Onnen hetkiä, joita vain epävarman koiran omistanut ymmärtää

Kun sitä yli neljä vuotta on elänyt eläimen kanssa, jolle monet arjen jutut pitkään ovat olleet pelkkää kauhistusta ja kummastusta, sitä alkaa kokea asioita uudella tavalla. Ne jutut, jotka tasapainoisen ja täysipäisen koiran omistajalle ovat ihan normaaleja ja arkisia, muuttuvat epävarman, reaktiivisen tai aran koiran kanssa elävälle vuoren huipun valloittamiseen verrattavissa oleviksi saavutuksiksi. 

Neljä vuotta on pitkä aika ja sitä ehkä kuvittelisi, että entinen tarhakoira siinä ajassa jo olisi sopeutunut täysin kotikoiran elämään. Ja moni tarhakoira onkin. Mutta monessa tapauksessa, kuten myös meidän, sopeutuminen on elämän mittainen prosessi, joka ei koskaan täysin valmistu. 

Onko se raskasta? Kyllä, välillä. Onko se turhauttavaa? Joskus. Onko se palkitsevinta, mitä koskaan minkään eläimen kanssa olen kokenut? Epäilemättä. 

Keskeneräisyyden kanssa oppii onneksi elämään. Ja sitä oppii ajan kanssa myös oikeasti arvostamaan. Edistysakelien näkeminen jok'ikinen päivä on nimittäin mielestäni upeinta, mitä koiran kanssa voi kokea. Neljänkin vuoden jälkeen valehtelematta ihan joka päivä kohtaan Luckyn kanssa tilanteita, joissa sydän pakahtuen onnesta mietin, mitä olemmekaan näiden vuosien aikana saavuttaneet. Kaikkia niitä paniikin kohteita, jotka tänä päivänä vain vähän jännittävät. Kaikkia niitä haukuttavia asioita, jotka nykyään kohdataan rauhallisesti. Kaikkea sitä stressiä, josta nykyään ei näy jälkeäkään. 

Viimeksi tämä pakahduttava onnen tunne täytti sydämeni tänään aamulenkillä. Kävelimme tuttua lenkkireittiä, sää oli ihana ja Lucky oli rento. Tämä on toinen kesä, jonka vietämme nykyisessä osoitteessamme ja siis myös toinen kesä, jolloin päivittäinen lenkkireittimme kulkee frisbeegolfpuiston läpi. Vielä viime kesänä hienoina kesäpäivinä puistoon kerääntyvä pelaajajoukko oli Luckyn mielestä todella pelottava ja varsinkin frisbeetä suureleisesti heittävät henkilöt olivat kamalia. Edelleen niitä pitää välillä haukkua teatraalisesti, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Tänään aamulenkillä kävelimme tuttuun tapaan puiston läpi ja lähellä kävelytietä viskoi mies frisbeetä frisbeen perään kovaa tahtia. Mietin, miten Lucky reagoisi. Haukkuisiko se? Pelästyisikö se? Ei, se ei tehnyt kumpaakaan. Oli pakko ottaa tilanteesta kuva, niin uskomattomalta se tuntui. 

Lucky jäi aivan miehen viereen haistelemaan mielenkiintoista hajua! Ja hajun haisteleminen kesti niin kauan, että ehdin ottaa tilanteesta kokonaisen kuvasarjan! Tässä tilanteessa ei useimpien mielestä olisi mitään erikoista: ihan tavallinen koira tavallisella lenkillä. Mutta minun huulilleni nousi leveä hymy ja sisälläni pulppusi suunnaton ilo. Tavallinen koira tavallisella lenkillä on tilanne, josta en näiden neljän vuoden aikana aina ole edes uskaltanut unelmoida. 

Meille ulkoilut ovat aina olleet se arjen haastavin osa. Lucky pelkäsi alussa kaikkea, mutta pikku hiljaa pelon kohteet ovat vähentyneet ja lieventyneet. Nykyään äkillisiä, outoja tai suureleisiä liikkeitä tekevät ihmiset jännittävät, juoksevat ja kiljuvat lapset jännittävät, pyörät jännittävät. Mutta enää harvoin edes nämä asiat saavat aikaan oikeaa paniikkia, vaan niistä vain mennään ohi ja sitten elämä jatkuu taas normaalina. 

Näiden vuosien aikana on muutettu rauhallisempiin paikkoihin, vastaehdollistettu, treenattua BAT:ia, lähdetty metsään kun Luckyn tai minun psyyke ei ole kestänyt, lyhennetty lenkkejä pelkkiin pissatuksiin kun kuppi on meinannut mennä nurin ja ninjailtu ympäri huudeja jos näköpiirissä liian lähellä on ollut jokin pelottava asia. Se, että lenkkimme 90 prosenttia ajasta nykyään ovat rentoja haistelulenkkejä ja että pystymme tekemään jopa tunnin hihnalenkkejä kerrallaan tuntuu edelleen, joka päivä, niin uskomattoman isolta saavutukselta. 

Näitä vuoren huipun valloittamisen hetkiä ovat myös, kun puolentoista vuoden jälkeen Lucky vihdoin viihtyy pienellä pihallamme pelkäämättä jokaista räsähdystä. Kun kotona voi pitää ikkunaa hetken auki, vaikka pihalla leikkisi lapsia. Kun vieras ihminen lenkillä on enemmän kiinnostava, kuin pelottava. Kun meillä vierailevat uudet ihmiset todetaan vaarattomiksi kymmenessä minuutissa, kahden päivän totuttelun sijaan. 

Epävarman koiran kanssa eläminen on raskasta ja se vaatii perheeltä paljon voimavarjoa, kärsivällisyyttä (mitä minulla ennen Luckya ei ollut tippaakaan) ja pitkäjänteisyyttä. Mutta se energia, minkä epävarma koira ensimmäisinä vuosina ottaa, sen se maksaa takaisin korkoineen loppuelämänsä aikana. Koska jokainen edistysaskel, jokainen voitto, jokainen valloitettu vuori, muistuttaa siitä, että mikään ei ole ollut turhaa. Että jokainen vieritetty kyynel, kirosana ja epätoivon hetki on ollut sen arvoista, koska tällaista suhdetta eläimeen en voinut koskaan aiemmin kuvitella  edes mahdolliseksi.