Täällä palattaisiin nyt hetken hiljaiselosta! Lucky vietti koko viime viikon perheeni kanssa mökillä, kun itse aloitin kesän työkuviot uudessa työpaikassa. Lucky nautti mökkeilystä täysin rinnoin ja minullakin riitti aikaa asioiden hoitamiseen samalla, kun tottutelin uuteen työhön, eli järjestely oli mitä kätevin. Mutta nyt ollaan kummatkin kotona ja huomenna onkin sitten taas paluu tavalliseen arkeen. Ja vaikka olikin kivaa kun ei tarvinnut aamuisin raahautua lenkille ja kun töiden jälkeen ehti vielä pyöriä kaupungilla, ei se koti vain oikein enää ole koti ilman Luckya. Tuhiseva koira vieressä sohvalla vain on osa kokonaisuutta :-)
Tänään ollaankin sitten vietetty oikein toimeliasta sunnuntaina. Päivällä otettiin aurinkoa parvekkeella, minä samalla lukuvuoden viimeistä esseetä vääntäen, ja illemmalla lähtettiinkin sitten seikkailemaan kaupunkiin. Metrolla ja bussilla suunnistettiin Rajasaareen vähän treffaamaan lajitovereita ja päästiin samalla taas treenaamaan keskustassa liikkumista.
On vähän hassua, miten niitä kaikkia edistysaskelia ei aina huomaa. Välillä huomaan ajattelevani, ettei mikään etene ja että Lucky edelleen on yhtä arka ja pelokas, kuin minulle tullessaan. Kunnes sitten yhtäkkiä muistan, millainen tilanne joskus on ollut. Muistan, miten Luckyn kanssa ei katukäytävällä ylipäätänsä voinut kävellä, koska se jähmettyi tai panikoi joka suuntaan. Muistan, miten Luckyyn ei ulkona saanut ollenkaan kontaktia, sitä ei saanut syömään herkkuja, eikä se kuullut tai nähnyt mitään muuta, kuin pelkonsa. Muistan, kun Lucky haukkui jokaiselle rapun äänelle, pelkäsi jokaista vastaan tulevaa ihmistä, meni pakokauhun valtaan nähdessään lapsen sadan metrin päässä ja oli kotonakin koko ajan vähän varuillaan.
Kun yhtäkkiä sitten tajuaa, että hei mehän voidaan nykyään kävellä tasan millä katukäytävällä halutaan, voidaan treenata lähes milloin ja missä vain, syödä nameja puistoissa ja lenkeillä ja ohittaa useimmat ihmiset, kuin niitä ei olisikaan, fiilis on aika sanoinkuvailematon. Kotona Lucky korkeintaan örähtää pahimmille rapusta kuuluville ovien paiskomisille ja on muutenkin mitä rauhallisin ja seesteisin tapaus. Tänään metrossa käytävän toisella puolella istui äiti taaperoikäsen tyttärensa kanssa. Tyttö istui äitinsä sylissä ja osoitteli Luckya ja hoki innoissaan "koira, koira". Lucky oli jännittävästä metrotilanteesta huolimatta rauhallinen ja katseli pikkutyttöä enemmäkin uteliiana, kuin pelokkaana. Meille se oli mielettöman hieno hetki. Kuten myös yllä olevan kuvan dogparkour-treenit bussia odotellessa, Helsingin Töölössä supervilkkaan kadun varrella. Se ei ikinä olisi ollut mahdollista vuosi sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti