Virheistä, joista opin

Kolmessa vuodessa ehtii aika paljon. Kolmessa vuodessa voi ehtiä tulla aika taitajaksi jossain tietyssä lajissa, oppia uuden kielen, suorittaa kandin. Vaikka lähtökohtana olisi, ettei kieltä puhu sanakaan, voi pitkäjännitteisellä treenaamisella kolmessa vuodessa jo puhua kyseistä kieltä täysin sujuvasti.

Kun otin Luckyn, en itse edes tajunnut, kuinka vähän oikeasti tajusin koirien sielunelämästä. Meillä oli toki aina kuulunut sukuun koiria, mutta ne olivat semmoisia kasvattajan kultapentuja, joiden kanssa suurimmat haasteet olivat kerjääminen keittiössä tai pihalla räksyttäminen. Toki ymmärsin koiria yleisellä tasolla, mutta en ollut koskaan edes uhrannut ajatusta sille, kuinka suurien haasteiden kanssa koiran kanssa oikeasti voikaan joutua taistelemaan.

Kun otin Luckyn olin naiivi. "Kaikki on koiralle koulutettavissa", ajattelin. Ja pitäähän se päällisin puolin paikkaansa, mutta kun kyse on esimerkiksi huonosta hermorakenteesta ja sosiaalistamisen puutteesta johtuvista peloista, ei asia aina ole noin yksiselitteinen. Sen sainkin sitten oppia kantapään kautta.

Kukaan ei ole seppä syntyessään. Niinhän se on. Mutta välillä niin toivoisin, että voisin palata ajassa kolme vuotta taaksepäin ja tehdä asiat eri tavalla. Näiden vuosien aikana on oppinut ymmärtämään aran koiran tarpeita ihan eri tavalla ja myös huomaamaan, että monet alkuaikoina käyttämäni siedätyskeinot ovat olleet niin uskomattoman vääriä.

Tiedän, etten niissä tilanteissa kolme vuotta sitten olisi osannut toimia paremmin. Tein kyllä kaiken, minkä silloin pystyin. Kahlasin läpi koulutusfoorumeja, blogeja ja keskusteluryhmiä. Kävin luennoilla ja vein Luckyn kursseille. Kokeilin avoimella mielellä erilaisia koulutusmetodeja ja yritin kaikin voimin tehdä oikein. Mutta joskus kaikesta huolimatta menee pieleen, eikä sille voi mitään. En moiti itseäni, mutta on samalla raskasta ja hienoa nyt jälkeenpäin oivaltaa kaikki ne asiat, mitä vuosien varrella on oppinut ja mitä ei enää uuden koiran kanssa koskaan toistaisi. Ajattelin nyt lyhyesti listata asiat, jotka ensimmäisen aran koiran omistajana tuli tehtyä vähän vinksahtaneesti ja miten nyt kolme vuotta myöhemmin ongelmatilanteet ratkaisisin.

Älä pakota, odota 
Niin, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tämä on yksi niistä eniten itseäni harmittavista jutuista – että olen liian hätäinen. Hätäilin, että Lucky pitäisi heti viedä joka paikkaan, jotta se tottuisi. Hätäilin, että sen heti pitäisi tavata kaikki ihmiset. Hätäilin, että pitäisi tehdä pitkiä lenkkejä, vaikka koira selvästi olisi tarvinnut kasapäin aikaa ja vain pikkupissatuksia jossain hiljaisessa metsässä. Kaduttaa, että vein pelkäävän koiran väkisin sille aivan liian vaikeisiin tilanteisiin, todennäköisesti tottuminen uuteen elämään olisi sujunut paljon nopeammin ja helpommin, jos olisin ollut kärsivällisempi.

Välttelykin on siedätystä
Elin tosi pitkään siinä uskossa, että Lucky pitäisi altistaa sitä pelottaville asioille. Toki koiran pitää nähdä ja kokea, jotta se voi tottua, mutta annosten pitäisi alussa olla niin pieniä, ettei koira paniikissa halua tilanteesta karkuun. Ei siis ollut hyvä idea esimerkiksi pakottaa Luckya kävelemään päiväkodin aidan vierestä, jotta se huomaisi, ettei mitään pahaa tapahdu. Näin jälkeenpäin tuo ajatusmalli tuntuu ihan absurdilta, mutta tiedän kuitenkin myös, etten ole ollut ainoa, joka on kuvitellut siedätyksen tapahtuvan noin.

Päiväkodin vierustoissa ei enää ole Luckyn mielestä mitään vikaa. Miten se sen tajusi? No kun minä vihdoin tajusin antaa sille niin paljon tilaa, kuin se tarvitsi. Pikku hiljaa se sitten itse hakeutui lähemmäs ja yhtenä päivänä yhtäkkiä tajusin, että se ihan rauhallisena haisteli päiväkodin aitaa, jonka takana kymmenen lasta huusi ja juoksi ympyrää. Niin helppoa, että ihan pahaa tekee.

Takapakkeja tulee
Se tunne kun olet treenannut koiran kanssa jotain asiaa ihan tolkuttoman pitkään ja onnistumisia on tullut useampia. Koira oli monta päivää haukkumatta naapureille, jess. Mutta sitten yhtenä maanantaina se yhtäkkiä on, kuin kaikki olisi unohtunut ja seisoo räkyttämässä jokaiselle naapurista kuuluvalle äänelle. Ärsyttää ja tekee mieli heittää hanskat tiskiin.

Noina hetkinä kannattaa muistaa, että meille kaikille aina tulee elämässä takapakkeja ilman, että se heti tarkoittaa, ettemme olisi oppineet mitään. Senat menevät sakaisin, kun pitäisi puhua englantia, vaikka kielen osaa ihan sujuvasti. Kitaransoitosta ei tule yhtäkkiä mitään, vaikka eilen soinnut vielä sujuivat leikiten. Koira ei ole kone, arjen muutokset kuten väsymys, stressi, kivut ja muut häiriöt vaikuttavat siihen ihan samalla tavalla, kuin meihin ihmisiin. Yksi epäonnistuminen ei tarkoita, ettei koira ole oppinut mitään.

Kun minä en jaksa, koira ei jaksa
Vuosien varrella olen oppinut, että joskus pitää vaan antaa olla. Jokainen vuorokauden hetki ei voi olla koulutshetki, jokainen lenkki ei voi olla pelkkää treeniä. Joskus koiranomistajana pitää vain chillata ja päättää, että tänään en yritä olla täydellinen. Jos jo lenkille lähtiessä väsyttää, ärsyttää, päätä särkee tai hartioita painaa huono päivä on täysin turhaa yrittää tehdä tilanteesta mitään kaikkien aikojen BAT-treeniä. Siitä ei seuraa mitään muuta, kuin itkua ja hampaiden kiristystä, koira pelkää entistä enemmän ja itselle tulee ärsytyksen lisäksi huono omatunto, kun epäonnistumisen harmitusta tulee tiuskittua koiralle.

Nykyään lähden näinä päivinä Luckyn kanssa metsään tuulettumaan. Ei treenata mitään, ei siedätetä mihinkään. Kävellään vaan ja ollaan. Ja tiedättekö, yleensä se auttaa myös siihen oman väsymykseen, päänsärkyyn, stressiin tai v-tutukseen erittäin hyvin.


Toivottavasti näistä ajatuksista voisi olla jollekin toiselle haastavan koiran kanssa elävälle hyötyä. Vaikka nyt listasin nämä silloiset ratkaisuni "virheiksi" haluan myös painottaa, että ne siinä tilanteessa aina ovat olleet se paras tietämäni ratkaisu. Ikinä ei voi tehdä muuta, kuin parhaansa. Kiitos siitä muistutuksesta hänelle, joka aina jaksaa tukea minua, kun oma usko itseeni koiranomistajana ei riitä <3