Perjantaifiiliksissä

Takana on harvinaisen ailahtelevainen, sekava, mukava ja rankka viikko. Oikeastaan parikin sellaista. Kesätyöt ovat kyllä olleet ykkösenä jokaisen tunnetilan herättämisessä, samalla työn ollessa antoisaa ja mielenkiintoista, se on myös raskasta ja vaativaa. Siksi olenkin todella iloinen, että tänään ollaan työn suhteen tasan puolivälissä.

Eniten itseltä vaatii tottuminen työrytmiin. Opiskelijana olen tottunut vaihteleviin aikatauluihin, päivärytmin puuttumiseen ja siihen, että koulun ohella jää aikaa myös muuhun. Tänään olikin siinä mielessä luksuspäivä, kun pääsin lähtemään kotiin töistä jo puolen päivän aikaan, johtuen tulevan viikonlopun lisätöistä. Tullessani kotiin monta tuntia ennen tavallista kotiintuloaikaa, Lucky näytti enimmäkseen tältä:

No ei, olihan se tietysti iloinen, mutta Luckysta huomaa aina selvästi, kun tulen kotiin "liian aikaisin" herättäen sen päiväuniltaan. Se tulee vastaan eteiseen hitaammin, venytellen ja näyttää yllättyneeltä. En kyllä osaa hetkeäkään uskoa, etteivät koirat osaisi hahmottaa ajan kulkua ollenkaan. 

Olen lähipäivinä oivaltanut todella ison asian meidän ulkoilun suhteen. Olen toki tiedostanut jo kauan sitten, että koira reagoi omistajansa mielentilaan. Olen ollut tietoinen, että koira lukee omistajaa ja reagoi sen mukaisesti. Sitä on vain käytännössä välillä todella vaikea hahmottaa, koska oma mielentila vaikuttaa joskus olevan selkeämpi Luckylle, kuin itselleni. Se huomaa kireän pinnani, ennenkuin itse ehdin ymmärtää tilannetta.

Lähipäivinä lenkkeily on ollut todella mukavaa. Olen itse ollut rauhallinen, kuten myös Lucky. Se on ollut hyvin kuulolla ja olleen treenattu paljon äänen mukaan kulkemista, eli että hihna ei kiristyisi enkä ohjaisi Luckya hihnan kautta, vaan äänella. Se on mennyt ihan yli odotusten ja Lucky selvästi rentoutuu, kun ei koe kulkevansa kahlittuna. Ollaan myös leikitty ja treenattu kevyesti nurmikentillä ja tehty tosi isoja edistysaskelia häiriötreenissä. Olen todellakin huomannut kantapään kautta, kuinka tärkeää on oma rauhallinen mielentila.

Cityjuhannuksen taikaa

Jo pian perinteeksi muodustavaan tapaan vietin myös tänä vuonna juhannusta Luckyn kanssa Helsingissä. Itse olen jo aika nuoresta tottunut nauttimaan kaupunkiympäristön tarjoamista juhannusihmeistä mökki- ja landejuhlallisuuksien tilalla. Ja itseasiassa kaupunkijuhannuksessa on monta todella hienoa puolta, joita ei ehkä ihan heti edes tule ajatelleeksi. 

Sitä saa esimerkiksi lomailla kotonaan hyvällä omalla tunnolla. Kun koko lähipiiri suuntaa eri puolille maailmaa, voi sitä itse linnoittautua sohvaan leffojen ääreen. Itse olin tänä vuonna parvekegrillibileissä kissahuushollissa aattoiltana, joten Lucky sai silloin juhlien ajaksi jäädä kotiin lepäilemään. Tänään ja huomenna suunnitelmissa ei sitten olekaan muuta, kuin lepoa ja rentoa meininkiä. 

Sitä välillä unohtaa, kuinka kivoja ja luonnonkauniita paikkoja ihan täältä Helsingistäkin löytyy. Itse matkattiin tänään bussilla muutama pysäkki Uutelaan ja tehtiin pitkä metsälenkki rauhallisissa maastoissa ja käytiin samalla myös koirapuistossa riehumassa. 

Helsingin ylle oli laskeutunut mielettömän siisti sumu päivän kaatosateiden jäljiltä, lämpöasteita oli tullut yllätävän monta lisää ja vihdoin myrskytuuletkin olivat laantuneet. Täytyy sanoa, että keli oli mitä täydellisin pitkää metsälenkkiä varten. 

Juhannus on yksi niitä harvoja hetkiä vuodesta, kun Helsinki oikeasti tyhjenee. Kadut ovat tyhjiä, busseissa saa matkustaa yksin, kaikkialla on hiljaista vuorokauden ympäri. Omat huudsit itä-Helsingissä ovat muuttuneet niin autioiksi, että välillä on tullut ihan landefiilis. Itseasiassa kaikkialla on ollut niin tyhjää, että tullessani kotiin grillibileistä kahden aikaan viimeyönä, käytiin me Luckyn kanssa hihnattomalla yölenkillä. Fiilis oli, kuin aavekaupungissa. Hyvällä tavalla. 

Voin rehellisesti myöntää tykkääväni cityjuhannuksista. Tottakai toivon tulevaisuudessa vielä joskus löytäväni tieni perinteisiin mökkijusseihin, merelle seilaamaan, sukujuhliin tai järvelle rantasaunaan. Mutta kunnes se tie löytyy, autio itä-Helsinki kelpaa minulle vallan mainiosti. Hyvää juhannusta vielä teille kaikille, missä ikinä olettekin :-)

Paluu rally-tokoon

En ole tainnutkaan mainita, että mehän palattiin rally-tokon pariin pienen alkeiskurssin jälkeisen tauon jälkeen! Nyt käynnissä on jatkokurssi tutussa ja turvallisessa Heiluvan Hännän koirakoulussa Pitäjänmäessä ja meillähän alkaa itse asiassa homma sujua jo ihan yli omien odotusten.

Lucky osaa olla aika häsläri treenikentällä. Sillä on intoa ja energiaa vaikka muille jakaa ja varsinkin alkutreeneistä se on niin innoissaan, ettei meinaa nahoissaan pysyä. Meidän suurimpia haasteita onkin paikallaan pysyminen, odottaminen, hyppimättä olo ja vinkumattomuus. Nämä ovat oikeastaan samaan aikaan haasteita sekä rally-tokossa, että ihan normiarjessa. 

Suuria edistysakelia on toki tehty alkuun verrattuna, varsinkin hyppimättömyyden ja paikallaan olon kanssa. Nyt oleellisinta olisi ehkä lämmittely ja ylimääräisen energian purkaminen ennen varsinaisia treenejä, jotta ensimmäinen viisitoistaminuuttinen ei aina menisi rauhoittumiseen. Edelliset rally-toko treenit olivat meidän ensimmäiset kunnon ulkotreenit ikinä. Tehtiin kaiken lisäksi rataa, mitä loppupeleissä ollaan Luckyn kanssa harjoiteltu suhteellisen vähän. Luckylle ulkona treenaaminen on aina suhteessa sisätreeneihin paljon haastavampaa ja odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Voi, kuinka sainkaan yllättyä!

Tämä treenipeto nimittäin toimi parkkipaikan ratatreenissä kuin unelma! Juu, tulihan niitä hyppimisiä, varsinkin kun tempo muuttui juoksuun, ja makaamassa oli vähän hankala pysyä sekuntia kauempaa. Mutta seuraaminen, kontakti, istumiset, käännökset ja muut sujuivat ihan moitteettomasti! Ongelmat olivat enemmänkin minussa ja omassa sähläämisessäni kylttien kanssa, tuntui, että Luckylla oli liikkeet huomattavasti paremmin lihasmuistissa, kuin itselläni. Nyt siis tiedetään, kenen tässä oikeasti täytyy treenata... :-D 

Suurin positiivinen yllätys tuli kuitenkin koskien ympäristön häiriöitä. Olin ihan ällikällä lyöty, kun arka koirani vain vilkaisi ohitse kiitävää pyöräilijää ja lenkkeilijää, eikä ylipäätänsä reagoinut muihin koirakoihin. Vilkaisun jälkeen seuraaminen jatkui hienosti kontaktissa. Nyt on kyllä omistaja ylpeä tulevasta rally-toko mestaristaan! 

About getting Lucky Instagramissa!

Instagramini pursuaa koirakuvia. Ja pursuisi vielä enemmän, ellei minua seuraisi nelisen sataa täysin koirista piittaamatonta tuttua. Olen yrittänyt pitää koirakuvat normaalin rajoissa, vaikka niitä puhelimen valokuvakansioissa riittäisi loputtomiin. No, nyt ei enää tarvitse säästellä! Loin nimittäin blogille oman Instagram-tilin, jonne koirakuvat saavat tulvia rauhassa. Eipähän tarvitse enää miettiä, kuinka monta koirakuvaa on ok, ennen kuin tili muuttuu #koirainstaksi.  

Omalta @stefflindroos tililtäni koirakuvia löytyy varmasti jatkossakin. Uusi @aboutgettinglucky saa toimia hullun koiranaisen purkautumisosastona. 

Vähän esimakua yllä olevista screenshoteista. 

Seuraamaan pääset täältä! 

Irtiotto arjesta

Jospa vaihteeksi siirryttäisiin vähän kevyempiin postauksiin viimeaikaisten syvällisten mietiskelyjen jälkeen. Launtaiksi oli luvattu niin mahtavaa kesäpäivää, että suunnattiin Luckyn kanssa yksiksemme landelle ottamaan ilo irti viikonlopun ajan tyhjänä seisovasta mökistä! Lauantaina aamupäivällä siis otettiin metro ja bussi alle ja reissatiin puolentoista tunnin verran Sammattiin. 

Lucky meni Turkuun menevässä ruuhkabussissa oikein nätisti. Ihmetteli väenpaljoutta ja näytti nyrpeää naamaa joutuessaan ahtautumaan ihan liian tiiviiseen jalkatilaan bussin takaosassa. Lopulta yllä näkyvän naaman hellyttämänä otin vastoin omia periaatteitani neidin syliin katselemaan maisemia ikkunasta ja siinähän sitten istuttiinkin koko loppumatka. No, välillä on ihan ok vähän heltyä, eikö? ;-)

Ja oikea irtiotto arjestahan siitä kyllä tulikin. Oli ihanaa saada viettää kesän tähän asti kuumin päivä vain maaten auringossa, kirjaa lukien ja kahvia juoden. Kaunokirjallisuus on osaltani jäänyt viime vuosina aika minimiin ja oli mahtavaa ehtiä lukea viikonlopun aikana kokonainan romaani! Onnistuin myös nappaamaan itselleni ensimmäiset pienet rusketusrajat - palamatta! Melko hyvä saldo siis. 

Lucky puolestaan vietti päivän onnessaan maata kaivaen, puskissa pyörien ja pihaa ympäri juosten. Varsinkin kuoppien kaivaminen on Luckyn mielestä parasta maailmassa ja se voisi möyhiä maata vaikka kuinka kauan. On mahtavaa, ettei Luckyllä nykyään ole minkäänlaista kaukokaipuuta tai ylipäätänsä mitään taipumusta karkailuun, joten sitä voi huoletta pitää vapaana mökillä vaikka itse uppoutuisi syvällekin kaunokirjallisuuteen. Kauas se ei mene ja heti luoksetulokutsun kuullessaan viilettää paikalle valon nopeaudella. Ihan paras koira! 

Tässä pieni näyte Luckyn arkeologisista kaivauksista :-)

Löydätkö kuvasta koiran? Tänään meininki olikin sitten vähän erilainen. Kaupungissa Lucky ei saateesta tai muista koiranilmoista sen kummemmin välitä ja sen kanssa voi ulkoilla ihan missä säässä vain, mutta mökillä se ei kyllä turhaan lähde katoksen alta, jos vettä tulee taivaalta pisarankaan verran. Tänään päivä sitten vietettiinkin omalta osaltani peiton alla sängyssä kirjan kanssa, Lucky puolestaan vällyjen välissä lempparipaikassaan, tuvan keinutuolissa. 

Nyt ollaan taas kotona sujuvasti sujuneen kotimatkan jälkeen ja sohvalla makaa koiranraato. Ja vieressä rentouttavan viikonlopun jäljiltä iloinen omistaja, joka taas huomenna palaa arjen rutiineihin töiden muodossa. Toivottavasti teillä muillakin on ollut mukava ja rentouttava viikonloppu!

Se nuori koiranomistaja

Minua kosketti vahvasti Tassunpohjia-blogin juttu nuorista koiranomistajista. Olen viimeaikoina yksinoloasioiden ja muiden arjen järjestelyjen kanssa kamppaillessani miettinyt kyseistä aihetta paljon ja kyseinen kirjoitus tuli täsmälleen oikealla hetkellä herättämään tunteita pintaan. Siksi päätin kirjoittaa aiheesta myös tänne. 

Blogikirjoituksen pääaiheena oli koirien uudelleensijoitusten korkea määrä nuorten koiranomistajien tilan puutteen, elämäntilanteen muutoksen, koiria vihaavan uuden kumppanin tai ajan puutteen takia. Teksin pointtina oli muistuttaa meitä aina hiukan naiiveja nuoria elämän täyskäännöksistä ja siitä, että kaikki ei aina mene suunnitellusti. Kirjoitus herätti paljon keskustelua ja mielipiteitä, varsinkin niitä perinteisiä "kaikki nuoret eivät ole sellaisia" ja "kyllä vanhemmatkin ihmiset hylkäävät koiriaan" -kommentteja.

Tunnistin itse itseni hyvin kyseisestä blogitekstistä. Tietenkään tässä asiassa ei ole kysymys siitä, että kaikki alle 25-vuotiaat olisivat huonoja koiranomistajia. Sen luulisi kyllä kenen tahansa ymmärtävän. Kyse on siitä tosiasiasta, että nuorena yksinkertaisesti on vaikea hahmottaa elämän pituutta. On vaikea nähdä omaa elämäänsä muutaman vuoden päästä, koska sitä on niin tottunut elämään hetkessä. Kyse ei ole huonoista tai hyvistä koiranomistajista, eikä huonoista tai hyvistä valinnoista. Kyse on ajatusten herättämisestä. 

Kun päätin ottaa oman koiran miespuolinen osa suvustani epäili valintaani. Olin aluksi loukkaantunut, eivätkö he luottaneet kykyihini kasvattaa koirasta kunnollista olentoa? Sivuutin huolehtivat tyypit kokonaan ja kun päätökseni olin tehnyt, isäni sitten kuitenkin oli ainoana mukanani tarhalla valitsemassa sitä omaa koiraa. Äitini kommentti oli alusta asti, että tietää, että pärjään koiran kanssa hyvin. 

Näin jälkeenpäin näen tilanteen kovin eri tavalla, kuin silloin puolitoista vuotta sitten. Huoli niin monta vuotta kestävästä vastuun ottamisesta oli täysin aiheellinen. Mikään tuskin olisi saanut minua silloin muuttamaan mieltäni asiasta, mutta ymmärrän nykyään epäilyjen syyn ja osaan arvostaa niitä eri tavalla. Koska nuoren koiranomistajan ongelma on juuri siinä, tulevaisuus on kaukana, sumuinen ja näyttää jo puolentoista vuoden jälkeen ihan erilaiselta. 

En koskaan ole katunut Luckyn ottamista. Lucky on tärkeä osa elämääni, joka määrittelee sen ihan uudella tavalla. Lucky on minulle rakas enkä voisi enää kuvitella elämää ilman sitä. Mutta voin rehellisesti myöntää katuneeni koiran hankkimista useampaan otteeseen. Koska se joutuu olemaan niin paljon yksin, koska tuntuu etten osaa, koska en tiedä mitä tehdä. Se saattaa kuulostaa dramaattiselta ja kamalalta, enkä tiedä saako tällaista asiaa edes ääneen myöntää. Minusta se nyt vain on inhimillistä ja kertoo, että otan koiranomistajuuden tosissani. Tosin samalla se myös kertoo, että koiran hankkiminen parikymppisenä ei välttämättä aina ole paras ratkaisu. 

Minut on kasvatettu näkemään koira perheenjäsenenä ja sen koko elämän kestävänä omistajana. Meidän perheessä ei koskaan ole ollut olemassa vaihtoehtoa antaa koira pois. Kun koira on otettu, se pidetään kunnes kuolema erottaa. Tämä ajattelutapa on ainoa tuntemani. Näin ollen vaihtoehto antaa koira pois muuttuneen elämäntilanteen johdosta ei koskaan ole ollut vaihtoehto eikä sitä myöskään koskaan tule olemaan. Kuitenkin, jollen tällaista kasvatusta olisi saanut ja ajattelisin asiasta eri tavalla, voisin hyvin kuvitella, että olisin pahimmassa tapauksessa saattanut luovuttaa jo tässä vaiheessa. Vain, koska tulevaisuuteen on niin vaikea nuorena suhtautua. 

Tämän kirjoituksen tarkoitus on muistuttaa, ettei koiran hankkimista tarvitse hätäillä. Sen voi hankkia myös ensi vuonna, viiden vuoden päästä tai myöhemmin. Samalla tämän on tarkoitus muistuttaa, että jos koiraan on tarpeeksi sitoutunut, se kannattaa hankkia juuri silloin, kun siltä tuntuu. Kunhan muistaa, ettei tähän maailmaan haluta enää yhtäkään kodinvaihtajaa, uudelleensijoitusta tai rescuekoiraa. 

Sekä miespuoliset sukulaiseni, että äitini olivat oikeassa. 23-vuotias, yksin asuva opiskelija ei aina pärjää koiran kanssa. Joskus on kaduttanut. Se rajoittaa elämää. Samalla olen mielestäni kuitenkin ihan mukiinmenevä koiranomistaja, ottaen huomioon että Lucky on ensimmäinen koirani, eikä ihan helpoin sellainen. Ja että seison valintani takana sataprosenttisesti. 

Yksin kotona

Paljon keskustelua lähipäivinä herättänyt uutinen Ruotsin tuntimääräsäätelyistä koskien koirien päivittäistä yksinoloa herätti myös minut keskustelemaan asiasta erinäisten sivustojen ja artikkeleiden kommenttibokseissa. Helsingin Sanomien uutisen mukaan koirat saavat lain mukaan Ruotsissa olla yksin vain maksimissaan kuusi tuntia päivässä. Nyt samanlaista systeemiä kaavaillaan mahdollisesti myös Suomeen.

Keskustelu koirien yksinoloajoista on itselleni lähes jokapäiväinen dilemma. Asun yksin, opiskelen, käyn töissä, olen muutaman järjestön puheenjohtaja, tykkään opiskelijajuhlista, leffassa käymisestä ja kahviloissa hengailemisesta. Tätä komboa pidetään tietääkseni erittäin huonona elämäntilanteena kun kyseessä on koiranomistaja. Ja sitä se usein myös on.

Minut on siunattu todella ihanalla lähipiirillä. Ystävillä joita voi pyytää hoitoavuksi ja äidillä, joka enemmän, kuin mielellään ottaa Luckyn luoksensa kotikonttoriin maratonipäivieni ajaksi. Arvostan tätä apua ihan suunnattomasti ja kiitos näiden ihmisten Luckyn elämä on niin paljon monipuolisempaa samalla, kun minä voin toteuttaa muutakin, kuin koiranomistajan arkea.

Mutta jopa kaiken saamani avun jälkeen yksinolotunteja tulee Luckylle usein monta. Oma kantani koiran yksin jättämiseen on kaikkea muuta, kuin mustavalkoinen. Tärkeintä on mielestäni alkajaisiksi ottaa huomioon koira itse. Osaahan koira olla yksin ja kuinka kauan se pärjää yksikseen? Eihän sitä ahdista, onhan se tottunut yksinoloon ja saahan se yksinolon ohella tarpeeksi laatuaikaa? Kun nämä kaikki asiat ovat kunnossa, koen itse, että koiran hyvin voi jättää työpäiväksi kotiin kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. Aikuinen, terve, aktivoitu koira tottuu kyllä nukkumaan työpäivän ajan eikä kärsi. Päin vastoin, usein koirat tottuvat ajan kanssa nukkumaan päivät ja nukkuisivat ihmisten kotona ollessakin. 

Kuitenkin, itseänikin kalvaa joskus huono omatunto. Kun työpäivän jälkeen on joskus käytävä kaupassa, postissa, tai jos matkassa vain kestää tavallista pitempään, stressaan ja hötkyilen ja kiirehdin. Se ei auta mitään, mutta jokainen ylimääräinen minuutti, jonka Lucky joutuu takiani viettämään yksin, on raskas. Suuren osan ajastani risteilen koiranomistajuuden tuoman vastuun ja opiskelijaelämän välimaastossa ja ihmettelen, miten ratkaista arjen risteykset, missä nämä kaksi elämää eivät täysin kohtaa. Se on harvoin ihan yksinkertaista. 

Yritän koko ajan saada nämä eri elämät kohtaamaan paremmin. Yritän opastaa koiratonta lähipiiriäni ottamaan koiran mukaan eri meininkeihin ja samalla yritän opastaa uusia ihmisiä ja tilanteita vierastavaa koiraani pysymään mukana vauhdissa. Molemmat puolet voivat olla suhteellisen haastavia, mutta pienin askelin Luckykin jo alkaa kulkea useammissa riennoissa mukana. Aina koiraa ei vain voi ottaa mukaan ja silloin yritän olla hajottamatta itseäni huonolla omalla tunnolla. Tiedän itse, että ylimääräiset iltamenot (jolloin en saa Luckya hoitoon) työpäivien jälkeen ovat poikkeuksia. Kunhan ne pysyvät sellaisina Lucky kyllä pärjää. 

Sunnuntain kuulumisia

Täällä palattaisiin nyt hetken hiljaiselosta! Lucky vietti koko viime viikon perheeni kanssa mökillä, kun itse aloitin kesän työkuviot uudessa työpaikassa. Lucky nautti mökkeilystä täysin rinnoin ja minullakin riitti aikaa asioiden hoitamiseen samalla, kun tottutelin uuteen työhön, eli järjestely oli mitä kätevin. Mutta nyt ollaan kummatkin kotona ja huomenna onkin sitten taas paluu tavalliseen arkeen. Ja vaikka olikin kivaa kun ei tarvinnut aamuisin raahautua lenkille ja kun töiden jälkeen ehti vielä pyöriä kaupungilla, ei se koti vain oikein enää ole koti ilman Luckya. Tuhiseva koira vieressä sohvalla vain on osa kokonaisuutta :-)

Tänään ollaankin sitten vietetty oikein toimeliasta sunnuntaina. Päivällä otettiin aurinkoa parvekkeella, minä samalla lukuvuoden viimeistä esseetä vääntäen, ja illemmalla lähtettiinkin sitten seikkailemaan kaupunkiin. Metrolla ja bussilla suunnistettiin Rajasaareen vähän treffaamaan lajitovereita ja päästiin samalla taas treenaamaan keskustassa liikkumista. 

On vähän hassua, miten niitä kaikkia edistysaskelia ei aina huomaa. Välillä huomaan ajattelevani, ettei mikään etene ja että Lucky edelleen on yhtä arka ja pelokas, kuin minulle tullessaan. Kunnes sitten yhtäkkiä muistan, millainen tilanne joskus on ollut. Muistan, miten Luckyn kanssa ei katukäytävällä ylipäätänsä voinut kävellä, koska se jähmettyi tai panikoi joka suuntaan. Muistan, miten Luckyyn ei ulkona saanut ollenkaan kontaktia, sitä ei saanut syömään herkkuja, eikä se kuullut tai nähnyt mitään muuta, kuin pelkonsa. Muistan, kun Lucky haukkui jokaiselle rapun äänelle, pelkäsi jokaista vastaan tulevaa ihmistä, meni pakokauhun valtaan nähdessään lapsen sadan metrin päässä ja oli kotonakin koko ajan vähän varuillaan. 

Kun yhtäkkiä sitten tajuaa, että hei mehän voidaan nykyään kävellä tasan millä katukäytävällä halutaan, voidaan treenata lähes milloin ja missä vain, syödä nameja puistoissa ja lenkeillä ja ohittaa useimmat ihmiset, kuin niitä ei olisikaan, fiilis on aika sanoinkuvailematon. Kotona Lucky korkeintaan örähtää pahimmille rapusta kuuluville ovien paiskomisille ja on muutenkin mitä rauhallisin ja seesteisin tapaus. Tänään metrossa käytävän toisella puolella istui äiti taaperoikäsen tyttärensa kanssa. Tyttö istui äitinsä sylissä ja osoitteli Luckya ja hoki innoissaan "koira, koira". Lucky oli jännittävästä metrotilanteesta huolimatta rauhallinen ja katseli pikkutyttöä enemmäkin uteliiana, kuin pelokkaana. Meille se oli mielettöman hieno hetki. Kuten myös yllä olevan kuvan dogparkour-treenit bussia odotellessa, Helsingin Töölössä supervilkkaan kadun varrella. Se ei ikinä olisi ollut mahdollista vuosi sitten.