Näiden vuosien aikana on muutettu rauhallisempiin paikkoihin, vastaehdollistettu, treenattua BAT:ia, lähdetty metsään kun Luckyn tai minun psyyke ei ole kestänyt, lyhennetty lenkkejä pelkkiin pissatuksiin kun kuppi on meinannut mennä nurin ja ninjailtu ympäri huudeja jos näköpiirissä liian lähellä on ollut jokin pelottava asia. Se, että lenkkimme 90 prosenttia ajasta nykyään ovat rentoja haistelulenkkejä ja että pystymme tekemään jopa tunnin hihnalenkkejä kerrallaan tuntuu edelleen, joka päivä, niin uskomattoman isolta saavutukselta. 


Näitä vuoren huipun valloittamisen hetkiä ovat myös, kun puolentoista vuoden jälkeen Lucky vihdoin viihtyy pienellä pihallamme pelkäämättä jokaista räsähdystä. Kun kotona voi pitää ikkunaa hetken auki, vaikka pihalla leikkisi lapsia. Kun vieras ihminen lenkillä on enemmän kiinnostava, kuin pelottava. Kun meillä vierailevat uudet ihmiset todetaan vaarattomiksi kymmenessä minuutissa, kahden päivän totuttelun sijaan. 

Epävarman koiran kanssa eläminen on raskasta ja se vaatii perheeltä paljon voimavarjoa, kärsivällisyyttä (mitä minulla ennen Luckya ei ollut tippaakaan) ja pitkäjänteisyyttä. Mutta se energia, minkä epävarma koira ensimmäisinä vuosina ottaa, sen se maksaa takaisin korkoineen loppuelämänsä aikana. Koska jokainen edistysaskel, jokainen voitto, jokainen valloitettu vuori, muistuttaa siitä, että mikään ei ole ollut turhaa. Että jokainen vieritetty kyynel, kirosana ja epätoivon hetki on ollut sen arvoista, koska tällaista suhdetta eläimeen en voinut koskaan aiemmin kuvitella  edes mahdolliseksi.

15 helmikuuta 2018

Kun kaikki menee metsään – mutta kuitenkin niin oikein


Tänään on ollut koiranomistajan näkökulmasta mielenkiintoinen päivä. Mielenkiintoinen ja jokseenkin omituinen. Yllättävä. Paskaksikin voisi kutsua.  

Tämän päivän kolmesta lenkistä kaksi menivät totaalisesti päin prinkkalaa. Niin pahasti, että jonain toisena päivänä varmasti olisin ehtinyt jo ilmoittautua huonojen koiranomistajien mustalle listalle. Tänään tyydyin kirjoittamaan asiasta blogipostauksen.  

No mutta. Aloitetaan siitä yhdestä hyvästä. 

Aamulenkki puoli viiden aikaan (tai no, enemmänkin yölenkki omasta mielestäni...) ennen aamuvuoroon lähtemistä sujui rauhallisesti nuuskutellen. Vaikka ylös nouseminen tuohon aikaan välillä tuntuu kerrassaan epäinhimilliseltä, ovat täysin hiljaiset Itä-Helsingin aamut jotenkin todella kauniita ja rentouttavia. Niin myös tänään. Koska olin myös melko varma, ettei yksikään hiihtäjä siihen kellonaikaan yllättäisi meitä minkään kulman takaa (meidän hiihtäjä-ongelmista lisää täällä) kiersimme normaalin, noin 20 minuutin mittaisen aamulenkkimme rennosti lumessa tarpoen. Ihana aamu. 

Mutta sitten koitti iltapäivä. Ja pakollinen ulospääsy. 

Tultuani kotiin töistä kolmen pintaan oli päivän toisen lenkin vuoro. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on todennkäisesti häiriöiden kannalta suhteellisen vaikea kellonaika: paljon koulusta palaavia ja ulkona riehuvia lapsia, paljon muita koiranulkoiluttajia ja no, todennäköisesti myös niitä hiihtäjiä. Ulos nyt kuitenkin oli lähdettävä ja tarkoitus oli tehdä sama lyhyt kierros, jota nyt tämän viikon olemme kiertäneet rauhoittaaksemme hiihtäjä-tilannetta. Reitiltä nimittäin näkyvät hiihtoladut, mutta ne ovat suhteellisen pitkän matkan päässä. Eli siedättämisen kannalta toimiva ratkaisu. 

Koska olen tällä viikolla aloittanut hiihtäjien vastaehdollistamistreenit Luckyn kanssa on taskuihin lenkeille lähtenyt mukaan myös huippuhyviä herkkuja. Yleensä lenkkeilemme pelkät ruokanappulat taskuissa, mutta tänään siis nappasin mukaan ihan namien kuningasta, nimittäin juustoa. Olihan odotettavissa vaikka mitä Luckylle hankalaa häiriötä. 

No, hankalaa häiriötä kyllä oli tarjolla. Ja vielä hirmuisen paljon enemmän, kuin mitä olin ajatellut. 

Heti pois pihalta päästyämme kävelytien vieressä olevalta mäeltä laski pari ala-asteikäistä poikaa alas pulkoilla suoraan meitä kohti. Oma reagointi oli turhan hidasta, olisi vaan pitänyt kääntyä takaisin päin ja ninjailla karkuun, ja yksi pojista laski ihan suoraan eteemme. Lucky hätääntyi, haukahti ja halusi äkkiä poispäin. Lähdimme äkkiä tilanteesta kiertääksemme takaisin kävelytielle pienen aukion kautta. 

Tässä kohtaa olin jo menettämässä toivoni. Lucky oli jo ehtinyt mennä niin paniikkiin, etten uskonut minkään sortin lyhyenkään lenkin olevan edes vähän mukava meille kummallekaan. Vetäisin henkeä. Mitäs sitten?

Odottelin hetken, jotta Luckyn mieli tasaantuisi, ja otin juustot esiin. 

Tämän päivän jälkeen olen melko varma, että Mustaleimaemmentaaliin on lisätty taikapölyä. Sen verran uskomatonta jälkeä se teki superstressaantuneen koiran aisteille. En koskaan ennen ollut nähnyt minkään herkun toimivan kierroksilla olevalle Luckylle niin hyvin: se pystyi keskittymään juustojen etsintään lumesta, vaikka ympärillä riehui lapsia ja kaiken maailman porukoita liikkui joka puolella. Uskomatonta!

Kuin taikaiskusta lenkki jatkui. Jatkoimme matkaa ja kaikki sujui uskomattoman hienosti: ei paniikissa kotiin vetämistä, ei stressaantuneena vapisemista. Loppulenkistä jäimme vielä etsimään juuston palasia päiväkodin pihan eteen, eikä Lucky ollut moksiskaan, vaikka lapsia kiipeili lumikasoissa ja juoksenteli ympäriinsä vanhempien hakiessa näitä kotiin. Se keskittyminen, johon Lucky siinä tilanteessa pystyi, oli lumoavaa katseltavaa. 

Hiihtäjiä emme sillä lenkillä nähneet. Onneksi vai harmiksi? En osaa sanoa. 


Sitten siihen päivän kolmanteen, ja itseäni kaikista eniten ärsyttävään: iltalenkkiin. 

Palatessani illalla treeneistä lähdin hyvillä mielin rentoutuneena ja suihkunraikkaana, vuorautuneena lempparikotiasuun ja paksuun untuvatakkiin, rauhalliselle (niinhän minä luulin...) iltalenkille. Asumme taajamassa ja täällä harvoin liikkuu paria ihmistä enempää iltakymmenen jälkeen. Iltalenkit ovat siis todella sopivia rentoutumislenkkejä sekä Luckylle, että itselleni. 

Myös tänään lähitessämme oli ihanan rauhallista, hiirenhiljaista. Kävelimme tuttua lenkkipolkua rauhassa haistellen ja maailmaa ihastellen ja ajattelin, että koska puoli yhdentoista aikaankaan tuskin kovin montaa hiihtäjää osuu tielle, kierrämme saman lenkin, kuin aamulla. 

Olimme päässeet melkein lenkin puoliväliin, kun pamahti ensimmäisen kerran. Raketti. He*vetin ilotulitus. Helmikuun puolessa välissä. Ensimmäinen ajatukseni oli että "voi ei ei ei, nyt lähdetään paniikissa kotia päin". Jatkoin kuitenkin itse vain eteenpäin kävelyä eleettömästi. Ja Lucky teki samoin.

Mitään hirmupaniikkia ei tullut edes, kun kuului toinen, ja sitten kolmas, paukahdus. Kyllä, Luckya jännitti. Kyllä, häntä liimautui alas. Mutta lenkki jatkui vetämättä, temppuilu sujui ja namejakin etsittiin lumesta. En ollut uskoa silmiäni. 

Onneksi pamaukset loppuivat siihen ja loppumatka kotiin päästiin kulkemaan rauhassa. Sisään tullessamme Lucky oli vähän huolestuntu (kuten aina kun ulkona on paukkunut), mutta myös tällä kertaa huoli hälveni tutulla konstilla: sillä maailman parhaalla juustolla. Eikun juustoviipale kouraan ja rally-tokoilemaan – ja jännitys oli poissa muutamassa minuutissa. Toimii meillä ihan joka kerta. 

Semmoista siis meillä tänään. Metsään mennyttä, voipi sanoa. Paska päivä, sanoisi joku (myös minä, useimmiten). Tänään kuitenkin ihan tosissani väitän, että tämä oli yksi onnistuneimmista päivistä pitkään aikaan. Tänään nimittäin suuria edistysaskelia otti niin koira, kuin omistajakin, ja käteenkin jäi jotain hienoa. 

Nimittäin todiste siitä, että Mustaleimaemmentaalissa piilee maaginen voima. 

12 tammikuuta 2018

Koira ja pelottava ulkomaailma – näin meillä voitettiin lenkkipolkujen möröt

Ajattelin kirjoittaa vähän meidän kohta neljä vuotta kestäneestä kamppailusta ulkomaailmaa vastaan. Kuulostaa vähän hassulta, mutta juuri sitä se on kyllä ollut. Kamppailua, kun se itselle ihan tavallinen oven ulkopuolinen maailma on koiralle kauhistus. 

Lähtötilanne Luckyn tullessa minulle keväällä 2014 oli siis, ettei se ollut ikinä nähnyt mitään muuta, kuin koiratarhan ja sen lähiympäristön keskellä Espanjan maaseutua. Oli siis näin jälkeenpäin ajateltuna hyvin loogista, että sillon 1,5 vuotias koira pelkäsi ulkona kuollakseen kaikkea, puita, koiria ja autoja lukuunottamatta. En kuitenkan silloin nuorena ja kovin kokemattomana koirien peloista osannut suhtautua Luckyn pelkoihin kovin rakentavasti vaan todennäköisesti pahensin niitä vielä huomattavasti pekottamalla sitä liian vaikeisiin tilanteisiin ja luomalla näin sille traumoja. Nykyään sitä onneksi ollaan viisampia ja kaikki virheet ovat olleet korjattavissa, mutta haluan tässä painottaa, että aika, kärsivällisyys ja eteneminen koiran ehdoilla ovat avainsanoja pelkojen voittamisessa. Niillä mekin lopulta ollaan päästy jo aika pitkälle.

Mutta miten se siis käytännössä tapahtui? Tässä pari tärkeintä oivallustani! 


1. Ole kärsivällinen

Tämä oli itselleni se kaikista vaikein osuus, hosuja kun olen. Mutta kiirehtiminen ja hosuminen on pelkojen siedätyksessä (ja kyllä ihan eläinten koulutuksessa yleisestikin) se kaikista suurin virhe. Koiran pitää saada kohdata pelon kohteet pienissä erissä ja ilman, että ne aiheuttavat paniikkia. Muuten edistystä ei tule ja pahimmassa tapauksessa mennäänkin vain takapakkia. Pelkojen siedätys aloitetaan siis niin kaukaa ja niin lyhyissä pätkissä, että tilanne ei ole koiralle ylitsepääsemättön vaikea, vaan se pysyy vielä rauhallisena. Itse vein esimerkiksi Luckyn aivan liian pitkille lenkeille heti Suomeen tultuaan. Raahasin sitä ympäri Helsingin keskuspuistoa "koska koiranhan täytyy saada liikuntaa". Ainoa asia, mitä Lucky oikeasti silloin olisi tarvinnut, olisi ollut todella lyhyet pissatukset lähiympäristössä, kunnes itse olisi uskaltanut ottaa askeleen kohti uusia maisemia. Anna siis koiralle aikaa ja älä hoppuile, kärsivällisyys kyllä palkitaan sitten ajallaan. 

2. Anna koiralle tilaa

Toinen ihan perustavaa laatua tehty virhe on koiran pakottaminen sille liian vaikeisiin tilanteisiin. Kun pakotamme toisia koiria pelkäävän koiran ohittamaan toisen koiran ihan liian läheltä, se todennäköisesti rähisee. Se ei tiedä miten muuten reagoisi, koska sille ei anneta tilaa tehdä omia valintoja. Rähinästä tulee hyvin nopeasti toistuva tapa, koska se on ainoa keino jolla koira tuntee pystyvänsä vaikuttamaan tilanteeseen. 

Mitä siis voisimme tehdä toisin?

Kierretään kauempaa. Auksi niin kaukaa, ettei koira reagoi ärsykkeeseen. Meillä esim edelleen pelätään polkupyöriä todella paljon. Ei siis missään tapauksessa lähdettäisi ohittamaan pyörää samalla kävelytiellä vaan loikataan mihin tahansa ojaan/metsään/pihaan, jotta koira ei koe joutuvansa umpikujaan. Samalla etsitään nameja maasta tai tehdään lempitemppujamme, jotta koiralla on jotain mukavaa tekemistä jännän tilanteen ajan. Tärkeintä on kuunnella koiraa – mitä se yrittää käytöksellään meille kertoa? Jos annamme sille mahdollisuuden, halauisiko se vaihtaa suuntaa toisen koiran nähdessään? Annetaan sille mahdollisuus siihen. 

3. Kokeile BAT 2.0:llaa.

BAT, eli behavior adjustment training, on amerikkalaisen koirankouluttajan Grisha Stewartin kehittämä menetelmä. Täällä menetelmä on esitelty mielestäni todella hyvin, kannattaa käydä tutustumassa jos BAT on vielä vieras koulutusmuoto. Et varmasti tule katumaan!

Oma ajatusmaailma mullistui BAT 2.0:llan yksinkertaisuudesta. Koiran annetaan tehdä itse omia, hyvä päätöksiä sille hankalassa tilanteessa. Sille annetaan sitä edellisessä kohdassa paljon hehkutettua tilaa, mutta sille myös tarjotaan välineet ratkaista tilanne itse. Sitä opastetaan käyttämään rauhoittavia signaaleja pakenemisen tai räyhäämisen sijaan. Kun koiran BAT-taidot kehittyvät, sitä alkaa koiranomistajana huomaamaan paljon uusia puolia koirassaan.

Kun sen käytöstä ulkona lenkillä seuraa, saattaa sitä, kuten meidän tapauksessa, esimerkiksi alkaa huomata, että koira ennen jännittävää kohtaamista itse alkaa nuuskia puskia. Se on siis itse löytänyt käytöksen, joka tuntuu siinä tilanteessa toimivalta. 

4. Opeta koira syömään ulkona.

Olen huomannut, että monet kovasti pelkäävien koirien omistajat pähkäilevät namien kanssa. Kun koira on kovin stressissä tai pelkää, se ei välttämättä syö nameja ollenkaan: Luckykaan ei ottanut ulkona namin namia ensimmäisen puolen vuoden aikana. Koska pelkojen siedätys ja jännien tilanteiden kohtaaminen kuitenkin on huomattavasti helpompaa, jos namit ovat toimiva vaihtoehto, me alettiin systemaattisesti treenata ulkona syömistä.

Aloitettiin metsistä, missä Lucky on aina ollut rento. Otin mukaan superherkkua, esim juustoa tai nakkia, ja mentiin ihan vain syömään ilman sen suurempia treenejä. Sitten alettiin etisä juustopaloja maasta ja tekemään helppoja temppuja metsässä. Pikku hiljaa syömistä siirrettiin vilkkaampiin paikkoihin ja kuppitarjoilu sisällä pistettiin ihan minimiin. Suurin osa ruokailusta siirtyi ulos. Vähitellen huippunameja pystyi vaihtamaan vähemmän herkullisiin ja ahmattikoira söi kuitenkin. Pikku hiljaa se söi pelottavammissa paikoissa ja yhtäkkiä vain huomasin, että katos, Luckyhan syö vaikka lapsijono marssi ohitse (lapset ei siis oikein ole Luckyn juttu). Nykyään Lucky syö missä ja milloin vain, mikä helpottaa treenejä huomattavasti. Syömisen treenaaminen erilaisissa ympäristöissä voi siis oikeasti helpottaa elämää tosi paljon!

5. Ole hyvä roolimalli.

Meillä hyvin oleellinen muutos lähti siitä, että itse muutin omaa asennettani. Rentouduin, nappasin mukaan lenkille paremman fiiliksen ja en märehtinyt epäonnistumisia. Yllättäen kaikki alkoi sujua paremmin. Huomasin myös, kuinka paljon vaikutusta omalla tsemppaamisella on Luckyn mielentilaan. Iloinen ääni, pari juoksuaskelta, leikkiasentoon meno, pari hauskaa temppua – pelottavan tilanteen aiheuttama jännitys purkautuu nykyään nopeasti, kun itse kannustan hauskanpitoon. Älkää siis pelätkö vaikuttavanne hölmöiltä hihkuessanne ja hyppiessänne koiranne kanssa, se on niin todellakin pelottomamman arjen arvoista!

29 syyskuuta 2017

Apua, koira haukkuu pihalla!

Eräässä Facebookin koiraryhmässä minulta kysyttiin, miten ollaan Luckyn kanssa treenattu rauhassa oloa takapihalla. Kirjoitellessani vatausta, tajusin, että hei tässä treenissähän me oikeasti ollaan onnistuttu aika hyvin! Ajattelin, että voisin kertoa aiheesta vähän myös täällä blogin puolella. 

Me siis muutettiin nykyiseen pihalliseen rivitaloasuntoon viime talvena ja kevääseen asti Lucky uskalsi käydä pihalla vain nopeasti pissalla myöhään illalla nameilla houkuteltuna. Asuttiin edelliset pari vuotta parvekkeellisessa kerrostaloasunnossa ja myös parveke vaati paljon totuttelua alussa. Mutta myös pahin parvekepaniikki selätettiin lopulta, meidän parveketreeneistä voi lukea enemmän tästä postauksesta.

Mutta takaisin asiaan. En silloin talvella lähtenyt vielä siedättelemään pihaa sen enempää, koska talvella ei nyt pihalla muutenkaan tullut hengailtua. Mutta lähtötilanne siis oli, että Lucky tosiaan juoksi sisään tai alkoi haukkumaan heti, jos kuuli pienenkin räsähdyksen tai näki jonkun liikkuvan aidan takana.  


Keväällä aloitettiin sitten treenit. Ensin hiljaisina aikoina, kun ympäristössä ei liikkunut ihmisiä lähes ollenkaan. Aloitettiin niin, että otin herkut mukaan ja menin itse pihalle ja houkuttelin Luckyn ulos. Ovi oli koko ajan auki ja koira sai siis aina mennä sisälle takaisin, kun siltä tuntui. Edettiin tosi pienissä erissä ja tosiaan esimerkiksi kahdentoista aikoihin illalla, ettei Lucky vain päässyt pelästymään/haukkumaan. 

Kun Lucky rauhallisina aikoina alkoi hengailla pihalla pidempiä pätkiä ravaamatta sisälle ja alkoi sietää pieniä ääniä kauempaa, siirryttiin seuraavaan vaiheeseen. Aloin availla ovea myös päivisin, kun ympäristössä oli enemmän häiriöitä, mutta ulos asti ei vielä menty. Avasin siis keittiössä sijaitsevan pihanoven ja kun ulkoa kuului ääniä tai näkyi häiriöitä heittelin Luckylle namia keittiön lattialle. Ei siis vielä menty lähellekään itse pihaa. Näin Lucky pikku hiljaa oppi sietämään ulkoa kuuluvia ääniä ja liikettä ilman, että ne pelottivat liikaa. Tässä vaiheessa treenejä tuli tietysti välillä pieniä takapakkeja, kun esimerkiksi joku lapsi päätti potkaista jalkapallon suoraan aitaamme ja Lucky pelästyi vaikka oltiinkin sisällä, mutta meillä takapakeista päästiin taas eteenpäin todella nopeasti.


Kun Lucky selkeästi alkoi sietämään häiriöitä sisätiloista käsin, siirryin itse ulos ja jätin oven auki. Kun häiriöitä oli näköpiirissä, heittelin koiralle ensin ulkoa käsin herkkuja sisään ja siitä sitten pikku hiljaa siirryin heittelemään ihan oven ulkopuolelle ja siitä sitten pidemmälle ja pidemmälle ulos pihalle. Tärkeäähän tässä on, että koiralla on vapaus perääntyä ja että kun esim yllättäen tuli liian vaikeita häiriöitä (meillä esimerkiksi huutavat lapset) heittelin herkkuja taas sisälle asuntoon, jolloin Lucky siirtyi itse sisään eikä näin ollen alkanut haukkumaan. Meillä tämä tietty ennakointi toimi tosi hyvin haukkumisen pois treenamisessa. 

Pikku hiljaa siinä sitten vain aloin huomata, että Lucky alkoi tulla kanssani ulos pihalle myös ilman nameja eikä enää hätkähtänyt kaikkia kuulemiaan ääniä. Se saattoi yhtäkkiä jatkaa namien etsintää nurmikolla, vaikka naapurin pihalla hääräiltiin, eikä enää reagoinut ihmisten puheeseen aidan toisella puolella. Se myös alkoi viihtyä pihalla pidempiä aikoja iltaisin ja jäi nuuskuttelemaan rauhassa vaikka itse olin sisällä! 

Tämä siedätys toimi samalla suhteellisen hyvin kaikkiin ulkoa kuuluviin ääniin eli myös ongelma, että koira haukkui avoimesta ikkunasta kantautuville äänille, lähti helpottamaan hurjasti. En edelleenkään jätä pihan ovea auki, jollen itse ole ulkona/keittiössä, jotta pystyn esimerkiksi lasten aiheuttaessa liian kovia ääniä namittamaan Luckya nopeasti. 


Mutta muuten meillä kyllä menee pihasiedätyksen suhteen nyt oikein erinomaisesti. Ihan oleellisinta harjoitellessa on ollut välttää, että koira ehtii reagoida häiriöihin. Eli namittaa heti, kun häiriö on näköpiirissä – ei vasta sitten, kun koira on jo ehinyt alkaa haukkumaan. Myös liian vaikeiden tilanteiden välttäminen on oleellista (kuten vastaehdollistamisessa yleisestikin). Eli ei mennä ulos treenaamaan, ennen kuin äänet kestetään sisätiloista käsin. 

Meillä kesän treenien tulokset paljastuivat kokonaisuudessaan nyt alkuviikosta, kun tyhjensimme pihaa alkavan julkisivurempan tieltä. Kantaessamme pöytää ja ruukkua sisään, Lucky hengaili kanssamme pihalla, eikä reagoinut mitenkään, kun naapuri koiransa kanssa pihalla alkoi jutella meille aidan yli! Se vain hengaili rauhassa mukana, vaikka ääniä ja liikettä oli vaikka kuinka! Tajusin, että hei me onnistuttiin! <3 

10 heinäkuuta 2017

Virheistä, joista opin

Kolmessa vuodessa ehtii aika paljon. Kolmessa vuodessa voi ehtiä tulla aika taitajaksi jossain tietyssä lajissa, oppia uuden kielen, suorittaa kandin. Vaikka lähtökohtana olisi, ettei kieltä puhu sanakaan, voi pitkäjännitteisellä treenaamisella kolmessa vuodessa jo puhua kyseistä kieltä täysin sujuvasti.

Kun otin Luckyn, en itse edes tajunnut, kuinka vähän oikeasti tajusin koirien sielunelämästä. Meillä oli toki aina kuulunut sukuun koiria, mutta ne olivat semmoisia kasvattajan kultapentuja, joiden kanssa suurimmat haasteet olivat kerjääminen keittiössä tai pihalla räksyttäminen. Toki ymmärsin koiria yleisellä tasolla, mutta en ollut koskaan edes uhrannut ajatusta sille, kuinka suurien haasteiden kanssa koiran kanssa oikeasti voikaan joutua taistelemaan.

Kun otin Luckyn olin naiivi. "Kaikki on koiralle koulutettavissa", ajattelin. Ja pitäähän se päällisin puolin paikkaansa, mutta kun kyse on esimerkiksi huonosta hermorakenteesta ja sosiaalistamisen puutteesta johtuvista peloista, ei asia aina ole noin yksiselitteinen. Sen sainkin sitten oppia kantapään kautta.

Kukaan ei ole seppä syntyessään. Niinhän se on. Mutta välillä niin toivoisin, että voisin palata ajassa kolme vuotta taaksepäin ja tehdä asiat eri tavalla. Näiden vuosien aikana on oppinut ymmärtämään aran koiran tarpeita ihan eri tavalla ja myös huomaamaan, että monet alkuaikoina käyttämäni siedätyskeinot ovat olleet niin uskomattoman vääriä.

Tiedän, etten niissä tilanteissa kolme vuotta sitten olisi osannut toimia paremmin. Tein kyllä kaiken, minkä silloin pystyin. Kahlasin läpi koulutusfoorumeja, blogeja ja keskusteluryhmiä. Kävin luennoilla ja vein Luckyn kursseille. Kokeilin avoimella mielellä erilaisia koulutusmetodeja ja yritin kaikin voimin tehdä oikein. Mutta joskus kaikesta huolimatta menee pieleen, eikä sille voi mitään. En moiti itseäni, mutta on samalla raskasta ja hienoa nyt jälkeenpäin oivaltaa kaikki ne asiat, mitä vuosien varrella on oppinut ja mitä ei enää uuden koiran kanssa koskaan toistaisi. Ajattelin nyt lyhyesti listata asiat, jotka ensimmäisen aran koiran omistajana tuli tehtyä vähän vinksahtaneesti ja miten nyt kolme vuotta myöhemmin ongelmatilanteet ratkaisisin.


Älä pakota, odota 
Niin, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tämä on yksi niistä eniten itseäni harmittavista jutuista – että olen liian hätäinen. Hätäilin, että Lucky pitäisi heti viedä joka paikkaan, jotta se tottuisi. Hätäilin, että sen heti pitäisi tavata kaikki ihmiset. Hätäilin, että pitäisi tehdä pitkiä lenkkejä, vaikka koira selvästi olisi tarvinnut kasapäin aikaa ja vain pikkupissatuksia jossain hiljaisessa metsässä. Kaduttaa, että vein pelkäävän koiran väkisin sille aivan liian vaikeisiin tilanteisiin, todennäköisesti tottuminen uuteen elämään olisi sujunut paljon nopeammin ja helpommin, jos olisin ollut kärsivällisempi.


Välttelykin on siedätystä
Elin tosi pitkään siinä uskossa, että Lucky pitäisi altistaa sitä pelottaville asioille. Toki koiran pitää nähdä ja kokea, jotta se voi tottua, mutta annosten pitäisi alussa olla niin pieniä, ettei koira paniikissa halua tilanteesta karkuun. Ei siis ollut hyvä idea esimerkiksi pakottaa Luckya kävelemään päiväkodin aidan vierestä, jotta se huomaisi, ettei mitään pahaa tapahdu. Näin jälkeenpäin tuo ajatusmalli tuntuu ihan absurdilta, mutta tiedän kuitenkin myös, etten ole ollut ainoa, joka on kuvitellut siedätyksen tapahtuvan noin.

Päiväkodin vierustoissa ei enää ole Luckyn mielestä mitään vikaa. Miten se sen tajusi? No kun minä vihdoin tajusin antaa sille niin paljon tilaa, kuin se tarvitsi. Pikku hiljaa se sitten itse hakeutui lähemmäs ja yhtenä päivänä yhtäkkiä tajusin, että se ihan rauhallisena haisteli päiväkodin aitaa, jonka takana kymmenen lasta huusi ja juoksi ympyrää. Niin helppoa, että ihan pahaa tekee.


Takapakkeja tulee
Se tunne kun olet treenannut koiran kanssa jotain asiaa ihan tolkuttoman pitkään ja onnistumisia on tullut useampia. Koira oli monta päivää haukkumatta naapureille, jess. Mutta sitten yhtenä maanantaina se yhtäkkiä on, kuin kaikki olisi unohtunut ja seisoo räkyttämässä jokaiselle naapurista kuuluvalle äänelle. Ärsyttää ja tekee mieli heittää hanskat tiskiin.

Noina hetkinä kannattaa muistaa, että meille kaikille aina tulee elämässä takapakkeja ilman, että se heti tarkoittaa, ettemme olisi oppineet mitään. Senat menevät sakaisin, kun pitäisi puhua englantia, vaikka kielen osaa ihan sujuvasti. Kitaransoitosta ei tule yhtäkkiä mitään, vaikka eilen soinnut vielä sujuivat leikiten. Koira ei ole kone, arjen muutokset kuten väsymys, stressi, kivut ja muut häiriöt vaikuttavat siihen ihan samalla tavalla, kuin meihin ihmisiin. Yksi epäonnistuminen ei tarkoita, ettei koira ole oppinut mitään.


Kun minä en jaksa, koira ei jaksa
Vuosien varrella olen oppinut, että joskus pitää vaan antaa olla. Jokainen vuorokauden hetki ei voi olla koulutshetki, jokainen lenkki ei voi olla pelkkää treeniä. Joskus koiranomistajana pitää vain chillata ja päättää, että tänään en yritä olla täydellinen. Jos jo lenkille lähtiessä väsyttää, ärsyttää, päätä särkee tai hartioita painaa huono päivä on täysin turhaa yrittää tehdä tilanteesta mitään kaikkien aikojen BAT-treeniä. Siitä ei seuraa mitään muuta, kuin itkua ja hampaiden kiristystä, koira pelkää entistä enemmän ja itselle tulee ärsytyksen lisäksi huono omatunto, kun epäonnistumisen harmitusta tulee tiuskittua koiralle.

Nykyään lähden näinä päivinä Luckyn kanssa metsään tuulettumaan. Ei treenata mitään, ei siedätetä mihinkään. Kävellään vaan ja ollaan. Ja tiedättekö, yleensä se auttaa myös siihen oman väsymykseen, päänsärkyyn, stressiin tai v-tutukseen erittäin hyvin.


Toivottavasti näistä ajatuksista voisi olla jollekin toiselle haastavan koiran kanssa elävälle hyötyä. Vaikka nyt listasin nämä silloiset ratkaisuni "virheiksi" haluan myös painottaa, että ne siinä tilanteessa aina ovat olleet se paras tietämäni ratkaisu. Ikinä ei voi tehdä muuta, kuin parhaansa. Kiitos siitä muistutuksesta hänelle, joka aina jaksaa tukea minua, kun oma usko itseeni koiranomistajana ei riitä <3

06 kesäkuuta 2016

Koiran kanssa asioilla


Huh. Ensimmäinen työpäivä takana. On kyllä tosi mahtavaa palata jonkinlaiseen arkeen ja rutiineihin kaiken matkustelun ja lomailun jälkeen. Samalla tietysti pää huutaa väsymyksestä epätavallisen vilkkaan aivotoiminnan seurauksena, haha. Tänään töistä päästyäni minun oli kuitenkin hoidettava pari rästiin jäänyttä asiaa, mutta en millään raskinut jättää Luckya yhtään pidemmäksi aikaa yksin kotiin näin ensimmäisena työpäivänä. Niinpä nappasin koiran mukaani kauppakeskukseen pienelle seikkailulle. 

To-do-listalla oli hakea varattu kirja kirjastosta, noutaa postin pakettiautomaattiin tullut lähetys ja käydä Mustissa ja Mirrissä poimimassa mukaan vähän lisää herkkuja ja puruluita Luckylle. Lucky ei ollut pitkään aikaan ollut mukanani noin vilkkaassa paikassa, joten en oikein tiennyt millaista stressitasoa odottaa. Kuitenkin sain yllätyä erittäin positiivisesti. 

Aloitettiin (koirilta kielletystä...) Itiksen kirjastosta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun vain kylmästi olen kantanut koiran sylissäni sisään kieltoja huomioimatta. Ymmärrän toki elintarvikelainsäädännöt ja muut yleiset paikat minne on selkeä syy kieltää pääsy koirilta, mutta Helsingissä on monta koiraystävällistä kirjastoa, enkä näe mitään järkevää syytä täysin kieltää koirien pääsy tähän yhteen. Esim varausta hakiessa ja kirjoja palauttaessa sisällä vain käydään pikaisesti, joten tuntuu ihan hullulta, etten voisi hoitaa asiaa koiran kanssa lenkkeillessä. Niinpä olen valinnut tämän toimintatavan ja no, hyvin on tähän asti toiminut :-D 

Kirjaston jälkeen suunnattiin itse kauppakeskukseen ja ihan upo uuteen Mustiin ja Mirriin, meidän ehdottomaan lempparieläintarvikeliikkeeseen. Mustissa ja Mirrissä on aina kunnolla tilaa liikkua hyllyjen välissä koirankin kanssa ja henkilökunnalla on ihan joka kerta kerrassaan ihana asenne kauppaan tulevia koiria kohtaan. Kassalla koiralle annetaan aina omistajan luvalla herkkuja ja olen todella arvostanut henkilökunnan ammattimaista suhtautumista hiukan arempaan koiraan. Tämä on oikeasti suurin syy, miksi useimmiten valitsen juuri kyseisen ketjun liikkeen, vaikka halvempiakin olisi tarjolla. Ja plussaa kyllä ketju saa myös kilohinnoitelluista luista ja tosi hyvästä valjastarjonnasta. Joo. Tämä ei siis ole mikään Mustin ja Mirrin ostama postaus, vaikka näin hirveäksi hypetykseksi meneekin :-D 

Kun mukana sitten vihdoin oli pakolliset dentastixit ja kokeiluun oli valittu naudan päänahkapalat, suunnattiin ostoskeskuksen läpi noutamaan pakettiautomaatissa odottelevaa pakettia. Lucky oli ihan joka tilanteessa aivan uskomaton mallishoppailija! Vaikka sitä toki jännittikin, oli stressi huomattavasti lievempää, kuin se on ennen ollut. Lapsetkin saivat kulkea ohi ilman sen pahempaa paniikkia ja jopa kassalla odottelu sujui rauhallisesti, vaikka takana jonottikin joukolla ihmisiä. Kyseiset tilanteet olivat Luckylle ennen ihan mahdottoman raskaita. 

Pakettien noutamisen jälkeen käveltiin vielä lenkki rauhallisemmissa maastoissa ja käytiin tyhjässä koirapuistossa leikkimässä ja treenaamassa. Olen kyllä ihan mahdottoman ylepä tuosta koirasta, kuka olisi vielä vuosi sitten uskonut, että asioita voi hoidella oikein sutjakkaasti Lucky seuranaan? On se vaan mahtava <3 

26 kesäkuuta 2015

Perjantaifiiliksissä


Takana on harvinaisen ailahtelevainen, sekava, mukava ja rankka viikko. Oikeastaan parikin sellaista. Kesätyöt ovat kyllä olleet ykkösenä jokaisen tunnetilan herättämisessä, samalla työn ollessa antoisaa ja mielenkiintoista, se on myös raskasta ja vaativaa. Siksi olenkin todella iloinen, että tänään ollaan työn suhteen tasan puolivälissä.

Eniten itseltä vaatii tottuminen työrytmiin. Opiskelijana olen tottunut vaihteleviin aikatauluihin, päivärytmin puuttumiseen ja siihen, että koulun ohella jää aikaa myös muuhun. Tänään olikin siinä mielessä luksuspäivä, kun pääsin lähtemään kotiin töistä jo puolen päivän aikaan, johtuen tulevan viikonlopun lisätöistä. Tullessani kotiin monta tuntia ennen tavallista kotiintuloaikaa, Lucky näytti enimmäkseen tältä:


No ei, olihan se tietysti iloinen, mutta Luckysta huomaa aina selvästi, kun tulen kotiin "liian aikaisin" herättäen sen päiväuniltaan. Se tulee vastaan eteiseen hitaammin, venytellen ja näyttää yllättyneeltä. En kyllä osaa hetkeäkään uskoa, etteivät koirat osaisi hahmottaa ajan kulkua ollenkaan. 


Olen lähipäivinä oivaltanut todella ison asian meidän ulkoilun suhteen. Olen toki tiedostanut jo kauan sitten, että koira reagoi omistajansa mielentilaan. Olen ollut tietoinen, että koira lukee omistajaa ja reagoi sen mukaisesti. Sitä on vain käytännössä välillä todella vaikea hahmottaa, koska oma mielentila vaikuttaa joskus olevan selkeämpi Luckylle, kuin itselleni. Se huomaa kireän pinnani, ennenkuin itse ehdin ymmärtää tilannetta.

Lähipäivinä lenkkeily on ollut todella mukavaa. Olen itse ollut rauhallinen, kuten myös Lucky. Se on ollut hyvin kuulolla ja olleen treenattu paljon äänen mukaan kulkemista, eli että hihna ei kiristyisi enkä ohjaisi Luckya hihnan kautta, vaan äänella. Se on mennyt ihan yli odotusten ja Lucky selvästi rentoutuu, kun ei koe kulkevansa kahlittuna. Ollaan myös leikitty ja treenattu kevyesti nurmikentillä ja tehty tosi isoja edistysaskelia häiriötreenissä. Olen todellakin huomannut kantapään kautta, kuinka tärkeää on oma rauhallinen mielentila.

07 kesäkuuta 2015

Sunnuntain kuulumisia

Täällä palattaisiin nyt hetken hiljaiselosta! Lucky vietti koko viime viikon perheeni kanssa mökillä, kun itse aloitin kesän työkuviot uudessa työpaikassa. Lucky nautti mökkeilystä täysin rinnoin ja minullakin riitti aikaa asioiden hoitamiseen samalla, kun tottutelin uuteen työhön, eli järjestely oli mitä kätevin. Mutta nyt ollaan kummatkin kotona ja huomenna onkin sitten taas paluu tavalliseen arkeen. Ja vaikka olikin kivaa kun ei tarvinnut aamuisin raahautua lenkille ja kun töiden jälkeen ehti vielä pyöriä kaupungilla, ei se koti vain oikein enää ole koti ilman Luckya. Tuhiseva koira vieressä sohvalla vain on osa kokonaisuutta :-)

IMG_3790

Tänään ollaankin sitten vietetty oikein toimeliasta sunnuntaina. Päivällä otettiin aurinkoa parvekkeella, minä samalla lukuvuoden viimeistä esseetä vääntäen, ja illemmalla lähtettiinkin sitten seikkailemaan kaupunkiin. Metrolla ja bussilla suunnistettiin Rajasaareen vähän treffaamaan lajitovereita ja päästiin samalla taas treenaamaan keskustassa liikkumista. 

On vähän hassua, miten niitä kaikkia edistysaskelia ei aina huomaa. Välillä huomaan ajattelevani, ettei mikään etene ja että Lucky edelleen on yhtä arka ja pelokas, kuin minulle tullessaan. Kunnes sitten yhtäkkiä muistan, millainen tilanne joskus on ollut. Muistan, miten Luckyn kanssa ei katukäytävällä ylipäätänsä voinut kävellä, koska se jähmettyi tai panikoi joka suuntaan. Muistan, miten Luckyyn ei ulkona saanut ollenkaan kontaktia, sitä ei saanut syömään herkkuja, eikä se kuullut tai nähnyt mitään muuta, kuin pelkonsa. Muistan, kun Lucky haukkui jokaiselle rapun äänelle, pelkäsi jokaista vastaan tulevaa ihmistä, meni pakokauhun valtaan nähdessään lapsen sadan metrin päässä ja oli kotonakin koko ajan vähän varuillaan. 

Kun yhtäkkiä sitten tajuaa, että hei mehän voidaan nykyään kävellä tasan millä katukäytävällä halutaan, voidaan treenata lähes milloin ja missä vain, syödä nameja puistoissa ja lenkeillä ja ohittaa useimmat ihmiset, kuin niitä ei olisikaan, fiilis on aika sanoinkuvailematon. Kotona Lucky korkeintaan örähtää pahimmille rapusta kuuluville ovien paiskomisille ja on muutenkin mitä rauhallisin ja seesteisin tapaus. Tänään metrossa käytävän toisella puolella istui äiti taaperoikäsen tyttärensa kanssa. Tyttö istui äitinsä sylissä ja osoitteli Luckya ja hoki innoissaan "koira, koira". Lucky oli jännittävästä metrotilanteesta huolimatta rauhallinen ja katseli pikkutyttöä enemmäkin uteliiana, kuin pelokkaana. Meille se oli mielettöman hieno hetki. Kuten myös yllä olevan kuvan dogparkour-treenit bussia odotellessa, Helsingin Töölössä supervilkkaan kadun varrella. Se ei ikinä olisi ollut mahdollista vuosi sitten. 

27 toukokuuta 2015

Me vastaan paha maailma

Aran koiran kanssa arki ei aina suju suunnitelmien mukaan. On kulman takaa yhtäkkiä esiin juoksevia pikkulapsia, on pyöräilijöitä jotka ajavat liian läheltä, on irti juoksevia koiria jotka tunkevat iholle. Aran koiran omistaja yrittää ja haluaa suunnitella elämänsä niin hyvin, kuin mahdollista, jotta vaaratilanteilta vältyttäisiin hinnalla milla hyvänsä. Hieno suunnitelma sinänsä, joka usein helpottaa elämää huomattavasti. Lenkkien tekeminen rauhallisimpina vuorokaudenaikoina, lapsikatraiden kiertäminen kaukaa, liian vaikeiden tilanteiden välttäminen. Aina elämää tosin ei vain voi suunnitella viimeistä yksityiskohtaa myöten, koska asioita vain sattuu. Ikävä kyllä. 

IMG_3258

Kuten eilen. Oltiin Luckyn kanssa liikkeellä bussilla. Lucky matkustaa yleisissä tosi hienosti ja enää hyvin hyvin harvoin reagoi ympärillä hyöriviin ihmisiin, korkeintaan katselee ja tutkii heitä kiinnostuneena. Jopa lapsien läsnäolon Lucky pystyy bussissa käsittelemään. Olen tottunut siihen, että Luckyn kanssa on helppo matkustaa, ja osaan nykyään jo yleisisssä rentoutua, kun tiedän, että Lucky pärjää. En enää tarkkaile tilannetta hysteerisenä. 

Eilen sitten täyteen bussiin sattui kotimatkalla kukas muukaan, kuin perinteinen suomalainen känniääliö jääkiekkopaidassaan. Klassista. Aikansa tämä henkilö örvelsi penkiltään, eikä Lucky ollut tästä moksiskaan. Mutta kun herrasmiehen oli aika nousta bussista pois, tämä tuli kovaäänisesti kaatuillen vaarallisen lähelle meitä ja Lucky tietysti pelästyi ja alkoi haukkua. Yritin sitten rauhoitella koiraa samalla, kun tuo idiootti päättää poistumisen sijaan tulla meitä kohti ja tunkea kättänsä Luckya kohti koiran muristessa tälle. Ainoa asia mielessäni sillä hetkellä oli, että tämä ei saa olla se tilanne, missä Lucky puree ensimmäisen kerran. Sitä ei saa tapahtua. 

Niinpä tönäisin kovakouraisesti miehen käden pois ja käskin poistua. Tämä ei asiaan kuitenkaan reagoinut, vaan yritti vain uudestaan koskea selvästi panikoivaan koiraan. Niinpä suutuspäissäni ja paniikissa kirjaimellisesti huusin miehelle käskyn painua *ittuun. Ruuhkabussissa. 

No. Vaikka joku kukkahattutäti takanani ääneen voivottelikin rumaa sanavalintaani, toimi tämä vihainen taktiikka erinomaisesti. Hetken hämmenyksen jälkeen känniääliö poistui suoraa tietä bussista ja meidän matka jatkui, järkytyksestä huolimatta, rauhallisissa merkeissä. Itse olin niin vihainen, ihmisyydelle, kukkahattutädille ja tuolle totaaliselle idiootille, etten tiennyt huutako, itkeäkö, jäädä bussiin vai lähteä. 

Lopulta jäin bussiin ja rauhoituin, kävelin kotiin ja päätin, ettei joku kännikala saa määrittää meidän elämäämme. Edistysaskeleet Luckyn kanssa ovat tällä hetkellä niin suuria joka päivä ja yhteiselo on päivä päivältä vähemmän mutkatonta, hauskempaa ja kaikin tavoin helpompaa. Välillä asioita sattuu, kaikkeen en voi minäkään vaikuttaa. Mutta kuitenkin voidaan jatkaa eteenpäin positiivisella asenteella, matkustaa bussilla vaikka joka päivä, rauhassa ja pelkäämättä. Koska tätähän ei yksikään idiootti tule pilaamaan. 

22 toukokuuta 2015

Luckyn hassuimmat tavat

Meillä kaikilla on kai omituisia tapoja, joita muut ihmiset aina kummastelevat. Minun oudoimmat tapani taitavat olla ketsupin syöminen vihannesten kaverina, pakottava tarve saada pelata Candy Crush Sagaa ennen nukkumaanmenoa, avainten kaivaminen taskusta monta sataa metriä ennen kotiovea ja omaamani suuri käsialaongelma, jonka takia joudun pakokauhun valtaan joutuessani kirjoittamaan esimerkiksi syntymäpäiväkorttia kuulakärkikynällä. 

Myös noilla karvakuonoilla on paljon hassuja tapoja. Ajattelin paljastaa teille pari Luckyn hassuinta tapaa, jotka aina saavat minut kummastelemaan, minkä ihmekoiran olenkaan itselleni hankkinut. 


En aina ensinnäkään ole ihan varma, että Lucky tosiaan on nelijalkainen eläin. Luckyn mielestä kaiken kommunikoimisen voisi nimittäin paremman puutteessa hoitaa läpsien. Jos huomiota ei liikene turhan pitkään aikaan sohvalla, on hyvä käydä lyömässä mammaa naamaan. Jos syli ei meinaa aueta isohkolle sylikoiralle, on sitä paras käydä kynsimässä villisti. Ja sus siunatkoon, jos ruoka-aika on päässyt venymään liian myöhäiseksi. Silloin Luckyn mielestä täytyy ottaa kummatkin tassut käyttöön. Tämän neidin seurassa kyllä sietää varoa, ettei yläfemma yllätä ja tee naamaan katu-uskottavia taistelunjälkiä.


Lucky on myös oikea kukkulan kuningas. Mitä korkeammalle pääsee, sen parempi. Penkit, tuolit, pöydät, ikkunanlaudat, kivet, kannot, puut - you name it. Kaikki, mikä on lattiatason ylöpuolella, on aina parempi. Lucky on myös hämmästyttävän ketterä hyppelijä ja kiipeilijä ja välillä meinaan ihan unohtaa, kuinka pienikokoinen se oikeastaan on. Vähintään yhtä hämmästyttävää on myös, että Luckya ei kuitenkaan koskaan ole kotona löytynyt ruokapöydän tai keittiöntasojen päältä. En itsekään voi ymmärtää, miten se tietää, ettei niille saa hyppiä, vaikka kaikki koirapuistojen pöydät ovatkin parhaita tähystysmestoja.


Luckyllä on hauska päälle jäänyt tapa toimia arkiaamuisin. Ensin se nousee innokkaana kanssani, kun siirryn vessaan aamupesulle. Sekunnin sadasosassa se kuitenkin on hiippaillut takaisin sänkyyn, tällä kertaa ottaen minun paikkani tyynyjen seassa. Sieltä sen sitten saa kutsua aamulenkille, jonka jälkeen ja aamiaisen sytötyään se sitten palaa lempimestaansa minun laittautuessani koulua tai töitä varten. Se myös nukkuu tyynymeressä koko yksinoloaikansa ja palatessani kotiin tyynyjä löytyy usein niin lattialta, kuin myllättyinä erikoisiin asetelmiin. Tämä tyttö osaa ottaa kaiken irti siitä, etten ole paikalla :-D 
---

Mitens teillä muilla, onko kenenkään muun koirilla hauskoja tapoja? 

27 huhtikuuta 2015

Täydellinen kevätlauantai


Lauantaina lähdettiin mahtavassa seurassa nauttimaan aurinkoisesta kevätsäästä Rajasaareen. Lucky pääsi taas juoksemaan ympäri saarta, leikkimään samanlajisten kavereiden kanssa ja möyrimään puskissa. Me ihmiset taas saatiin naamaan kevään ensimmäiset auringonsäteet ja nauttia mukaviasta juttuhetkistä. 

Jossain vaiheessa nälkä yllätti meidät ja päätettiinkin sitten ajaa lähimpään mäkkäriin hakemaan vähän epäterveellistä lounasta reippailupäivän päätteeksi. Ja koska ilma oli mitä ihanin, siirrytiin sitten Sibeliuspuistoon piknikille.

   
Päästiin toisin sanoen siis heti harjoittelemaan sitä julkisilla paikoilla rauhoittumista. Täytyy sanoa, että Lucky kyllä yllätti toden teolla. Ensin se vähän kummasteli ja vinkui, kun istahdettiin aurinkoisille kallioille keskelle suurta puistoa, mutta hyvin nopeasti sen huomio siirtyi ranskalaisten tavoitteluun. Vaikka ihmisiä vilisi ympärinä, turistibussit toivat kasapäin turisteja valokuvaamaan Sibeliusmonumenttia ja vieressä vilisi niin lapsia, koiria, kuin pallopelejä harrastavia kaveriporukoitakin, Lucky pysyi rauhallisena. Se ei tainnut haukkua kertaakaan ja makasi rennosti viltillä meidän syödessä. Kerran taisi tosin hampurilaisesta hävitä pala... :-D

Erittäin onnistunut lauantai! Ja erittäin onnistunut ensimmäinen treenikerta kesää ajatellen. Eiköhän tuosta hyvä seuralainen tule kesäpiknikeille ja terasseille!


Kiitos ystävälleni Katarinalle ihanasta yhteiskuvasta! Mitä muuten tykkäätte uudesta bannerista?

26 huhtikuuta 2015

Ei mikään tavallinen koira

Kiitos kommentoijalle, joka kyseli niin mielenkiintoisesta aiheesta, että ajattelin tehdä siitä ihan oman postauksensa. Nimittäin muiden ihmisten asenteesta rescuekoiraa kohtaan. 


Ennen Luckya, koko rescuekoiratoiminta on ollut itsellenikin täysin vierasta. Perheessäni ja lähipiirissäni täällä Suomessa koirat on aina ostettu kasvattajalta, niiden taustat on selvitetty huolellisesti ja rotuvalintoja on harkittu pitkään. En täällä Suomessa edelleenkään tunne ketään, jolla olisi uudelleensijoitettu tai adoptoitu koira. Toki  niitä puistoissa ja tapahtumissa tapaa paljonkin, mutta omassa lähipiirissäni niitä ei tule vastaan. 

Itseasiassa omassa lähipiirissäni koiria ylipäätänsä ei ole montaa. En ole se koiranomistaja, jonka kaikki ystävät myös ovat koiranomistajia. Päin vastoin, suurin osa ystävistäni ovat täysin tottumattomia koiriin, tai jopa pelkäävät niitä. Tämä asetelma on ajoittain aiheuttanut itselle jonkin verran päänvaivaa. 


Minulle tullessaan Lucky pelkäsi vieraita ihmisiä niin paljon, että se näki jokaisen tuntemattoman ihmisen, ikään tai sukupuoleen katsomatta, uhkana. Kun meille tuli vieraita, Lucky ei rauhoittunut haukkumiseltaan hetkeksikään. Se ei koskaan ole näyttänyt aggressiivia merkkejä, mutta esimerkiksi pelko lapsia kohtaan oli alussa niin paha, etten koskaan olisi uskaltanut ottaa sitä samaan tilaan lapsen kanssa.

Minulle on alusta asti ollut tärkeää ottaa niin Lucky, kuin muut ihmiset huomioon. En halua asettaa ystäviäni epämiellyttäviin tilanteisiin koiran kanssa, jos tiedän heidän olevan tottumattomia tai pelkäävän. Samalla en myöskään ole halunnut aiheuttaa Luckylle yhtäkään epämiellyttävää kokemusta ihmisistä. Tämän takia olen aina harkinnut kahteen kertaan, missä tilanteissa ja miten tutustuttaa koiraa lähipiiriini. Olen esimerkiksi valinnut viedä Luckyn hoitoon, kun veraita ihmisiä on luonani usempia ja olla ottamatta sitä mukaan kylään, jos olen uskonut sen olevan sille liian rankkaa.

Nykyään kaikki on helpompaa. Suurin osa ystävistäni ja lähipiiristäni on tavannut Luckyn ja Lucky on jo parin tapaamisen jälkeen kaikkien paras ystävä. Kerran Lucky on jopa ollut kotona, kun kymmenisen opiskelukaveria olivat paikalla, ja vaikka se olikin sille melko rankkaa, pärjäsi se loppupeleissä hyvin. Vielä paremmin pärjäsivät tosin opiskelukaverini.


Minut on siunattu erittäin hienolla ystävä- ja tuttavapiirillä. Jopa koirapelkoiset ovat antaneet Luckylle mahdollisuuden, näyttäneet ymmärrystä ja olleen kiinnostuneita Luckyn menneisyydestä. En itseasiassa itse koskaan ole kuullut negatiivista kommenttia valinnastani adoptoida rescuekoira, päinvastoin, useastikin ihmiset kommentoivat, kuinka hienon valinnan olen tehnyt ja kuinka rankkaa sen täytyy olla. Tosin uskon, että myös omalla asenteella ja käyttäytymisellä on merkitystä. Aina, kun joku on tavannut Luckyn ensimmäistä kertaa, olen heti kertonut, että se pelkää, että sitä ei tarvitse eikä edes kannata humioida ja että sen pitää saada ottaa kontaktia omaan tahtiinsa. Ihmiset ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja juuri ne, jotka sitten antavat Luckyn olla rauhassa, eivätkä kiinnitä siihen mitään huomiota, ovatkin ensimmäisenä Luckyn kaverilistalla.

Omalla käyttäytymisellä voi myös vaikuttaa paljon muiden mielipiteisiin. Koska en halua, että kenenkään tarvitsee pelätä koiraani, pidän sen nykyään aina aluksi hihnassa kotona tai kylässä, kun paikalla on Luckylle vieraita ihmisiä. Näin koira on varmasti hallussa koko ajan, ja myös muut ihmiset kokevat tilanteen turvallisena. On myös tärkeää pitää huomio koirassa ja lukea sitä, ettei mitään ikävää tilannetta pääse sattumaan. Omalla toiminnallaan koiranomistajana voi mielestäni vaikuttaa paljon muiden ihmisten asenteeseen rescuekoiria kohtaan.

25 huhtikuuta 2015

Huhtikuun kultahiput

Kuukauden parhaimmistoa. Pari ikimuistoista hetkeä.


Lucky edistyy tällä hetkellä jokaisella mahdollisella elämän osa-alueella ihan mahdotonta vauhtia. Tuntuu, että muutoksia tapahtuu koko ajan, mikä tietysti on ihanaa. Meillä sekä puolenvuoden, että nyt vuosipäivän, ohittaminen on ollut todella mullistavaa. Kummassakin vaiheessa ollaan otettu huiman suuria edistysaskelia.

Lenkkeily, josta olenkin lähiaikoina hehkuttanut useampaan otteeseen, on nykyään jostain ihan muusta maailmasta, kuin vain pari kuukautta takaperin. Hihnalenkkeilystä on tullut oikeasti hauskaa, meidän kummankin mielestä. Nyt ihanassa kevätsäässä ollaan viihdytty parin tunnin mittaisilla iltalenkeillä lähes päivittäin ja sillä on selvä vaikutus sekä Luckyn hyvinvointiin, että meidän väliseen suhteeseen. Lenkeillä kuitenkin aina myös treenataan ja leikitään paljon.

Rescuekoiran omistaminen on ihan oma maailmansa. Sen huomaa varsinkin silloin, kun jokaisen tasapainoisen koiran omistajan merkityksettömät arjen osa-alueet aiheuttavat suuremman asteen tunteenpurkauksia. Tästä esimerkkinä parin päivän takainen iltalenkki. Ollaan nyt lähiaikoina kävelty suhteellisen paljon katukäytävillä, kerrostalojen pihoilla ja muissa vilkkaammissa paikoissa, jotta nekin tulisi tutuiksi. Lucky on arastellut tosi paljon talojen seiniä, korkeita aitoja, katoksia ja näyteikkunoita, mitä ovat rajoittaneet katujen käyttöä aika paljon. Voitte varmasti tämän kuultuanne kuvitella sen onnen tunteen, kun arastelu nyt kuluneella viikolla selkeästi on ottanut laantuakseen. Kun yhtenä iltana kuljettiin katukäytävää kotiin päin ja Lucky ensimmäistä kertaa koskaan kulki talon seinänvierustaa ja samalla vielä haisteli rennosti, olin niin mielettömän ylpeä.


Yhtenä iltana oltiin myös kiertelemässä vähän kaupunkiympäristössä ja pistäydyttiin taas käymässä eläinkaupassa haistelemassa herkkuluita. Mielestäni eläinkaupoissa käynti on mielettömän hyvää ympäristötreeniä, kun paikalla on henkilökuntaa, joka osaa kohdella arkojakin koiria hienosti, ja ympärillä on kasapäin herkkuja ja muuta kivaa. Eläinkaupasta ei koiralle voi tulla mitään muuta, kuin hyvä fiilis.

Lucky onkin hyvin jo oppinut, että kun Mustin ja Mirrin kassalla nousee ylös tasoa vasten, saa kilteiltä työntekijöitä aina jotain ihania herkkuja. Lucky siis kirjaimellisesti rakastaa jokaista tuikituntematontakin eläinkaupan työntekijää. Ja aina ne työntekijät ihmettelevät arkuus-juttujani, kun on niin reipas ja iloinen koira :-D


Ollaan kyläilty paljon niin vanhemmillani, kuin mummini luona, ja Luckysta saa kyllä aina silloin olla erityisen ylpeä. Sen mielestä kummankin vanhempani kodit, sekä mummola, ovat ehkä maailman parhaita paikkoja ja se jo pihalla vinkuu ja heiluttaa vimmatusti häntää. Oikeastaan Lucky rakastaa kaikkia paikkoja, missä se sisään tullesaan tietää saavansa herkkuja :-D Tie tuon koiran sydämeen käy kyllä niin vatsan kautta!


Tämänpäiväisellä lenkillä täytyy kyllä sanoa, että olin ylpeä myös itsestäni. Lenkkeilimme puistoon, jonka nurmikolla pari nuorta miestä pelasi jalkopalloa. Luckyhan kammoaa jalkopallon ääntä ja huutoja, joten tiesin heti, ettei puistosta vain voi haahuilla muina miehinä läpi. Kävin päässäni läpi eri toimintasuunnitelmat ja päädyin kokeilemaan yksinkertaista syyliin-kaappaamis-taktiikkaa.

Kuulen ja luen usein, miten pelokkaita koiria ei koskaan saa nostaa syliin. "Se vahvistaa niiden pelkoa". Bullshit sanon minä. Lucky pysyy sylissä rauhallisempana, turvaa minuun, eikä mene paniikiin. Tälläkin kertaa se toimi ihan uskomattoman hyvin. Pallot lentelivät ja miehet juoksentelivat edestä ja takaa, mutta Lucky ei ollut moksiskaan. Kun päästin sen sylistä vähän matkan päästä, se pudisteli itsensä tilanteesta ja jatkoi iloisena matkaa. Sen mielentila vaikutti jopa rauhoittuneen entisestään, vaikka tilanteen periaatteessa olisi kuulunut olla ylitsepääsemättömän kamala. Ihmiset - ottakaa ne koirat nyt vain sinne syliin jos teillä on siihen mahdollisuus!


On ihanaa nähdä, miten pelko vähän kerrallaan siirtyy takaa-alalle, ja näkyviin tulee koko ajan enemmän luonnetta, enemmän koiramaisia piirteitä, enemmän iloa. Luckyn perusiloinen persoona näkyy koko ajan selkeämmin ja sen hurja itsepäisyys ja vahvatahtoisuus tulee nyt oikeasti esiin. Se kierii jätöksissä keskellä tietä, tuijottaa oravaa puussa, haistelee lyhtypylvästä. Niin arkisia asioita, jotka kuitenkin saavat minulle onnenkyyneleet silmiin.

13 huhtikuuta 2015

Maanantailenkki kuvina


Tänään nautittiin taas kauniista kevätilmasta koko rahan edestä. Lähdettiin luentopäivän jälkeen kiertelemään lenkkipolkuja lähitienoolla vähän epätavallisempiakin reittejä pitkin. Aloitettiin käymällä moikkaamassa sekä Luckyn että minun ehdotonta lempparityyppiä. Lucky oli niin innoissaan, että loikki ihan syliin asti. Meneehän tuo vielä melkein sylikoirasta ehhe... 


Jatkettiin sitten rantaan päin. Oli ihan mielettömän kaunista ja rauhallista kaikkialla. Ihanaa, kun aurinkoa riittää vielä iltakahdeksaltakin. 

Luckyllä ja minulla oli hiukan eri käsitys lenkin suunnasta, eikä neitiä miellyttänyt ollenkaan oma reittivalinta. Se hidasteli, pysähteli ihmettelemään lintujen laulua ja haahuilemaan kävelytiellä. Päättelin, että paralla varmaan taisi mennä pasmat sekaisin, kun lähdettiin ilman edellä mainittua lempparityyppiä samalle lenkille, mikä yleensä tehdään kimpassa. Niin apeana se jäi ihmettelemään, miksi lenkkiseura tällä kertaa jätettiinkin kotiinsa. Päätin sitten suosiolla lähteä eri suuntaan ja päästiinkin nopeasti taas yhteisymmärrykseen. 


Lucky pelkää tunneleita, käytäviä ja muita suljettuja ja kaikuvia tiloja. Alikulkusillat ovat sen mielestä ihan kauheita ja se menee aina ihan jumiin niissä kuljettaessa. Tänään oli ihan pakko alittaa iso tie ja en ollenkaan tullut ajatelleeksi, että autot kolahtavat tosi ikävästi siltaan juuri siinä kohtaa. Luckyhan sitten tietysti pelästyi vielä tavallista enemmän, kun kuuli ylhäältä kolahduksia, ja meni ihan paniikkiin. Poistuttiin äkkiä sillan alta sen viereen ja yritin jotenkin saada tilanteen haltuun. Otin ensin koiran syliin, koska olen vain todennut, että se loppujen lopuksi rauhoittaa Luckyn nopeiten. Juttelin mukavia ja katseltiin ohi kulkevia autoja. Kun koira tuntui vähän rauhoittuneen, lähdettiin tekemään helppoja dogparkour-harjoituksia tietä reunustavan aidan avulla. Nopeasti saatiin huomio käännettyä pois pelosta ja olin todella tyytyväinen, kun paniikkitila laski jopa viidessä minuutissa suhteellisen normaaliin olotilaan. Ennen se saattoi jäädä päälle koko loppulenkiksi. 

Tällaiset tilanteet ovat tosi harmillisia, koska tiedän, että Lucky nyt tulee pelkäämään tunneleita entistä enemmän. Näitä tilanteita haluisi niin välttää hinnalla millä hyvänsä, mutta se vain arjessa välillä on niin mahdottoman vaikeaa. Täytyy vain yrittää tsempata ja tehdä parhaansa, mitä tilanteessa voi. Jos jollain on hyviä neuvoja tunnelisiedättämiseen, otan ne avosylin vastaan! 


Jatkettiin sitten rauhallisissa maastoissa huvivenesataman läpi ja rantaan. Treenailtiin ja leikittiin siinä veden rajassa aikamme ja yhtäkkiä suurikokoinen joutsen ui sähisten meitä kohti. Ja mitä teki arka koirani? Katsoi sitä muristen ja ärähti kerran, mikä sai joutsenen heti paikalla vaihtamaan suuntaa ja uimaan kireen vilkkaa poispäin. En voinut muuta kuin nauraa, ja olla ylpeä tuosta pöhköstä, joka pelkää roskapönttöä mutta pelottelee sitä itseään suuremmat joutsenet takaisin merelle. 



On se niin rakas jästipää, vaikka välillä meinaakin hermo pettää ja arki tuntua raskaalta. Olis se elämä ilman sitä sen verran tyhjää.


Mukava maanantailenkki päättyi aivan upeaan auringonlaskuun, joka ei kyllä tosiaan tule oikeuksiinsa kuvassa. Kerrassaan hieno maanantai-ilta.