Kun elämä työntää jyrkänteeltä, onnea on omistaa Lucky.
Elämä toi loppusyksyllä mukanaan suuren menetyksen, kun isäni menehtyi yllättäen. Sen seurauksena arki, joulu, vuodenvaihde, ovat kaikki olleet tavallista pimeämpiä ja ilottomampia. Kaikki vähän niin kuin pysähtyi. Mieltä painaa jatkuva suru ja ikävä.
Jokainen suuren surun kokenut tietää, että itseäänkin yllättävät asiat saattavat nostaa ikävän ja pahan mielen pintaan. Minua alkoivat ahdistaa illat. Pimeys ja painostavalta tuntuva hiljaisuus. Jouluvalojen tuike, jota normaalisti rakastan, ei näytä enää kauniilta, vaan muistuttaa raastavasta ikävästä.
Mutta pimeyden laskeutuessa ikkunoiden taakse ja ahdistuksen nostaessa päätään, pieni koira painautuu tiiviisti kiinni kylkeen. Se katselee minua kiinnostuneena, suurilla silmillään, pää kallellaan. Tapittaa kasvojani. Se ei sure. Se todennäköisesti miettii, mitä sen pitäisi tehdä saadakseen jääkaapista juustoviipaleen.
Koiran huolettomuus on surun keskellä uskomaton voimavara.
Kun kyynelten läpi näkee koiran repivän lempipehmolelunsa palasiksi, sitä väkisinkin alkaa hymyilyttää. Kun itseä ei huvittaisi lähteä asunnon seinien ulkopuolelle, koira taluttaa tarmokkaasti ulos ovesta. Kun koira painaa päänsä ihmisen syliin ja huokaa syvään, sitä ei enää ole yksin.
Koira on aina lähellä, aina läsnä.
Olen kuluneen kuukauden aikana ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti ymmärtänyt eläinten merkityksen surutyössä ja ahdistuksen hoidossa. Pelkkä Luckyn läsnäolo on saanut oloni paremmaksi, ja kaikki yhteinen tekeminen; lenkkeily, rally-tokoilu ja leikkiminen, tuo niin paljon kaivattuja valon häivähdyksiä pimeään. En ikinä olisi uskonut, että koira voi antaa niin uskomattoman paljon lohtua.
Onneksi suru kyllä helpottaa. Joku päivä. Sitä odotellessa olen niin kovin kiitollinen näille kodin tukijoukoille, jotka tuovat naurua ja iloa jokaiseen pimeäänkin päivään.
Kramkramkram!
VastaaPoista