Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ajatuksista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ajatuksista. Näytä kaikki tekstit

07 tammikuuta 2020

Uuden vuoden koirakuulumisia


Ohho, onpas edellisestä päivityksestä aikaa! Syksy meni aika pitkälti työ- ja gradustressissä sekä vapaaehtoistyöhön liittyvissä hommissa ja muiden juttujen kirjoittaminen jäi vähälle. Uusi vuosi, uusia tuulia on kuitenkin vuosittainen mantra omassa elämässäni, joten sen kunniaksi ajattelin ottaa härkää sarvista ja palauttaa blogin taas elävien kirjoihin. Lucky-juttujen kirjoittamista on ikävä!

Mutta mitäs meidän koira-arjessa onkaan tapahtunut loppukesän jälkeen?


Tarzan-rakas sai oman kodin. Ihanan kodin, jossa Tarzanilla menee hienosti ja jossa Tarzan saa elää ainoana sydänkäpysenä. Tarzanin uusi omistaja pyörittää pelikanavaa Youtubessa ja teki kuukausi takaperin Tarzanista suloisen videon, sen voi tsekata täältä!

Luckyn syksy on ollut rauhallinen ja leppoisa. Meidän arki pyörii tällä hetkellä uskomattoman kivasti ja kivuttomasti ja joskus huomaan, että on melkein vaikea muistaa niitä kaikkein haastavimpia vuosia. Välillä tuntuu myös ihan uskomattomalta tajuta, että Lucky on pian ollut kotona kuusi vuotta! Siitä pelokkaasta teinikoirasta kasvoi kuin kasvoikin arjessa ihan reipas neitokainen, joka loistaa treenikentillä ja pärjää nykyään lenkeillä vilkkaampinakin ajankohtina.



Luckyn kanssa olemme syksyn mittaan rakastuneet agilityyn. Molemmat. Kävimme agilityn alkeiskurssin Koirakoulu Kompassissa kesän alussa ja jatkoimme jatkokursseilla syksyllä. Agility on ollut ihan paras uusi harrastus rally-tokon ohelle ja itsekin nautin treeneistä niin paljon, etten millään malttaisi odottaa perjantaina häämöttävää tokaa kurssikertaa nyt vasta-aloitetulla d-kurssilla. Lucky on agilitykentällä yllättänyt kaikin mahdollisin tavoin: kentällä se on lähes luonnonlahjakkuuden tasoa, sitä ei pelota uudet esteet tai treenipaikan ihmiset ja se osaa jopa odottaa hiljaa ja rauhassa muiden treenatessa. Maailman paras treenikaveri!


Lucky on myös löytänyt pari uutta koirabestistä: Romanian rescuet Aarikin ja Auran. On ollu ihanaa, että Lucky on saanut elämäänsä pari pysyvää koirakaveria, joiden seurassa se viihtyy ja joiden seurassa kelpaa riehua ja rellestää. Meillä on lähipiirissä ollut koirakaverit vähissä ja olen ajoittain kokenut huonoa omaatuntoa, kun Luckylla ei ole ollut tarpeeks turvallista ja kivaa koiraseuraa. Nyt on - ja se tekee todellakin hyvää!

Koirahullulle omistajallekin kuuluu hyvää! Kuten alussa kirjoitin, on paljon aikaa mennyt vapaaehtoistöiden parissa. Toimin tosiaan jo kolmatta vuotta Rescueyhdistys Kulkureissa somevastaavana ja koirayhteyshenkilönä, sekä tuotan yhdistykselle markkinointimateriaalia. Vapaaehtoistyö on juuri nyt yksi elämäni tärkeimmistä jutuista ja vuosittaiset reissut Romaniaan koiratarhoille myös aivan erityisiä valon pilkahduksia arjen keskellä. Viimeisin reissu joulukuussa oli taas aivan ihana ja tapasimme monta aivan mielettömän ihanaa koiraa. Romania-tägin alta voi täällä blogissakin lukea fiiliksiä vuden 2018 matkalta ja niiltä tarhoilta, joilla silloin kävimme.


Siinäpä tämän hetken koirakuulumiset ja syksyn parhaat jutut! Postauksen kuvat nappasin viime viikonlopun rantalenkiltä (jep, eipä uskoisi tammikuuksi...) ajatuksena päästä taas vähän treenaamaan koiravalokuvausta yhtä tulevaa kurssia varten. Kerron asiasta lisää myöhemmin, mutta olen siitä aivan mielettömän innoissani.

Mitä teille muille kuuluu? Olisi kiva kuulla koirakuulumisia muiltakin :-)

16 kesäkuuta 2018

Miksi suomalainen koira on arvokkaampi autettava, kuin ulkomaalainen?

Taas mennään. Tuntuu, että rescuekoirat lyttääviä artikkeleita nousee tällä hetkellä eetteriin, kuin sieniä sateellaa. Varsinkin Yle tuntuu lähes hullaantuneen aiheesta, niin tiuhaan tuontieläimiä ja niiden haittapuolia tällä hetkellä käsitellään kyseisen valtakunnallisen median kanavissa. Tuoreimpana tulokkaana tämän aamun artikkeli siitä, miten suomalaiset kodittomat eivät löydä koteja rescuekoirien tuonnin takia. En linkkaa artikkelia tänne, koska en halua tukea mediatalojen statistiikkaa jakamalla selvästi toimittajien omien ennakkoluulojen värittämiä juttuja eteenpäin. Artikkeli löytynee Ylen nettisivuilta, jos siihen lähemmin haluaa tutustua.

Olen itse toimittaja ja töissä samaisessa mediatalossa. Kuitenkin, tai ehkä juuri siksi, rescuekoirien mediamyllytys tuntuu erityisen rumalta. Tiedän, miten asioista kuuluisi kirjoittaa, eikä medioiden nykyinen kirjoitustyyli todellakaan kohtaa oman journalistisen etiikan kanssa. Useimmissa artikkeleissa, kuten myös tämänpäiväisessä, kun aihetta ei todellakaan käsitellä objektiivisesti, vaan ennakkoluuloja ennakkoluulojen perään levitellään ympäriinsä muka faktana. 

Koditon koira ansaitsee kodin, oli sen alkuperämaa mikä tahansa. 

Kun itse vuonna 2014 otin rescuekoiran, en tiennyt mitään ennakkoluuloista tai siitä vihasta, joka joissain ihmisissä myöhemmin heräisi mainitessani sanan rescuekoira. En tajunnut tekeväni valintaa, joka määrittelisi minut myöhemmin "ajattelemattomaksi" tai "Suomen koirien elämän vaarantavaksi" koiranomistajaksi. Otin rescuekoiran, koska se tuntui eettisesti oikealta. Kodin antaminen kodittomalle tuntui oikealta, koska koiran rodulla ei ollut minulle merkitystä. Espanjassa asuessani selailin Aurinkorannikolla toimivien eläinsuojelujärjestöjen sivuja ja etsin niistä ne kaikista luotettavimmilta vaikuttavat tahot. Millään muulla ei ollut minulle väliä, koska onhan koira aivan yhtä koditon ja avun tarpeessa, oli se sitten minkä maalainen tahansa. 

"Mutta onhan yhteiskunnassamme jotain pahasti pielessä, jos välittämisemme rajoittuu Suomen rajojen sisäpuolelle, eikä maailman muilla kolkilla ole mitään väliä"

Suomen ja ulkomaiden kodittomien koirien jatkuva vastakkainasettelu mediassa on yksi itseäni kaikista eniten häiritsevä asia. Miksi suomalainen koira olisi arvokkaampi autettava, kuin ulkomaalainen? Miksi suomalaisen koiran adoptoiminen on automaattisesti parempi teko, kuin ulkomaalaisen? Ymmärrän, että tautiasiat pelottavat monia ja siis oikeasti, hyvä niin. Vastuullisuus on, riippumatta koiran alkuperämaasta, kaikessa se a ja o. Mutta onhan yhteiskunnassamme jotain pahasti pielessä, jos välittämisemme rajoittuu Suomen rajojen sisäpuolelle, eikä maailman muilla kolkilla ole mitään väliä.

Suurin ongelma lähes kaiken suomalaisen median raportoinnissa on, että se edelleen kuvaa rescueihmiset stereotyyppisinä katukoiria säälistä mukanaan Suomeen rahtaavina pelastajina. Yle vahvistaakin sopivasti tämän väittämän todeksi aloittamalla tämänpäiväisen artikkelinsa lauseilla: "Koiraihmisen voi olla vaikeaa vastustaa rapsutettavan näköistä katukoirarukkaa, joka on pelastettu koirataloon esimerkiksi Espanjan tai Kreikan kuumilta kaduilta. Harkinta olisi kuitenkin paikallaan". Selvästi jutun kirjoittaneella toimittajalla ei ole hajuakaan siitä, mitä vastuullinen rescuetoiminta tarkoittaa. 

"Väitän, että vastuullinen rescuetoiminta ei ole suurempi riski suomalaisten koirien terveydelle, kuin lomareissulta Espanjasta omistajien mukana palaava Mustikaan"

Väitän, että vastuullinen rescuetoiminta ei ole suurempi riski suomalaisten koirien terveydelle, kuin lomareissulta Espanjasta omistajien mukana palaava Mustikaan. Tai kasvattajalta Saksasta ostettu terrierinpentu. Väitän, että riski saattaa olla jopa pienempi, koska vastuulliset rescueyhdistykset todellakin haluavat vaalia rescuekoirien mainetta. Vastuullisessa rescueyhdistyksessä asiat tehdään varman päälle, koska mitään turhia riskejä ei haluta ottaa. Tätä monet eivät vaikuta ymmärtävän lainkaan, vaan vastuullisimmatkin rescueyhdistykset heivataan empimättä samaan kasaan pentutehtailun ja laittoman maahantuonnin kanssa. 

Esimerkiksi Rescueyhdistys Kulkurit on yhdessä monen muun suomalaisen rescueyhdistyksen kanssa sopinut vastuullisen rescuetoiminnan standardeista, Responsible Rescue-yhteistyön merkeissä. Voit lukea siitä lisää Kulkurien sivuilta.

Auttamista ei voi koskaan olla liikaa. Jokainen, joka valitsee kodittoman eläimen tuotetun pennun sijaan, on omalla tavallaan mukana auttamassa maailmanlaajuisen ongelman ratkaisemisessa. Eläimen alkuperämaalla ei ole mitään väliä, kunhan käytännön asiat hoidetaan vastuullisesti ja adoptio aina perustuu säälin sijasta harkittuun, järjellä tehtyyn valintaan. 

02 maaliskuuta 2018

Neljä vuotta kotona.



Neljä vuotta sitten istuin lentokoneessa itkien taakse jäänyttä elämää Espanjassa. Itkin ikävää ja muutoksen aiheuttamaa ahdistusta, mutta myös onnea ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ruumassa kanssani matkusti nimittäin minulle vielä täysin tuntematon, kaksitoistakiloinen, puolitoistavuotias tarhakoira, jonka kanssa uuden elämän oli tarkoitus vihdoin alkaa. 

Tämän blogin aloitin jo silloin. Viikko Suomeen muutosta kirjoitin ensimmäisen blogipostauksen koiranomistajana. Kuinka hassua onkaan, etten muista ensimmäisestä yhteisestä ajasta melkein mitään. Kirjoitan postauksessa, että Lucky ensimmäisen viikon aikana on jo oppinut istumaan ja lelutkin on jo revitty palasiksi. Kirjoitan, että Luckyn luottamus minua kohtaan on aivan uskomatonta. Kirjoitan, että pelottavia asioita on paljon, mutta että niihin totuttelemisessa ajanhan pitäisi olla paras lääke. Ajatella, että tuosta kaikesta on neljä kokonaista vuotta. 


Kuinka pitkälle ollaankaan näiden vuosien aikana päästy. Nykyään täällä asuu pesunkestävä kotikoira, luonteeltaan leikkisä ja energinen sohvaperuna. Lucky osaa kunnon perhekoiran tavoin kerjätä, riehua, leikkiä ja nukkua pitkään aamuisin. Lucky vetelee rally-toko -ratoja, kuin vettä vaan, ja pysyy ongelmitta vapaana lenkillä missä vaan. Lucky on reipastunut hurjasti, autoilee mielellään ja on päässyt yli monen monesta pelosta.



Olen niin kiitollinen siitä kaikesta, minkä meidän yhteinen matka minulle on jo opettanut. Ilman sitä en koskaan olisi löytänyt tietäni eläinsuojelutyöhön, en harrastaisi hauskoja koiralajeja, en olisi joutunut toden teolla opiskelemaan posititiivisia ja koiralähtöisiä koulutusmetodeja. Kiitos Luckyn, tulevaisuudessa uskon pärjääväni niin monen erityyppisen koiran kanssa. 


Toivon todella, että meitä odottaa vielä monen monta yhteistä vuotta. Puss.

Lue myös:
365 päivää.


05 tammikuuta 2018

Se pieni valon häivähdys pimeässä

Kun elämä työntää jyrkänteeltä, onnea on omistaa Lucky.

Elämä toi loppusyksyllä mukanaan suuren menetyksen, kun isäni menehtyi yllättäen. Sen seurauksena arki, joulu, vuodenvaihde, ovat kaikki olleet tavallista pimeämpiä ja ilottomampia. Kaikki vähän niin kuin pysähtyi. Mieltä painaa jatkuva suru ja ikävä.

Jokainen suuren surun kokenut tietää, että itseäänkin yllättävät asiat saattavat nostaa ikävän ja pahan mielen pintaan. Minua alkoivat ahdistaa illat. Pimeys ja painostavalta tuntuva hiljaisuus. Jouluvalojen tuike, jota normaalisti rakastan, ei näytä enää kauniilta, vaan muistuttaa raastavasta ikävästä.


Mutta pimeyden laskeutuessa ikkunoiden taakse ja ahdistuksen nostaessa päätään, pieni koira painautuu tiiviisti kiinni kylkeen. Se katselee minua kiinnostuneena, suurilla silmillään, pää kallellaan. Tapittaa kasvojani. Se ei sure. Se todennäköisesti miettii, mitä sen pitäisi tehdä saadakseen jääkaapista juustoviipaleen.

Koiran huolettomuus on surun keskellä uskomaton voimavara.

Kun kyynelten läpi näkee koiran repivän lempipehmolelunsa palasiksi, sitä väkisinkin alkaa hymyilyttää. Kun itseä ei huvittaisi lähteä asunnon seinien ulkopuolelle, koira taluttaa tarmokkaasti ulos ovesta. Kun koira painaa päänsä ihmisen syliin ja huokaa syvään, sitä ei enää ole yksin.

Koira on aina lähellä, aina läsnä.

Olen kuluneen kuukauden aikana ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti ymmärtänyt eläinten merkityksen surutyössä ja ahdistuksen hoidossa. Pelkkä Luckyn läsnäolo on saanut oloni paremmaksi, ja kaikki yhteinen tekeminen; lenkkeily, rally-tokoilu ja leikkiminen, tuo niin paljon kaivattuja valon häivähdyksiä pimeään. En ikinä olisi uskonut, että koira voi antaa niin uskomattoman paljon lohtua.


Onneksi suru kyllä helpottaa. Joku päivä. Sitä odotellessa olen niin kovin kiitollinen näille kodin tukijoukoille, jotka tuovat naurua ja iloa jokaiseen pimeäänkin päivään.

10 heinäkuuta 2017

Virheistä, joista opin

Kolmessa vuodessa ehtii aika paljon. Kolmessa vuodessa voi ehtiä tulla aika taitajaksi jossain tietyssä lajissa, oppia uuden kielen, suorittaa kandin. Vaikka lähtökohtana olisi, ettei kieltä puhu sanakaan, voi pitkäjännitteisellä treenaamisella kolmessa vuodessa jo puhua kyseistä kieltä täysin sujuvasti.

Kun otin Luckyn, en itse edes tajunnut, kuinka vähän oikeasti tajusin koirien sielunelämästä. Meillä oli toki aina kuulunut sukuun koiria, mutta ne olivat semmoisia kasvattajan kultapentuja, joiden kanssa suurimmat haasteet olivat kerjääminen keittiössä tai pihalla räksyttäminen. Toki ymmärsin koiria yleisellä tasolla, mutta en ollut koskaan edes uhrannut ajatusta sille, kuinka suurien haasteiden kanssa koiran kanssa oikeasti voikaan joutua taistelemaan.

Kun otin Luckyn olin naiivi. "Kaikki on koiralle koulutettavissa", ajattelin. Ja pitäähän se päällisin puolin paikkaansa, mutta kun kyse on esimerkiksi huonosta hermorakenteesta ja sosiaalistamisen puutteesta johtuvista peloista, ei asia aina ole noin yksiselitteinen. Sen sainkin sitten oppia kantapään kautta.

Kukaan ei ole seppä syntyessään. Niinhän se on. Mutta välillä niin toivoisin, että voisin palata ajassa kolme vuotta taaksepäin ja tehdä asiat eri tavalla. Näiden vuosien aikana on oppinut ymmärtämään aran koiran tarpeita ihan eri tavalla ja myös huomaamaan, että monet alkuaikoina käyttämäni siedätyskeinot ovat olleet niin uskomattoman vääriä.

Tiedän, etten niissä tilanteissa kolme vuotta sitten olisi osannut toimia paremmin. Tein kyllä kaiken, minkä silloin pystyin. Kahlasin läpi koulutusfoorumeja, blogeja ja keskusteluryhmiä. Kävin luennoilla ja vein Luckyn kursseille. Kokeilin avoimella mielellä erilaisia koulutusmetodeja ja yritin kaikin voimin tehdä oikein. Mutta joskus kaikesta huolimatta menee pieleen, eikä sille voi mitään. En moiti itseäni, mutta on samalla raskasta ja hienoa nyt jälkeenpäin oivaltaa kaikki ne asiat, mitä vuosien varrella on oppinut ja mitä ei enää uuden koiran kanssa koskaan toistaisi. Ajattelin nyt lyhyesti listata asiat, jotka ensimmäisen aran koiran omistajana tuli tehtyä vähän vinksahtaneesti ja miten nyt kolme vuotta myöhemmin ongelmatilanteet ratkaisisin.


Älä pakota, odota 
Niin, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tämä on yksi niistä eniten itseäni harmittavista jutuista – että olen liian hätäinen. Hätäilin, että Lucky pitäisi heti viedä joka paikkaan, jotta se tottuisi. Hätäilin, että sen heti pitäisi tavata kaikki ihmiset. Hätäilin, että pitäisi tehdä pitkiä lenkkejä, vaikka koira selvästi olisi tarvinnut kasapäin aikaa ja vain pikkupissatuksia jossain hiljaisessa metsässä. Kaduttaa, että vein pelkäävän koiran väkisin sille aivan liian vaikeisiin tilanteisiin, todennäköisesti tottuminen uuteen elämään olisi sujunut paljon nopeammin ja helpommin, jos olisin ollut kärsivällisempi.


Välttelykin on siedätystä
Elin tosi pitkään siinä uskossa, että Lucky pitäisi altistaa sitä pelottaville asioille. Toki koiran pitää nähdä ja kokea, jotta se voi tottua, mutta annosten pitäisi alussa olla niin pieniä, ettei koira paniikissa halua tilanteesta karkuun. Ei siis ollut hyvä idea esimerkiksi pakottaa Luckya kävelemään päiväkodin aidan vierestä, jotta se huomaisi, ettei mitään pahaa tapahdu. Näin jälkeenpäin tuo ajatusmalli tuntuu ihan absurdilta, mutta tiedän kuitenkin myös, etten ole ollut ainoa, joka on kuvitellut siedätyksen tapahtuvan noin.

Päiväkodin vierustoissa ei enää ole Luckyn mielestä mitään vikaa. Miten se sen tajusi? No kun minä vihdoin tajusin antaa sille niin paljon tilaa, kuin se tarvitsi. Pikku hiljaa se sitten itse hakeutui lähemmäs ja yhtenä päivänä yhtäkkiä tajusin, että se ihan rauhallisena haisteli päiväkodin aitaa, jonka takana kymmenen lasta huusi ja juoksi ympyrää. Niin helppoa, että ihan pahaa tekee.


Takapakkeja tulee
Se tunne kun olet treenannut koiran kanssa jotain asiaa ihan tolkuttoman pitkään ja onnistumisia on tullut useampia. Koira oli monta päivää haukkumatta naapureille, jess. Mutta sitten yhtenä maanantaina se yhtäkkiä on, kuin kaikki olisi unohtunut ja seisoo räkyttämässä jokaiselle naapurista kuuluvalle äänelle. Ärsyttää ja tekee mieli heittää hanskat tiskiin.

Noina hetkinä kannattaa muistaa, että meille kaikille aina tulee elämässä takapakkeja ilman, että se heti tarkoittaa, ettemme olisi oppineet mitään. Senat menevät sakaisin, kun pitäisi puhua englantia, vaikka kielen osaa ihan sujuvasti. Kitaransoitosta ei tule yhtäkkiä mitään, vaikka eilen soinnut vielä sujuivat leikiten. Koira ei ole kone, arjen muutokset kuten väsymys, stressi, kivut ja muut häiriöt vaikuttavat siihen ihan samalla tavalla, kuin meihin ihmisiin. Yksi epäonnistuminen ei tarkoita, ettei koira ole oppinut mitään.


Kun minä en jaksa, koira ei jaksa
Vuosien varrella olen oppinut, että joskus pitää vaan antaa olla. Jokainen vuorokauden hetki ei voi olla koulutshetki, jokainen lenkki ei voi olla pelkkää treeniä. Joskus koiranomistajana pitää vain chillata ja päättää, että tänään en yritä olla täydellinen. Jos jo lenkille lähtiessä väsyttää, ärsyttää, päätä särkee tai hartioita painaa huono päivä on täysin turhaa yrittää tehdä tilanteesta mitään kaikkien aikojen BAT-treeniä. Siitä ei seuraa mitään muuta, kuin itkua ja hampaiden kiristystä, koira pelkää entistä enemmän ja itselle tulee ärsytyksen lisäksi huono omatunto, kun epäonnistumisen harmitusta tulee tiuskittua koiralle.

Nykyään lähden näinä päivinä Luckyn kanssa metsään tuulettumaan. Ei treenata mitään, ei siedätetä mihinkään. Kävellään vaan ja ollaan. Ja tiedättekö, yleensä se auttaa myös siihen oman väsymykseen, päänsärkyyn, stressiin tai v-tutukseen erittäin hyvin.


Toivottavasti näistä ajatuksista voisi olla jollekin toiselle haastavan koiran kanssa elävälle hyötyä. Vaikka nyt listasin nämä silloiset ratkaisuni "virheiksi" haluan myös painottaa, että ne siinä tilanteessa aina ovat olleet se paras tietämäni ratkaisu. Ikinä ei voi tehdä muuta, kuin parhaansa. Kiitos siitä muistutuksesta hänelle, joka aina jaksaa tukea minua, kun oma usko itseeni koiranomistajana ei riitä <3

24 kesäkuuta 2017

Juhannusterveiset kaupungista




Kuvien perusteella ei ehkä heti uskoisi, että juhannusta vietetään täällä (kuten myös kuluneina vuosina) Helsingissä. Kuvakavalkadi on kuitenkin peräisin keskiviikkoiselta aamulenkiltä Seurasaaressa. Vietiin silloin poikaystävä töihin Pasilaan ja kun nyt kerran oltiin sinne asti ajettu ajattelin, että sitä voisi pistäytyä sosiaalistumassa jossain uudessa paikassa. Niinpä päädyttiin Seurasaareen. En ollut käynyt sielä moneen vuoteen ja paikkahan kyllä kieltämättä oli mitä ihanin. Varsinkin näin aamutuimaa, kun paikalla oli tasan vain me ja parikymmentä aasialaista turistia.

Lucky oli tosi taitava uudessa lenkkimaastossa ja haukahteli vain pariin otteeseen jostain puskasta yhtäkkiä ilmestyneelle tädille. Ja sekin oli semmoinen ilmoitusluontoinen kertahaukku. Muuten se pärjäsi hienosti lapsi- ja ihmismassojenkin läheisyydessä.


Mutta siis. Joku varmaan miettii, miksi tämä vanha blogi näin yhtäkkiä taas aktivoitui. Se johtuu Morrr:in omistajanvaihdoksesta, jonka seurauksena blogisivut siellä ovat olleet alhaalla jo useamman kuukauden päivät. Blogia ei siis voi lukea, eikä sinne voi kirjoittaa. Ihan hirveän ärsyttävää.

Nyt mun mitta täyttyi ja halusin vihdoin päästä kertomaan meidän kuulumisia – ja kaikeksi onneksi nämä vanhat blogisviut olivat vielä pystyssä. Tulen siis kirjoittelemaan tänne ainakin siihen asti, kunnes asiat Morrr:in puolella selkiytyvät.


Me vietellään tällä hetkellä siis juhannusta kotona kaupungissa Luckyn kanssa johtuen mun töistä. Poikaystävä lähti mökille juhannusjuhliin perheensä kanssa ja itselläni työvuoroja on ollut joka ilta torstaista lähtien. Vähän harmitti, mutta oikeastaan täällä kaupungissakin on ihan mukava viettää juhannusta, kun kaikkialla on niin rauhallista ja hiljaista. Sitä paitsi ehdin siivota koko asunnon läpikotaisin töiden lomassa ja istuttaa pari kasvia uusiin ruukkuihin. Ja onpahan tullut ainakin vietettyä laatuaikaa Luckyn kanssa ihan kaksistaan :-) 


Ai niin! Blogin puolesta suurin uutinen meinasti ihan jäädä kertomatta! Ehkä saatoittekin jo huomata, että kuvat näyttävät vähän erilaisilta, kuin ennen. Tai ainakin toivottavasti huomaatte jonkun eron, koska minä ostin VIHDOIN viime viikolla uuden kameran! Olen niiiiin innoissani, mulla ei ole ollut hyvää kameraa sitten yläasteen ja tämä on sitä paitsi mun ensimmäinen järkkäri. On kertakaikkisen ihanaa kuvata kameralla, jolla kaikki otetut kuvat ovat perushyviä jopa huonossakin valaistuksessa. Nyt täällä siis harjoitellaan järkkärillä kuvaamista ja paljon!

06 kesäkuuta 2016

Koiran kanssa asioilla


Huh. Ensimmäinen työpäivä takana. On kyllä tosi mahtavaa palata jonkinlaiseen arkeen ja rutiineihin kaiken matkustelun ja lomailun jälkeen. Samalla tietysti pää huutaa väsymyksestä epätavallisen vilkkaan aivotoiminnan seurauksena, haha. Tänään töistä päästyäni minun oli kuitenkin hoidettava pari rästiin jäänyttä asiaa, mutta en millään raskinut jättää Luckya yhtään pidemmäksi aikaa yksin kotiin näin ensimmäisena työpäivänä. Niinpä nappasin koiran mukaani kauppakeskukseen pienelle seikkailulle. 

To-do-listalla oli hakea varattu kirja kirjastosta, noutaa postin pakettiautomaattiin tullut lähetys ja käydä Mustissa ja Mirrissä poimimassa mukaan vähän lisää herkkuja ja puruluita Luckylle. Lucky ei ollut pitkään aikaan ollut mukanani noin vilkkaassa paikassa, joten en oikein tiennyt millaista stressitasoa odottaa. Kuitenkin sain yllätyä erittäin positiivisesti. 

Aloitettiin (koirilta kielletystä...) Itiksen kirjastosta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun vain kylmästi olen kantanut koiran sylissäni sisään kieltoja huomioimatta. Ymmärrän toki elintarvikelainsäädännöt ja muut yleiset paikat minne on selkeä syy kieltää pääsy koirilta, mutta Helsingissä on monta koiraystävällistä kirjastoa, enkä näe mitään järkevää syytä täysin kieltää koirien pääsy tähän yhteen. Esim varausta hakiessa ja kirjoja palauttaessa sisällä vain käydään pikaisesti, joten tuntuu ihan hullulta, etten voisi hoitaa asiaa koiran kanssa lenkkeillessä. Niinpä olen valinnut tämän toimintatavan ja no, hyvin on tähän asti toiminut :-D 

Kirjaston jälkeen suunnattiin itse kauppakeskukseen ja ihan upo uuteen Mustiin ja Mirriin, meidän ehdottomaan lempparieläintarvikeliikkeeseen. Mustissa ja Mirrissä on aina kunnolla tilaa liikkua hyllyjen välissä koirankin kanssa ja henkilökunnalla on ihan joka kerta kerrassaan ihana asenne kauppaan tulevia koiria kohtaan. Kassalla koiralle annetaan aina omistajan luvalla herkkuja ja olen todella arvostanut henkilökunnan ammattimaista suhtautumista hiukan arempaan koiraan. Tämä on oikeasti suurin syy, miksi useimmiten valitsen juuri kyseisen ketjun liikkeen, vaikka halvempiakin olisi tarjolla. Ja plussaa kyllä ketju saa myös kilohinnoitelluista luista ja tosi hyvästä valjastarjonnasta. Joo. Tämä ei siis ole mikään Mustin ja Mirrin ostama postaus, vaikka näin hirveäksi hypetykseksi meneekin :-D 

Kun mukana sitten vihdoin oli pakolliset dentastixit ja kokeiluun oli valittu naudan päänahkapalat, suunnattiin ostoskeskuksen läpi noutamaan pakettiautomaatissa odottelevaa pakettia. Lucky oli ihan joka tilanteessa aivan uskomaton mallishoppailija! Vaikka sitä toki jännittikin, oli stressi huomattavasti lievempää, kuin se on ennen ollut. Lapsetkin saivat kulkea ohi ilman sen pahempaa paniikkia ja jopa kassalla odottelu sujui rauhallisesti, vaikka takana jonottikin joukolla ihmisiä. Kyseiset tilanteet olivat Luckylle ennen ihan mahdottoman raskaita. 

Pakettien noutamisen jälkeen käveltiin vielä lenkki rauhallisemmissa maastoissa ja käytiin tyhjässä koirapuistossa leikkimässä ja treenaamassa. Olen kyllä ihan mahdottoman ylepä tuosta koirasta, kuka olisi vielä vuosi sitten uskonut, että asioita voi hoidella oikein sutjakkaasti Lucky seuranaan? On se vaan mahtava <3 

31 toukokuuta 2016

Katsaus kesäarkeen


Ihana lämmin toukokuu. Ihana kesäloma. Sitä olen näin opiskelujen päätyttyä ja ennen kesätyön virallista alkamista saanutkin viettää useamman viikon ja pää alkaakin pikku hiljaa tuntua varsin eheytyneeltä kevään hirmukiireiden jälkeen. Reissatessani ensin itse toisella puolella maapalloa Lucky vietti muutaman viikon perheeni kanssa mökillä ja nyt loppukuun olemmekin sitten saaneet nauttia kesäsäistä sekä kaupungissa, että maalla ihan rauhassa kirjoja ja lehtiä lukien. Niin ja Lucky puolestaan pää puskissa innoissan kaivellen.  

Ensi viikolla kuitenkin jo kutsuukin kesätyöläisen arki ja oma tie vie Hufvudstadsbladetin toimitukseen kahdeksi kuukaudeksi. Käytännössä se tarkoittaa minulle mielekästä oman alan työtä ja olenkin duunista tosi innoissani, mutta samaan pakettiin kuuluu sitten tietenkin myös pitkät päivät, vaihtelevat työvuorot ja yksin asuvan koiranomistajan aikataulustressi. 

Sinänsä tilanne kylläkin on jo tuttu viime vuodelta, joten ainakin tiedän suurpiirteisesti mitä tuleman pitää. Opiskelijana olen tottunut aika luksuselämään aikatauluttamisen puolesta; monet menot ovat mukautettavissa sen hetkisten tarpeiden mukaan, luennon voi skipata silloin tällöin ja päivät ovat harvoin työpäivän mittaisia. Työelämä rajoittaa tietenkin enemmän ja koska normaali hoitoapukin on poissa kuvioista kesän ajan, vaatii arki hiukan enemmän etukäteissuunnittelua. 


Viime vuonna totuin itse melko nopeasti työntäyteisiin päiviin, joina vapaa-aika kului pitkälti koiran kanssa lenkkeillessä ja ruokaa laittaen ennen nukkumaan menoa. Menot työpäivän ohella piti sitten priorisoida sen mukaan, oliko se niin tärkeä, että koiralle kannatti etsiä hoitajaa, tai vaihtoehtoisesti mahdollisuuksien mukaan ottaa Lucky mukaan. Ihan joka paikkaan ei Luckya viime kesänä pystynyt mukanaan viemään arkuuden vuoksi, mutta luulen, että sekin tilanne on tänä vuonna jo hiukan helpompi. Lucky on kuluneen vuoden aikana tottunut roikkumaan mukanani yhä enemmän, niin kokouksissa, kuin kylässä. Rohkeutta on siis tullut huimasti lisää ja uskon, että tänä vuonna menee monet menot, jotka viime vuonna vielä olisivat olleet koiralle ihan liian vaikeita. 

Viimevuotta suurempia ongelmia siis tuskin tänä kesänä tulee olemaan, mutta onhan ajatukseen muuttuvista arkijärjestelyistä hyvä totuella jo hyvissä ajoin. Tai no, hyvissä ajoin taisi kyllä mennä jo aika päiviä sitten, työt kun alkavat maanantaina... :-D 

20 heinäkuuta 2015

Meidän elämää juuri nyt...

... on työaamujen lukemattomat yritykset repiä koira ylös kukonlaulun aikaan aamulenkille. Enemmän tai vähemmän onnistuneesti. 


... on monet Netflixin ja Orange Is the New Blackin kanssa vietetyt yön myöhäiset tunnit. Sohvalla vieretysten, juustovoileivät jomman kumman suussa. 


... on pitkät kävelylenkit vaihtelevassa, mukavassa, seurassa. Varsinkin iltaisin. Meidän elämää on myös auton puute, rajoittaen metsälenkkeilyä, mutta tsempaten yleisillä matkustamista.


... ei ainakaan ole aurinkoiset terassihengailut. Aurinko ja lämpö - ohoi? Tosin ne aivan liian vähäiset mitä nyt on onnistuttu tekemään ovat olleet mielettömän hienoja edistysaskelia Luckyn puolesta, jopa villin vilkas Regatta Töölössä on testattu onnistuneesti! 


... on koiranomistajan väsymys, ajatusten karkailu ja yleinen saamattomuus. Sitä sohvalla löhöilyä ei voi korostaa liikaa. Luckystä on tulossa (itse olen saavuttanut tittelin kauan sitten) pesunkestävä sohvaperuna. 


... on monet mummolakäynnit. Ja niin ollen myös herkut. 


... on kulunut viikonloppu mielettömässä flunssassa. Mökkihöperöityminen harmitti ja toisen naama alkoi selvästi molemminpuolisesti sunnuntai-iltana jo ärsyttämään. Onneksi se tuli ja meni.


... on vihdoin koittanut kesän VIIMEINEN työviikko. Sittenkös meidän elämä onkin pelkkää lomaa! Siitä enemmän pikapuoliin, nyt hyvät yöt ja mukavat viikonalut! 


07 heinäkuuta 2015

Helsingin kesäiltojen taikaa

Kesätöitä on muutama viikko jäljellä ja tämän viikon saankin viettää iltavuorossa 14-21.30. En ole ennen tehnyt vastaavaa vuoroa ja kummallinen vuorokausirytmi vaatii totuttelua. Olen itse enemmäkin aamuihmisiä ja iltavuorossa tuntuu helposti siltä, kuin päivä vain ajelehtisi ohi. Kaikki työn ulkopuolella vietetty aika on siis käytettävä huolella. 

Toki on kiva saada välillä nukkua kymmeneen arkenakin, juoda aamukahvia auringossa parvekkeella ja saada nauttia leppoisasti "aamu"askareista, mutta kun tulet kotiin töistä kymmenen jälkeen illalla on vaikea saada itseään motivoitua tekemään enää mitään muuta, kuin linnoittautumaan sohvalle tv-sarjojen ääreen. Paitsi jos olet koiranomistaja. 



Koska kesäillathan ihan totta ovat parasta mitä kaupunkilaiselle voi tapahtua. Ei pyöräilijöitä, ei kiljuvia lapsia, ei itä-Helsingin kännikaloja. Voit kävellä keskellä teitä, täydellisessä hiljaisuudessa, tapaamatta käytännössä katsoen ketään. Rakastan kesäisiä öitä Helsingissä. Silloin voi vaikka jopa saada kirmata vapaana niityllä keskellä asuinaluetta. 





Otetaanpa siis kaikki irti kesäilloista, nyt kun jopa yhdentoista aikaan illalla vielä jaksaa lähteä pitkälle lenkille. Hiljainen kaupunkiympäristö on samalla myös täydellinen treenipaikka luoksetulo-, kontakti- ja rally-toko -harjoituksille. Enemmän tällaisia lenkkejä, kiitos! 

26 kesäkuuta 2015

Perjantaifiiliksissä


Takana on harvinaisen ailahtelevainen, sekava, mukava ja rankka viikko. Oikeastaan parikin sellaista. Kesätyöt ovat kyllä olleet ykkösenä jokaisen tunnetilan herättämisessä, samalla työn ollessa antoisaa ja mielenkiintoista, se on myös raskasta ja vaativaa. Siksi olenkin todella iloinen, että tänään ollaan työn suhteen tasan puolivälissä.

Eniten itseltä vaatii tottuminen työrytmiin. Opiskelijana olen tottunut vaihteleviin aikatauluihin, päivärytmin puuttumiseen ja siihen, että koulun ohella jää aikaa myös muuhun. Tänään olikin siinä mielessä luksuspäivä, kun pääsin lähtemään kotiin töistä jo puolen päivän aikaan, johtuen tulevan viikonlopun lisätöistä. Tullessani kotiin monta tuntia ennen tavallista kotiintuloaikaa, Lucky näytti enimmäkseen tältä:


No ei, olihan se tietysti iloinen, mutta Luckysta huomaa aina selvästi, kun tulen kotiin "liian aikaisin" herättäen sen päiväuniltaan. Se tulee vastaan eteiseen hitaammin, venytellen ja näyttää yllättyneeltä. En kyllä osaa hetkeäkään uskoa, etteivät koirat osaisi hahmottaa ajan kulkua ollenkaan. 


Olen lähipäivinä oivaltanut todella ison asian meidän ulkoilun suhteen. Olen toki tiedostanut jo kauan sitten, että koira reagoi omistajansa mielentilaan. Olen ollut tietoinen, että koira lukee omistajaa ja reagoi sen mukaisesti. Sitä on vain käytännössä välillä todella vaikea hahmottaa, koska oma mielentila vaikuttaa joskus olevan selkeämpi Luckylle, kuin itselleni. Se huomaa kireän pinnani, ennenkuin itse ehdin ymmärtää tilannetta.

Lähipäivinä lenkkeily on ollut todella mukavaa. Olen itse ollut rauhallinen, kuten myös Lucky. Se on ollut hyvin kuulolla ja olleen treenattu paljon äänen mukaan kulkemista, eli että hihna ei kiristyisi enkä ohjaisi Luckya hihnan kautta, vaan äänella. Se on mennyt ihan yli odotusten ja Lucky selvästi rentoutuu, kun ei koe kulkevansa kahlittuna. Ollaan myös leikitty ja treenattu kevyesti nurmikentillä ja tehty tosi isoja edistysaskelia häiriötreenissä. Olen todellakin huomannut kantapään kautta, kuinka tärkeää on oma rauhallinen mielentila.

20 kesäkuuta 2015

Cityjuhannuksen taikaa

Jo pian perinteeksi muodustavaan tapaan vietin myös tänä vuonna juhannusta Luckyn kanssa Helsingissä. Itse olen jo aika nuoresta tottunut nauttimaan kaupunkiympäristön tarjoamista juhannusihmeistä mökki- ja landejuhlallisuuksien tilalla. Ja itseasiassa kaupunkijuhannuksessa on monta todella hienoa puolta, joita ei ehkä ihan heti edes tule ajatelleeksi. 


Sitä saa esimerkiksi lomailla kotonaan hyvällä omalla tunnolla. Kun koko lähipiiri suuntaa eri puolille maailmaa, voi sitä itse linnoittautua sohvaan leffojen ääreen. Itse olin tänä vuonna parvekegrillibileissä kissahuushollissa aattoiltana, joten Lucky sai silloin juhlien ajaksi jäädä kotiin lepäilemään. Tänään ja huomenna suunnitelmissa ei sitten olekaan muuta, kuin lepoa ja rentoa meininkiä. 


Sitä välillä unohtaa, kuinka kivoja ja luonnonkauniita paikkoja ihan täältä Helsingistäkin löytyy. Itse matkattiin tänään bussilla muutama pysäkki Uutelaan ja tehtiin pitkä metsälenkki rauhallisissa maastoissa ja käytiin samalla myös koirapuistossa riehumassa. 


Helsingin ylle oli laskeutunut mielettömän siisti sumu päivän kaatosateiden jäljiltä, lämpöasteita oli tullut yllätävän monta lisää ja vihdoin myrskytuuletkin olivat laantuneet. Täytyy sanoa, että keli oli mitä täydellisin pitkää metsälenkkiä varten. 


Juhannus on yksi niitä harvoja hetkiä vuodesta, kun Helsinki oikeasti tyhjenee. Kadut ovat tyhjiä, busseissa saa matkustaa yksin, kaikkialla on hiljaista vuorokauden ympäri. Omat huudsit itä-Helsingissä ovat muuttuneet niin autioiksi, että välillä on tullut ihan landefiilis. Itseasiassa kaikkialla on ollut niin tyhjää, että tullessani kotiin grillibileistä kahden aikaan viimeyönä, käytiin me Luckyn kanssa hihnattomalla yölenkillä. Fiilis oli, kuin aavekaupungissa. Hyvällä tavalla. 


Voin rehellisesti myöntää tykkääväni cityjuhannuksista. Tottakai toivon tulevaisuudessa vielä joskus löytäväni tieni perinteisiin mökkijusseihin, merelle seilaamaan, sukujuhliin tai järvelle rantasaunaan. Mutta kunnes se tie löytyy, autio itä-Helsinki kelpaa minulle vallan mainiosti. Hyvää juhannusta vielä teille kaikille, missä ikinä olettekin :-)

14 kesäkuuta 2015

Irtiotto arjesta


Jospa vaihteeksi siirryttäisiin vähän kevyempiin postauksiin viimeaikaisten syvällisten mietiskelyjen jälkeen. Launtaiksi oli luvattu niin mahtavaa kesäpäivää, että suunnattiin Luckyn kanssa yksiksemme landelle ottamaan ilo irti viikonlopun ajan tyhjänä seisovasta mökistä! Lauantaina aamupäivällä siis otettiin metro ja bussi alle ja reissatiin puolentoista tunnin verran Sammattiin. 

IMG_4124


Lucky meni Turkuun menevässä ruuhkabussissa oikein nätisti. Ihmetteli väenpaljoutta ja näytti nyrpeää naamaa joutuessaan ahtautumaan ihan liian tiiviiseen jalkatilaan bussin takaosassa. Lopulta yllä näkyvän naaman hellyttämänä otin vastoin omia periaatteitani neidin syliin katselemaan maisemia ikkunasta ja siinähän sitten istuttiinkin koko loppumatka. No, välillä on ihan ok vähän heltyä, eikö? ;-)





Ja oikea irtiotto arjestahan siitä kyllä tulikin. Oli ihanaa saada viettää kesän tähän asti kuumin päivä vain maaten auringossa, kirjaa lukien ja kahvia juoden. Kaunokirjallisuus on osaltani jäänyt viime vuosina aika minimiin ja oli mahtavaa ehtiä lukea viikonlopun aikana kokonainan romaani! Onnistuin myös nappaamaan itselleni ensimmäiset pienet rusketusrajat - palamatta! Melko hyvä saldo siis. 

Lucky puolestaan vietti päivän onnessaan maata kaivaen, puskissa pyörien ja pihaa ympäri juosten. Varsinkin kuoppien kaivaminen on Luckyn mielestä parasta maailmassa ja se voisi möyhiä maata vaikka kuinka kauan. On mahtavaa, ettei Luckyllä nykyään ole minkäänlaista kaukokaipuuta tai ylipäätänsä mitään taipumusta karkailuun, joten sitä voi huoletta pitää vapaana mökillä vaikka itse uppoutuisi syvällekin kaunokirjallisuuteen. Kauas se ei mene ja heti luoksetulokutsun kuullessaan viilettää paikalle valon nopeaudella. Ihan paras koira! 



Tässä pieni näyte Luckyn arkeologisista kaivauksista :-)


Löydätkö kuvasta koiran? Tänään meininki olikin sitten vähän erilainen. Kaupungissa Lucky ei saateesta tai muista koiranilmoista sen kummemmin välitä ja sen kanssa voi ulkoilla ihan missä säässä vain, mutta mökillä se ei kyllä turhaan lähde katoksen alta, jos vettä tulee taivaalta pisarankaan verran. Tänään päivä sitten vietettiinkin omalta osaltani peiton alla sängyssä kirjan kanssa, Lucky puolestaan vällyjen välissä lempparipaikassaan, tuvan keinutuolissa. 

Nyt ollaan taas kotona sujuvasti sujuneen kotimatkan jälkeen ja sohvalla makaa koiranraato. Ja vieressä rentouttavan viikonlopun jäljiltä iloinen omistaja, joka taas huomenna palaa arjen rutiineihin töiden muodossa. Toivottavasti teillä muillakin on ollut mukava ja rentouttava viikonloppu!