23 joulukuuta 2020

10 oivallusta, joiden ymmärtäminen olisi tehnyt rescuekoiran kotiutumisesta huomattavasti helpompaa

Maaliskuussa Luckyn kotiutumisesta on kulunut seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta. Samalla, kun muistan jotkut asiat kuin eilisen, osa yhteisen taipaleemme alkuajoista on jo alkanut sumentua ja muistot hälventyä. Tuntuu tavallaan ihan uskomattomalta, mutta kuitenkin niin itsestään selvältä, että Lucky on ollut osa elämääni seitsemän vuoden ajan.

Näissä seitsemässä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon - varsinkin oman pääni sisällä. Siitä stressaavasta, koiranomistajuutta ylisuorittavasta, kokemattomasta 22-vuotiaasta ensikoiran omistajasta on näiden vuosien varrella kasvanut koiramaailman syövereihin uppoutunut koirafriikki, jonka elämänkatsomus ja osaaminen on kehittynyt usealta eri kantilta. Tänä päivänä tekisin rescuekoiraa kotiuttaessani niin monta asiaa täysin eri tavalla, ensimmäisistä yhteisistä hetkistä lähtien.

Toimin itse Rescueyhdistys Kulkureissa adoptioyhteyshenkilönä ja adoptioprosesseja perheiden kanssa läpikäydessäni ja heitä koiran kotiutumisen jälkeen tukiessani, pinnalla on yleensä muutamiin tiettyihin eri asioihin liittyvät haasteet. Useat niitä samoja, joiden kanssa stressaava 22-vuotias minä aikoinaan kamppaili. Ajattelinkin nyt blogipostauksen muodossa avata näitä aiheita ja niihin liittyviä omia, vuosien varrella saamiani oivalluksia, joiden ymmärtäminen aikoinaan olisi helpottanut kotiutumisprosessia huomattavasti, sekä koiran että itseni kannalta.

1. Pidä odotukset maltillisina

Tiedän, ettei omia odotuksia aina täysin pysty hallitsemaan, ja että sitä uppoutuu kuvittelemaan mielessään utopistista kuvaa uudesta koirasta ja kotiutumisesta. Koko kotiutumisprosessia helpottaa kuitenkin hurjasti, jos itse pystyy hyväksymään, ettei mitään eläintä hankkiessa täysin voi tietää, millainen tyyppi sieltä kuoriutuu. Kun koiralle ei aseteta liikaa odotuksia, ei myöskään tule niin suuria pettymyksiä, kun koira ei sitten vastaakaan kaikkea sitä, mitä mielessään on kuvitellut. Muistan vieläkin omat kuvitelmani siitä, miten Lucky olisi mukanani kaikkialla: piknikillä puistoissa, kahviloissa ja kyläilemässä. Uskon, että Luckyn hyväksyminen juuri sellaisena kuin se on, olisi ollut huomattavasti nopeampi ja helpompi prosessi, ellen olisi ollut niin kiinni näissä Luckyn kohdalla epärealistisissa odotuksissa.

2. Mihinkään ei ole kiire

Sitten koiran kotiutuessa se tylsä klassikko, jota nykyään adoptioyhteyshenkilönä hoen perheille kuin jumittava levysoitin konsanaan. Koen kuitenkin, ettei tätä voi painottaa liikaa. Itsekin muistan ajatelleeni antaneeni Luckylle runsaasti aikaa sopeutua arkeen, ennen kaikenlaisiin uusiin paikkoihin ja tilanteisiin säntäämistä, mutta nyt taaksepäin palatessani näen, että sitä aikaa olisi tarvittu niin paljon enemmän. Liian hitaasti rescuekoiran kanssa eteneminen on todella harvinaista, kun taas liian nopeasti uusiin tilanteisiin sinkoaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Muista, että mihinkään ei ole kiire, eikä rescuekoiraa kannata yrittää sosiaalistaa samalla tavalla, kuin kasvattajalta otettua pentua.

3. Nauti itse matkasta

Sekä liian korkeisiin odotuksiin että turhaan kiirehtimiseen rescuekoiran kotiutuessa vaikuttaa uskoakseni vahvasti meidän todella tavoitekeskeinen, minulle-kaikki-heti-nyt -kulttuurimme. Helposti ajatellaan, että koiran täytyy pystyä tekemään tai olla tekemättä sitä ja tätä, tai käyttäytyä jollain tietyllä tavalla. Totta kai on käytöksiä, jotka hankaloittavat arkea koiran kanssa ja joista toivotaan aikanaan päästävän eroon, mutta kun puhutaan koiran käytösten muokkaamisesta, ei ole olemassa oikotietä onneen. Miksi siis vain tuijottaa kaukana häämöttävää tavoitetta sen sijaan, että nauttisi matkan aikana koettavista edistysaskelista?

4. Pelaa niillä korteilla, jotka teille on jaettu

Edeltäviin kohtiin liittyen, näen todella tärkeänä myös ymmärtää ja hyväksyä, millainen se oma koira on. Kaikkea ei voi, tai mielestäni myöskään kuulu, yrittää muuttaa, vaan jokainen yksilö tulisi hyväksyä omine puutteineen. Mitä nopeammin sitä hyväksyy, että tämä oma koira nyt on impulsiivisempi, haukkuherkempi, metsästysviettisempi, arempi tai energisempi, kuin mitä adoptoidessani kuvittelin, sen helpompaa yhteisen sävelen löytäminen arjessa on. Tässä vaikeinta onkin muuttaa omaa asennetta, odotuksia ja ajatusta siitä, millainen koiran pitäisi olla tai mihin sen pitäisi pystyä, mutta loppupeleissä se takuulla palkitsee. Ketään ei hyödytä, että koiraa yrittää väkisin puristaa sille sopimattomaan muottiin.

5. Panosta stressin laskemiseen

Oli sitten kyse haukkumisesta, resurssiaggressiivisuudesta, perheen ihmisille tai muille eläimille murisemisesta arjessa tai ylikierroksilla käymisestä, on vastakotiutuneen rescuekoiran kohdalla useimmiten perimmäisenä syynä liian korkeat stressitasot. Kova stressi tekee koiran reaktioista usein ylimitoitettuja (kuten myös meidän ihmisten, mieti itse miten reagoit sinua ärsyttävään asiaan ultimaattisessa stressitilassa). Liian stressaantunut koira ei myöskään opi tai kykene sisäistämään uusia käytösmalleja läheskään yhtä tehokkaasti, kuin kunnolla rentoutunut koira. Vastakotiutuneen rescuen kanssa onkin ihan erityisen tärkeää panostaa stressin laskemiseen rauhoittavan tekemisen ja liikaa stressitasoja nostattavan tekemisen välttämisen kautta.
Suosittelen ihan kaikille koiranomistajille (mutta varsinkin rescuekoiran adoptoiville tai arkojen tai remmirähjien koirien omistajille) Zenkoiran stressiä käsittelevää artikkelia. Artikkeli selkiyttää konkreettisin esimerkein, miksi kasautuva stressi on koiralle niin haitallista.

6. Välttely on myös koulutusta

Tämän asian kunnollisessa sisäistämisessä meni itselläni turhauttavan kauan. Vuosia elin siinä uskossa, että koiraa pelottavat asiat olisi kohdattava arjessa, jotta se ajan kanssa tottuisi niihin. Todellisuudessa suurimmat edistysaskeleet Luckyn pelkojen suhteen ovat aina tulleet, kun olen ottanut sitä pelottavasta asiasta mahdollisimman paljon etäisyyttä pitkäksi aikaa. Tietyn asian pelon "työstämiseen" ei siis välttämättä aina tarvita suuria määriä toistoja, vaan joskus tilannetta jo auttaa pelkkä elämän rauhoittaminen ja stressin laskeminen. Ulkoilupelon suhteen eniten ollaan edistytty juuri niissä tilanteissa, kun olen siirtänyt ulkoilut kokonaan rauhallisille vuorokaudenajoille, metsiin ja vain kodin lähiympäristöön sekä karsinut hetkeksi pois kaikki "treenilenkit" vilkkaammista ympäristöistä. Nykyään ymmärränkin, että edistyksen tiellä on ollut juuri edellä mainittu kasautunut stressi, joka ei koskaan täysin ole päässyt purkautumaan jokaisen päivän lenkin kerryttäessä Luckyn stressiä entisestään. 

7. Opettele lukemaan koiraa

Tutustuin itse melko laajasti koirien elekieleen jo ennen adoptiota, mutta siitäkin huolimatta matkan varrella moni asia olisi helpottunut, jos olisin perehtynyt aiheeseen vielä vähän lisää, esimerkiksi tämän Koiruuksien Klubin artikkelin tai tämän Zenkoiran artikkelin lukemalla. Adoptioyhteyshenkilönä saan tasaisin väliajoin perheiltä yhteydenottoja koskien "koiran murinaa, näykkimistä tai hyökkimistä täysin varoittamatta", kun todellisuudessa valtaosassa tapauksia niitä varoittavia eleitä ei vaan ole huomattu tai osattu lukea. Esimerkiksi rescueilla kotiutumisen alkuvaiheissa todella tavallisen resurssitarkkuuden työstämisessä koiran elekielen ymmärtäminen ja sen myötä ennakointi on kaiken a ja o

8. Takapakit kuuluvat asiaan

Jo useamman viikon täysin sisäsiisti pentu alkaa taas pissailla sisälle, ulkona reippaasti lenkkeillyt koira kulkee taas häntä koipien välissä ja kotona perheenjäsenten kanssa jo rentoutunut koira murisee taas sitä lähestyvälle ihmiselle. Takapakit kehityksessä tuntuvat usein raskailta ja sitä alkaa epäillä, onko suunta koiran kanssa todellakin oikea. Tosiasia kuitenkin on, että takapakitkin kuuluvat lähes poikkeuksetta asiaan, ja yleensä edistyminen alkaa taas pian ja nopeasti takapakkien jälkeen. Älä siis stressaa tai koe epäonnistuneesi, mikäli koira tuntuisikin hetkellisesti taantuvan.

9. Koiran käytös tulee muuttumaan

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että koiran käytös kotiutumisen alkuvaiheissa ei ole sen todellista persoonaa tai luonnetta. Koira on saapuessaan todella stressaantunut, väsynyt ja jännittynyt, onhan sen koko elämä heittänyt kärrynpyörää kertaheitolla. Koira voi saapuessaan olla passiivisen oloinen viilipytty ja muutaman viikon päästä jo muuttua riehakkaaksi energiapommiksi, tai ensimmäisinä päivinä olla täysin kykenemätön rauhoittumaan, vaikka se kuukauden päästä jo köllöttelee ketarat ojossa sohvalla. Juuri tämän vuoksi avoin mieli ja ne maltilliset odotukset koiralle ovat niin tärkeitä: emme todellisuudessa tiedä, millainen koira sieltä kotiutumisen edetessä, itsevarmuuden karttuessa ja turvallisuuden tunteen kasvaessa kuoriutuu.

10. Älä ylisuorita - hae apua

Listani viimeinen oivallus on muistutus eteenkin kaikille itseni kaltaisille, elämää ylisuorittaville nuorille naisille: koiranomistajuus ei ole suoritus. Täydellisen koiran kouluttaminen ei ole listalta raksittava tehtävä, eikä koirasi käytös ole mittari onnistumisestasi elämässä. Älä vertaile itseäsi tai koiraasi toisiin ja hae apua, kun siltä tuntuu. Itse kärvistelin ensimmäiset vuodet riittämättömyyden tunteiden vallassa ihan turhaan, kun ammattiapuakin olisi ollut saatavilla.

Positiivisia metodeja käyttävä, rescuekoiriin perehtynyt ammattikouluttaja voi ulkopuolisen silmin antaa uusia ideoita ja ajatuksia siitä, miten yhteiseloa voisi lähteä helpottamaan. Avun tarvitseminen ja hakeminen ei ole heikkous, vaan osoitus siitä, että tosissaan haluaa kamppailla koiransa hyvinvoinnin vuoksi.

12 heinäkuuta 2020

Mitä on todellinen koiranelämä?

Torstaina talsimme Luckyn kanssa Sipoon metsissä, täydellisessä hiljaisuudessa, vain me kaksi. Lähtiessämme kotoa vettä satoi kaatamalla, ja ehdin jo kirota ääneen, että suunnittelemastani  ihanasta metsälenkistä todennäköisesti tulisi märkä ja nihkeä. Kuitenkin autosta perillä noustessamme sade oli lakannut yhtä yllättäen, kuin oli alkanutkin. Nihkeän lenkin sijaan saimme täydellisen vilpoisan, ihanan metsäkävelyn, jonka aikana ajatukseni ehtivät poukkoilla elämästä kuolemaan.

Päällimmäisenä mielessäni pyöri kuusi viikkoa sitten saatu diagnoosi. Meitä Instagramin puolella seuraavat ovatkin jo ehtineet lukea ajatuksiani aiheesta useammasta eri postauksesta, mutta tämänhetkisen tilanteen avaaminen täällä blogin puolella on tuntunut jotenkin erityisen vaikealta. Halusin kertoa jotain muutakin, kuin pelkän epikriisin sisällön, kipulääkkeiden päivittäisannoksen ja liväravinteiden merkit. Halusin kertoa, miltä minusta tuntuu.

Tunteiden jäsentämisessä meni kuitenkin yllättävän kauan. Diagnoosin saannin jälkeen nyyhkytin ripsarit poskilla puolen tunnin ajomatkan Tuusulan Eläinlääkäriasema Askeleesta kotiin Itä-Helsinkiin. Kotiin päästessäni pääni oli nestehukasta hellänä ja olo oli kaikin tavoin musertunut. Päässä risteili sata eri kauhukuvaa siitä, miten Luckyn elämä ei enää koskaan palaisi entiselleen, miten sen kivut pahenisivat päivä päivältä ja miten eläväinen koirani kuihtuisi kasaan silmieni edessä. En ollut millään tasolla valmis kohtaamaan ensimmäisen oman koirani kuolemaa ja pelkkä ajatus irti päästämisestä ahdisti suunnattomasti.


Nyt kaikki tätä lukevat varmasti luulevat Luckyn olevan vähintäänkin kuolemansairas, vaikka todellisuudessa kyseessä on niinkin epädramaattinen vaiva, kuin lonkkien nivelrikko. Lonkkaröntgenistä paljastui osteopaatin arvailujen mukaisesti nivelrikko molemmissa lonkissa ja vaikka itsekin olin varma, että jokin lonkissa Luckya vaivasi, ei oman koiran parantumattomaan fyysiseen vaivaan mitenkään voi ihan täysin varautua. Minun koirani, joka koko elämänsä oli ollut niin terve, tulisi tarvitsemaan jatkuvaa lääkitystä, ehkä jopa loppuelämäkseen. Minun koirallani oli parantumaton kiputila, joka mahdollisesti tulisi lyhentämään sen elämää.

Elämä kuitenkin jatkui diagnoosinkin jälkeen. Lucky söi tulehduskipulääke- ja lihasrelaksanttikuurit akuutteihin jumeihin ja kipuihin ja sille aloitettiin päivittäiset gabapentiiniannokset. Lääkekuurien alussa väsymys painoi, eikä Lucky ollut ollenkaan oma itensä. Pikkuhiljaa sen olo kuitenkin selkeästi muuttui ja päivä päivältä se vaikutti iloisemmalta, reippaammalta ja vetreämmältä. Kontrollikäynnillä viikko siitten kaikki jumit olivat kadonneet, Lucky aristi huomattavasti vähemmän lonkkien taivuttelua ja takajalkojen jäykkyys oli muisto vain. Lääkkeiden teho oli selkeä.

Samoillessamme Sipoon metsissä torstaina, mietin edellä onnellisena kirmaavaa koiraani, sen innosta korkealla sojottavaa häntää ja kevyttä askelta. Mietin, mitkä asiat tekevät juuri Luckyn elämästä elämisen arvoista. Lucky on eläväinen, energinen, nopeasti kiihtyvä. Se on juoksija. Se rakastaa hyppiä, kiipeillä ja spurttailla. Mitä Luckyn elämä olisi ilman korkeatempoista liikkumista, vapaana juoksemista ja kauriin lailla pomppimista?


Jokainen yhdessä ylitetty este ja kylki kyljessä kuljettu mutka on nivonut minut ja Luckyn tiiviimmin yhteen. Nyt kohta 6,5 vuoden jälkeen meidän välinen kommunikointimme on muuttunut usein lähes sanattomaksi; katseet, eleet ja yhdessä opitut käytösmallit tekevät arjesta mutkatonta. Minä tiedän, mitkä pikkulapset lenkillä tulevat aiheuttamaan haukkukonsertin ja osaan ennakoida tilanteet lähes ajattelematta. Metsälenkillä luoksetulosana on tarpeeton, koska pelkkä katsekontakti riittää kertomaan, että suunta vaihtuu. Olen vuosien varrella virheideni kautta vihdoin oppinut käyttäytymään koiran silmissä ennustettavasti ja sen myötä Luckyn luottamus minuun on kasvanut hurjasti. Me olemme pari, eikä elämää ilman toista pysty edes kuvittelemaan.

Mutta melkein yhtä paljon kuin minua pelottaa elämä ilman Luckya, minua pelottaa elämä, joka ei ole Luckyn arvoista. Elämä, joka ei ole Luckyn todellista koiranelämää. Sen vuoksi kaikista lohduttavimmat sanat Luckyn diagnoosin jälkeisessä tunnemyrskyssä lausui Luckya hoitanut ihana eläinlääkäri: "Harrastakaa. Juoskaa. Leikkikää. Tehkää kaikkea kuten ennenkin. Eläkää. Määrä jäljellä olevia vuosia ei koskaan tule korvaamaan menetettyä elämänlaatua".

Ja mehän elämme. Elämme rakastaen ja juosten ja täysillä niin kauan, kuin vain ikinä pystymme. Lääkkeidenkin voimalla, jos ne mahdollistavat Luckylle kivuttomat ja huolettomat seniorivuodet. Tällä hetkellä Luckyn vointi on erinomainen ja se on rennompi, seesteisempi ja liikkuvaisempi, kuin pitkään aikaan. Toivoa siis on.

15 huhtikuuta 2020

Lucky testaa: Nollapäästönappulaa kotiovelle toimitettuna



Vuoden alussa opiskelukaverini vinkkasi, että hänen tuttunsa etsi uuden koiranruokayrityksen pilottiprojektiin testikoiria ja innosta hihkuen ilmoitin tietysti Luckyn heti mukaan projektiin. Yhtäkään koiranruokaa, jota Lucky ei suuhunsa pistäisi, ei koskaan ole tullut vastaan, ja teräsvatsaisena koirana uutuuksien testaaminen ei ole Luckylle ongelma. Kaiken lisäksi projekti kuulosti mielestäni todella mielenkiintoiselta: nollapäästökoiranruokaa kotiinkuljetuksella ja juuri koiran tarpeiden mukaan räätälöitynä. Voisiko parempaa komboa ollakaan?

Nyt pian yhden syödyn kahden kilon ruokasäkin jälkeen ajattelin, että olisi hauska täällä blogissakin kertoa aiheesta hiukan lisää, sillä mielestäni pienellä hiilitassunjäljellä koiranruokaa tuottavaa startupia on kiva tukea. Kyseessä ei siis ole maksettu yhteistyö, mutta ruoka on saatu ilmaiseksi testiryhmään kuulumista vastaan.



Kyseessä on siis aloitteleva, koiranruokaa tuottava suomalainen startup Alvar Pet. Yrityksen pääpaino on lemmikkien hiilitassunjäljen pienentämisessä, pohjoismaisissa ja kestävissä raaka-aineissa sekä asiakaslähtöisyydessä. Nollapäästöisyys oli se, joka kiinnitti huomioni ja kiinnostukseni heti alussa, mutta saatuani ruoat kotiin asti, myös muut yksityiskohdat tekivät suuren vaikutuksen.

Ensimmäisenä se kotiinkuljetus. Siis ah, kuinka helppoa. Sain itse valita postilta toimitusajankohdan joten sekään ei aiheuttanut päänvaivaa (vaikka tässä nyt vaan kotona tällä hetkellä istutaankin :-D). Kotiinkuljetus on myös asiakkaalle ilmainen. Autollisena en ole aiemmin kokenut ruoan rahtaamisen kaupasta olevan erityisen raskasta, mutta onhan tämä nyt aika helppoa ja ihanaa.



Sitten niinkin pinnallinen asia, kuin paketointi ja ulkonäkö. Tosiasia nyt vaan on, että onhan se kiva, jos pakolliset koiranruokapussitkin hivelevät silmää ja pakkaukset on suunniteltu laadukkaan näköisiksi. Ruokasäkit toimitettiin pahvilaatikossa, jossa siinäkin oli Alvar Petin tyylikäs tassunjälki-logo printtinä. Itse säkit on valmistettu paperista ja ovat siksi täysin kierrätettäviä (lajitellaan kartonkikeräykseen). Mahtavaa!

Ja siis hei, onhan nimikoitu ruokasäkki aika ihana?



Ruoan mukana toimitetaan myös aina ruokintaohjeet, sekä kattava ja selkeä sisällysluottelo. Kun tilasin ruoat Alvarin nettisivuilta, täytin samalla profiilin Luckysta, koiran iästä, aktiivisuustasosta, mahdollisista allergioista ja koosta. Ruoka valikoitui sitten sen mukaan. Meillä siihen vaikutti pääasiassa Luckyn ikä sekä lievä ylipaino, eli meille valikoitui kevyempi, vanhemmalle koiralle sopiva nappula.

Arvostan itse suuresti ruokintaohjetta ja että siinä lukee selvästi, minkä verran kyseistä nappulaa olisi hyvä Luckyn kokoiselle koiralle päivässä syöttää, kun tavoitteena on painonhallinta. Kätevää!



Mutta sitten siihen tärkeimpään: makuun! Kertoessani tästä pilottiprojektista äidille, hän nauroi, että mikäli Luckylle ei nappula maistuisi, voisi koko ruoan tuotannon saman tien lopettaa :-D Ja onhan hänellä toki hyvä pointti: jos Lucky ei syö, ei takuulla kyllä kukaan muukaan. Alvar Petin onneksi nappula on kuitenkin maistunut Luckylle alusta asti paremmin kuin hyvin. Tässä Luckyn nappulassa pääraaka-aineina on hävikkikana, ohra, herneet ja yrtit.

Suurin plussa ruokaan liittyen koen kuitenkin olevan nappulan koko. Se on useimpiin muihin koirannappuloihin verrattuna melko pientä ja sopii siksi erinomaisen hyvin myös treeninameiksi tai aktivointileikkeihin. Nappulan haju on myöskin aika vahva ja pussia ei kyllä suoraan sanottuna halua jättää aukinaiseksi minnekään, mutta tämähän toki on muuten vain positiivinen asia. Vahva haju puhuu mielestäni laadukkaiden raaka-aineiden puolesta ja houkuttelee koiraa paremmin esimerkiksi treeneissä.



Että sellanen nappula! Meillä on tosiaan nyt syöty tätä kohta kuukausi ja ensimmäisen säkin pohja alkaa näkyä. Luckyn vatsa ei kuten tavallista reagoinut mitenkään ihmeemmin, vaikka siirryimme suoraan vaan uuteen nappulaan. Ainoat huomattavat erot entiseen on ollut hiukan erilaisen hajuinen hengitys ja alussa Luckylla selkeästi oli vähän enemmän ilmaa suolistossa. Se on kuitenkin nyt tasoittunut.

Meillä on tätä ruokaa nyt kotona useampi pussi ja tullaan ehdottomasti jatkamaan nappulan syömistä ja sen jälkeen tsekkailla, miten Lucky voi ja tuntuuko nappula edelleen hyvältä. Mikäli jengiä kiinnostaa, voin päivitellä tänne fiiliksiä myös kun toinen pussi lähentelee loppuaan!

Suurkiitos vielä Alvar Pet, kun pääsimme mukaan pilottitestaajiksi! :-)

01 huhtikuuta 2020

"Kyllä sitä saa silittää, se on ihan kiltti" – mutta mitä on kiltteys ja millainen on kiltti koira?

Tämän postauksen aihe on pyörinyt mielessäni jo pitkään, varmaan liki useamman vuoden. Olen kirjannut otsikon puhelimen muistiin aikoja sitten ja palaan yhä uudestaan ja uudestaan pohtimaan aihetta ja sitä ympäröivää ilmapiiria ja tapaamme tarkastella eläviä olentoja ympärillämme. No, nyt on vihdoin aika ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa tästä itselleni ennenaikaisia harmaita hiuksia aiheuttaneesta aiheesta, nimittäin kilteistä koirista.

En tarkalleen muista, mistä tämä aihetta koskeva pohdintani oikeastaan lähti liikkeelle, mutta muistan kiltti-sanan käytön ärsyttäneen jo kauan. Kilttiähän nimittäin viljellään melkoisen reippaasti sekä eläimiä että lapsia koskevissa kuvauksissa: "Musti on kiltti, sitä saa kyllä silittää", "Naukusti on kiltti, ei koskaan raavi ihmistä" tai "Meidän Roope ei kyllä koskaan löisi toista, hän on niin kiltti". Nämä kuvailut ovat varmasti tuttuja kaikille ja kiltti-sana onkin niin iskostunut elämäämme lapsuudesta saakka, että sen merkitystäkään harvemmin tulee kyseenalaistaneeksi. Nyt on aika kyseenalaistaa.


Palataan perusteisiin: mitä kiltti siis oikeastaan edes tarkoittaa? Wikisanakirjan mukaan kiltti tarkoittaa sitä, että tahtoo toiselle hyvää. Okei, selvä. Kiltteys on siis synonyymi hyväsydämisyydelle. Mutta miksi kiltteyttä sitten niin usein käytetäänkin kuvailemaan toimintaa (tai jonkun asian tekemättä jättämistä), kun lapsen tai eläimen konkreettinen toiminta niin usein kumpuaa jostakin aivan muusta, kuin kiltteydestä tai ilkeydestä?

Tämä on se ongelman ydin: kiltteys ei ole toimintamalli.

Vihaan sitä, että koiraa kutsutaan kiltiksi, kun se ei pure, murise, riko tavaroita, hauku häiritsevästi, paimenna lapsia, vartioi ruokaa, hypi päin, räyhää remmissä tai karkaile. Vihaan, että lapsia kuvaillaan kilteiksi, kun he ovat rauhallisia, hiljaisia, ystävällisia, hymyileviä, osaavat käyttäytyä yleisillä paikoilla, eivät lyö, huuda tai kiroile vanhemmille. Mitkään näistä käytöksistä eivät kuvaile olennon kiltteyttä, ne ovat tunteiden purkauksia tai opittuja käytösmalleja tietyissä tilanteissa. Mikään niissä ei yleisesti ottaen liity kyseisen olennon haluun tehdä kenellekään pahaa tai hyvää.

Moni ajattelee varmaan, että mitä väliä sillä oikeasti on. Kiltti on helppo yleisnimitys hyvin käyttäytyvälle olennolle, joka pärjää sosiaalisissa tilanteissa yhteiskunnan normien mukaan. Mutta todellinen ongelma piileekin juuri siellä. Koska eikö se erityislapsi tai arka koira tai kissapopulaatiossa kasvanut entinen koditon kissa, joka ei kykene käyttäytymään yhteiskunnan toivomalla tavalla, voikin olla pohjimmiltaan ihan yhtä hyväntahtoinen ja kiltti, kuin täydellisesti käyttäytyvä, hyvällä hermorakentella varustettu lajitoverinsakin?

Voi se.


Koen, että niin kauan, kun puhumme lapsista ja eläimistä kiltteinä niiden käyttäytyessä tavalla, joka ei välttämättä ollenkaan vastaa niiden lajityypillistä käytöstä tai joka jopa peittää alleen niiden todelliset luonteet ja tunteet, meillä on käsissämme ongelma. Käyttämällä kiltti-sanaa virheellisesti arjessa vahvistamme entisestään lapsilla esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kaltaisia yhteiskunnallisia ongelmarakenteita sekä vääristynyttä kuvaa siitä, miten ihmisten ja eläinten yhteiselämän kuuluu sujua. Koirat haukkuvat, se on niiden luonnollinen tapa kommunikoida. Koirat viestittävät epävarmuudestaan ja -mukavuudestaan (mikäli niiden pienempiä signaaleita ei huomioda) murisemalla tai näykkäisemällä. Koira saattaa purra, jos ihminen on viemässä siltä tärkeän resurssin, kuten luun, koska se on koiralle luontainen tapa toimia. Mikään näistä ei tee siitä ilkeää tai tuhmaa koiraa.

Voitaisiiko siis lopettaa kilteistä koirista puhuminen?

Kun seuraavan kerran haluat viestittää vieraalle ihmiselle, että koirasi on sosiaalinen ja reipas, sano vaikka: "Mustia saa silittää, se on ystävällinen ja tykkää rapsutuksista". Tai kun kerrot kissastasi, joka viihtyy ihmisten seurassa ja tykkää huomiosta, kavereillesi, voit vaikka ilmaista: "Naukustin kanssa on todella helppo tehdä tuttavuutta, se ei ole raapivaa tyyppiä". Ja kun puhut lasten käytöksesta ulkopuolisille tai heille suoraan, jätä kiltittelyt kaapin pohjalle - myös joulun alla. Yhdenkään lapsen ei pidä turruttaa luonnettaan tai tarpeitaan saadakseen lahjoja. Sen sijaan meidän kannattaa miettiä, mistä koirien, lasten tai muiden eläinten ei-toivottu käyttäytyminen johtuu ja miten me aikuisina ihmisinä voisimme helpottaa tukea tarvitsevien elämää omalla läsnäolollamme. Kiltin muottiin väkisin survominen ei auta ketään.

24 maaliskuuta 2020

Onko arasta koirasta agilityharrastajaksi?


Terkkuja kotieristyksestä! Täällä ollaan enemmän tai vähemmän vietetty kulunut puolitoistaviikkoinen, lenkkejä ja pakollisia kaupassa käynteja lukuunottamatta. Itse olen ollut etätöissä ja nyt tulevat pari viikkoa opintovapaalla yrittäen päästä graduprojektissa toivottavasti ison harppauksen eteenpäin. Lucky nauttii kun ollaan kaikki jatkuvasti kotosalla ja ollaankin työtauoilla ja iltaisin treenailtu aikamme kuluksi vaikka mitä enemmän tai vähemmän hyödyllisiä temppuja. Ihan mukiin menevää arkea toisin sanoin!

Paikka, missä ollaan näiden parin viikon aikana kuitenki käyty, on agilitykenttä. Ollaan vuokrattu pientä kenttää Koirakoulu Kompassista omaan käyttöön lievittääksemme pahimpaa aksaikävää nyt kurssien ollessa tauolla. Ennen poikkeustilan alkamista ehdimme juuri käydä loppuun agilityn D-kurssin ja maanantaina meidän oli tarkoitus aloittaa seuraava kurssi, mutta se jääköön nyt kuitenkin odottamaan myöhempää ajankohtaa. Mutta onneksi itsenäinenkin treenaaminen kehittää yllättävän hyvin, jopa suht kokematonta koirakkoakin.

Aloitimme Luckyn kanssa agilityn alkeiskurssin noin vuosi sitten. Olin jo vuosia haaveillut agilityn testaamisesta ja arvasin kyllä, että laji olisi vauhdikkaan Luckyn mieleen. Minua kuitenkin jännitti uuden lajin aloittaminen ennestään tuntemattomassa koirakoulussa epävarman koiran kanssa, koska en halunnut viedä Luckya liian vaikeaan paikkaan, missä siltä odotettaisi liikaa. Minulle on aina ollut ensisijaisen tärkeää, että koirakoulu missä treenaamme, suhtautuu kaikinlaisiin koiriin positiivisesti, käyttää koiralähtöisiä ja positiivisia koulutusmenetelmiä ja osaa luoda kaikille koirille turvallisen ja mukavan treeniympäristön niiden erityistarpeet huomioiden. Nämä asiat ehkä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta sitä ne eivät ikävä kyllä käytännössä ole. Vastaan on tullut yhtä sun toista epämääräistä kouluttajaa ja koirakoulua ja en rahoillani halua tukea yhtäkään paikkaa, jossa suhtaudutaan tympeästi rescuekoiriin tai jossa koulutustavat eivät vastaa omia arvojani.


Onneksi kuitenkin löysimme tiemme lopulta Kompassiin ja ohjaajamme Saara Kattaisen alkeiskurssille. Heti ensi hetkestä lähtien kaikki tuntui niin selvältä: Luckyn mielestä aksa oli parasta ever, minä pystyin huokaamaan helpotuksesta ja sekä Saaran että koko koirakoulun asenne koiriin osui just eikä melkein nappiin oman arvomaailman kanssa. Sinne siis jäimme ja Saaran oppeja on tullut sisäistettyä nyt jo kolmen kokonaisen kurssin verran. Ja ihan mahtavaa on kyllä ollut.

Toinen agilityn aloittamista venyttänyt seikka oli Luckyn epävarmuus ja reaktiivisuus. Pelkäsin, että agility olisi liian kierroksia nostattavaa ja että Lucky ei pärjäisi sellaisessa ympäristössä. Uskon, että nämä seikat olisivatkin aikoinaan pitäneet paikkaansa ja että Luckylle on tehnyt todella hyvää treenata intensiivisesti rally-tokoa kaikki nämä vuodet. Treenihallit ja koirakoulut ovat Luckylle onnen täyteisiä paikkoja, joissa pelot unohtuvat ja epävarmuuden tilalle kasvaa reipas tekemisen ilo. Se on tehokkaasti oppinut yhdistämään treenaamiseen liittyvät asiat positiiviseen mielentilaan ja sietää treenihalleilla häiriöitä, joita muualla ei edelleenkään kestä; esimerkiksi lapsia. Se on oppinut odottamaan suht rauhassa vuoroaan ja perustottelevaisuus on oman mittapuuni mukaan hyvin hallussa. Agilityn aloittaminen täysin uudessa paikassa ja porukassa olikin todennäköisesti juuri kaikista näistä seikoista johtuen helpompaa ja kivuttomampaa, kuin koskaan uskalsin edes toivoa.


Lucky on perusarka koira, joka edelleen pelkää enemmän tai vähemmän vieraita ihmisiä, lapsia, polkupyöriä, pauketta ja ulkomaailman häiriöitä. Se on epävarma, sen stressitasot nousevat nopeasti, se on reaktiivinen ja reagoi jänniin juttuihin haukkumalla. Mutta meille mikään näistä asioista ei ole agilitya treenatessa ongelma. Lucky rakastaa kaikkea treenaamista ja se tekee hommia ihmisen kanssa vaikka maailman tappiin asti. Se rakastaa vauhtia ja sen kierrokset nousevat vain positiivisesti sen päästessä vetämään täysillä agilityrataa. Treenihalleihin yhdistyvä positiivinen mielleyhtymä tekee tuntemattomistakin ihmisistä hallilla turvallisia ja tavallisesti häiritsevät häiriöt lakkaavat olemasta agilitykentällä. Lucky on aina myös suhtautunut kaikenlaisiin alustoihin ja esteisiin todella reippaasti: se kiipeilee mielellään ulkona kivillä ja kannoilla, pomppii korkeisiinkin paikkoihin ja ei arastele pintoja. Muita koiria useasti pelottavat puomit ja A-esteet ovat siis meille alusta lähtien olleet ihan lasten leikkiä.

Vastatakseni siis otsikon kysymykseen: kyllä voi. Ehdottomasti. Kunhan aralle tai epävarmalle koiralle tarjoaa positiivisen ja koiralähtöisen miljöön, missä treenit tehdään alussa koiralle niin helpoiksi, että se väkisinkin kokee onnistuvansa, koira varmasti pikku hiljaa Luckyn tapaan alkaa kokea treenit kivoiksi ja turvallisiksi. Tärkeää on lukea koiraa ja rakentaa vankka pohja yhteiselle tekemiselle ja luottamukselle, jotta koira voi keskittyä itse tekemiseen ja sen tuomaan riemuun.


Luckyn ja minun tavoitteet eivät ole kisakentillä, vaikka epäviralliset kisat kyllä joku päivä houkuttelevatkin. Meille agility on harrastus, uusi haaste täynnä yhteistä tekemisen iloa. Ja ai että, miten innoissaan tästä harrastuksesta tällä hetkellä ollaankin! Olen napannut jonkun verran videopätkiä omatoimitreeneistämme ja editoin niistä pienen videopätkän näyttämään, mikä meidän aksataso tällä hetkellä on. Video löytyy alta!

Tsempit meiltä kaikille muille aksasta haaveileville epäröijille: jos kouluttaja on oikeasti hyvä, treeneistä tehdään teille juuri sellaisia, että sekä sinä että koira oikeasti koette onnistumisen tunteita jo ekalla testikerralla. Jos ekalla kerralla jää koko hommasta paska fiilis, vaihtakaa paikkaa tai kouluttajaa. Koiran erityistarpeiden ei pidä olla este yhteiselle treenaamiselle, vaan hyvä kouluttaja ottaa ne huomioon ja suunnittelee treenit juuri teidän tarpeenne huomioon ottaen :-)


07 helmikuuta 2020

Vuoden eka uintireissu

Palailtiin viime viikolla taas pitkän tauon jälkeen koirauinnin pariin! Tai no, ihan uinnista ei meillä edelleenkään ole kyse, vaan altaassa kahlailusta ja vedestä ylös ja sinne takaisin pomppimisesta. Mutta oma näppituntuma on kuitenkin, että jo seuraavalla uintikerralla saan Luckyn ihan uimaankin, sen verran lähellä tassujen irtoaminen altaan pohjasta oli jo nyt!



Aloiteltiin Luckyn kanssa siis uutta koirauintiharrastusta viime talvena. Lisää meidän untitreeneistä voi lukea täältä. Heti ekalla kerralla oli kuitenkin selvää, että Luckya jännitti altaan pulppuava vesi, uusi ympäristö ja no, melkein kaikki, todella paljon. Se ei uskaltanut ensin tulla lähellekään allasta, puhumattakaan siitä, että se olisi edes astunut altaaseen vievälle portaalle.

Aloitettiin uintitreenit siis ihan nollasta, veteen, paikkaan ja altaaseen totuttamisella positiivisin menetelmin. Paljon herkkuja, positiivisia kokemuksia ja hauskoja leikkejä allastiloissa. Käytiin viime vuonna Sportti Hurtassa Itä-Helsingissä treenailemassa nelisen kertaa kevääseen asti, mutta sitten kesän myötä tuli nin paljon muita harrastuksia, että uintihommat jäi vähän takaa-alalle.



Tämän vuoden ekalla uintikerralla jouduttiinkin taas aloittelemaan tavallaan alusta. Luckyn mielestä allastilat olivat jälleen hiukan epäilyttäviä, eikä se selvästi ihan ymmärtänyt, miksi olin sen sinne rahdannut. Syötin Luckylle taas herkkuja ensin altaan ympärillä, heittelin niitä lattioille, mistä se sai etsiä niitä ja liikkua rennosti turvallisella alueella. Pikku hiljaa sitten siirryttiin kohti allasta, sinne vieviä portaita ja itse vettä.



Uintiaikaa on puoli tuntia ja sinä aikana edettiin tällä kertaa ihan hurjasti! Viimeiset kymmenen minuuttia menikin jo ihan vedessä nameja etsien ja sinne ylös alas loikkien. Alla olevalta videolta näette puolituntisen lopputuloksen!

Luckyn tassut meinasit lopussa jo melkein irrota pohjasta sen kurkotellessa herkkujen perään, se oli ihan muutamasta sentistä kiinni. Siksi uskonkin, että seuraavalla kerralla onnistun varmasti jo houkuttelemaan Luckyn irrottamaan tassut pohjasta ja kokeilemaan uintia. Huh, onpahan tätä totuttelua tässä aika mukavasti jo tehtykin :-D


07 tammikuuta 2020

Uuden vuoden koirakuulumisia


Ohho, onpas edellisestä päivityksestä aikaa! Syksy meni aika pitkälti työ- ja gradustressissä sekä vapaaehtoistyöhön liittyvissä hommissa ja muiden juttujen kirjoittaminen jäi vähälle. Uusi vuosi, uusia tuulia on kuitenkin vuosittainen mantra omassa elämässäni, joten sen kunniaksi ajattelin ottaa härkää sarvista ja palauttaa blogin taas elävien kirjoihin. Lucky-juttujen kirjoittamista on ikävä!

Mutta mitäs meidän koira-arjessa onkaan tapahtunut loppukesän jälkeen?


Tarzan-rakas sai oman kodin. Ihanan kodin, jossa Tarzanilla menee hienosti ja jossa Tarzan saa elää ainoana sydänkäpysenä. Tarzanin uusi omistaja pyörittää pelikanavaa Youtubessa ja teki kuukausi takaperin Tarzanista suloisen videon, sen voi tsekata täältä!

Luckyn syksy on ollut rauhallinen ja leppoisa. Meidän arki pyörii tällä hetkellä uskomattoman kivasti ja kivuttomasti ja joskus huomaan, että on melkein vaikea muistaa niitä kaikkein haastavimpia vuosia. Välillä tuntuu myös ihan uskomattomalta tajuta, että Lucky on pian ollut kotona kuusi vuotta! Siitä pelokkaasta teinikoirasta kasvoi kuin kasvoikin arjessa ihan reipas neitokainen, joka loistaa treenikentillä ja pärjää nykyään lenkeillä vilkkaampinakin ajankohtina.



Luckyn kanssa olemme syksyn mittaan rakastuneet agilityyn. Molemmat. Kävimme agilityn alkeiskurssin Koirakoulu Kompassissa kesän alussa ja jatkoimme jatkokursseilla syksyllä. Agility on ollut ihan paras uusi harrastus rally-tokon ohelle ja itsekin nautin treeneistä niin paljon, etten millään malttaisi odottaa perjantaina häämöttävää tokaa kurssikertaa nyt vasta-aloitetulla d-kurssilla. Lucky on agilitykentällä yllättänyt kaikin mahdollisin tavoin: kentällä se on lähes luonnonlahjakkuuden tasoa, sitä ei pelota uudet esteet tai treenipaikan ihmiset ja se osaa jopa odottaa hiljaa ja rauhassa muiden treenatessa. Maailman paras treenikaveri!


Lucky on myös löytänyt pari uutta koirabestistä: Romanian rescuet Aarikin ja Auran. On ollu ihanaa, että Lucky on saanut elämäänsä pari pysyvää koirakaveria, joiden seurassa se viihtyy ja joiden seurassa kelpaa riehua ja rellestää. Meillä on lähipiirissä ollut koirakaverit vähissä ja olen ajoittain kokenut huonoa omaatuntoa, kun Luckylla ei ole ollut tarpeeks turvallista ja kivaa koiraseuraa. Nyt on - ja se tekee todellakin hyvää!

Koirahullulle omistajallekin kuuluu hyvää! Kuten alussa kirjoitin, on paljon aikaa mennyt vapaaehtoistöiden parissa. Toimin tosiaan jo kolmatta vuotta Rescueyhdistys Kulkureissa somevastaavana ja koirayhteyshenkilönä, sekä tuotan yhdistykselle markkinointimateriaalia. Vapaaehtoistyö on juuri nyt yksi elämäni tärkeimmistä jutuista ja vuosittaiset reissut Romaniaan koiratarhoille myös aivan erityisiä valon pilkahduksia arjen keskellä. Viimeisin reissu joulukuussa oli taas aivan ihana ja tapasimme monta aivan mielettömän ihanaa koiraa. Romania-tägin alta voi täällä blogissakin lukea fiiliksiä vuden 2018 matkalta ja niiltä tarhoilta, joilla silloin kävimme.


Siinäpä tämän hetken koirakuulumiset ja syksyn parhaat jutut! Postauksen kuvat nappasin viime viikonlopun rantalenkiltä (jep, eipä uskoisi tammikuuksi...) ajatuksena päästä taas vähän treenaamaan koiravalokuvausta yhtä tulevaa kurssia varten. Kerron asiasta lisää myöhemmin, mutta olen siitä aivan mielettömän innoissani.

Mitä teille muille kuuluu? Olisi kiva kuulla koirakuulumisia muiltakin :-)