Mitä on todellinen koiranelämä?

Torstaina talsimme Luckyn kanssa Sipoon metsissä, täydellisessä hiljaisuudessa, vain me kaksi. Lähtiessämme kotoa vettä satoi kaatamalla, ja ehdin jo kirota ääneen, että suunnittelemastani  ihanasta metsälenkistä todennäköisesti tulisi märkä ja nihkeä. Kuitenkin autosta perillä noustessamme sade oli lakannut yhtä yllättäen, kuin oli alkanutkin. Nihkeän lenkin sijaan saimme täydellisen vilpoisan, ihanan metsäkävelyn, jonka aikana ajatukseni ehtivät poukkoilla elämästä kuolemaan.

Päällimmäisenä mielessäni pyöri kuusi viikkoa sitten saatu diagnoosi. Meitä Instagramin puolella seuraavat ovatkin jo ehtineet lukea ajatuksiani aiheesta useammasta eri postauksesta, mutta tämänhetkisen tilanteen avaaminen täällä blogin puolella on tuntunut jotenkin erityisen vaikealta. Halusin kertoa jotain muutakin, kuin pelkän epikriisin sisällön, kipulääkkeiden päivittäisannoksen ja liväravinteiden merkit. Halusin kertoa, miltä minusta tuntuu.

Tunteiden jäsentämisessä meni kuitenkin yllättävän kauan. Diagnoosin saannin jälkeen nyyhkytin ripsarit poskilla puolen tunnin ajomatkan Tuusulan Eläinlääkäriasema Askeleesta kotiin Itä-Helsinkiin. Kotiin päästessäni pääni oli nestehukasta hellänä ja olo oli kaikin tavoin musertunut. Päässä risteili sata eri kauhukuvaa siitä, miten Luckyn elämä ei enää koskaan palaisi entiselleen, miten sen kivut pahenisivat päivä päivältä ja miten eläväinen koirani kuihtuisi kasaan silmieni edessä. En ollut millään tasolla valmis kohtaamaan ensimmäisen oman koirani kuolemaa ja pelkkä ajatus irti päästämisestä ahdisti suunnattomasti.

Nyt kaikki tätä lukevat varmasti luulevat Luckyn olevan vähintäänkin kuolemansairas, vaikka todellisuudessa kyseessä on niinkin epädramaattinen vaiva, kuin lonkkien nivelrikko. Lonkkaröntgenistä paljastui osteopaatin arvailujen mukaisesti nivelrikko molemmissa lonkissa ja vaikka itsekin olin varma, että jokin lonkissa Luckya vaivasi, ei oman koiran parantumattomaan fyysiseen vaivaan mitenkään voi ihan täysin varautua. Minun koirani, joka koko elämänsä oli ollut niin terve, tulisi tarvitsemaan jatkuvaa lääkitystä, ehkä jopa loppuelämäkseen. Minun koirallani oli parantumaton kiputila, joka mahdollisesti tulisi lyhentämään sen elämää.

Elämä kuitenkin jatkui diagnoosinkin jälkeen. Lucky söi tulehduskipulääke- ja lihasrelaksanttikuurit akuutteihin jumeihin ja kipuihin ja sille aloitettiin päivittäiset gabapentiiniannokset. Lääkekuurien alussa väsymys painoi, eikä Lucky ollut ollenkaan oma itensä. Pikkuhiljaa sen olo kuitenkin selkeästi muuttui ja päivä päivältä se vaikutti iloisemmalta, reippaammalta ja vetreämmältä. Kontrollikäynnillä viikko siitten kaikki jumit olivat kadonneet, Lucky aristi huomattavasti vähemmän lonkkien taivuttelua ja takajalkojen jäykkyys oli muisto vain. Lääkkeiden teho oli selkeä.

Samoillessamme Sipoon metsissä torstaina, mietin edellä onnellisena kirmaavaa koiraani, sen innosta korkealla sojottavaa häntää ja kevyttä askelta. Mietin, mitkä asiat tekevät juuri Luckyn elämästä elämisen arvoista. Lucky on eläväinen, energinen, nopeasti kiihtyvä. Se on juoksija. Se rakastaa hyppiä, kiipeillä ja spurttailla. Mitä Luckyn elämä olisi ilman korkeatempoista liikkumista, vapaana juoksemista ja kauriin lailla pomppimista?

Jokainen yhdessä ylitetty este ja kylki kyljessä kuljettu mutka on nivonut minut ja Luckyn tiiviimmin yhteen. Nyt kohta 6,5 vuoden jälkeen meidän välinen kommunikointimme on muuttunut usein lähes sanattomaksi; katseet, eleet ja yhdessä opitut käytösmallit tekevät arjesta mutkatonta. Minä tiedän, mitkä pikkulapset lenkillä tulevat aiheuttamaan haukkukonsertin ja osaan ennakoida tilanteet lähes ajattelematta. Metsälenkillä luoksetulosana on tarpeeton, koska pelkkä katsekontakti riittää kertomaan, että suunta vaihtuu. Olen vuosien varrella virheideni kautta vihdoin oppinut käyttäytymään koiran silmissä ennustettavasti ja sen myötä Luckyn luottamus minuun on kasvanut hurjasti. Me olemme pari, eikä elämää ilman toista pysty edes kuvittelemaan.

Mutta melkein yhtä paljon kuin minua pelottaa elämä ilman Luckya, minua pelottaa elämä, joka ei ole Luckyn arvoista. Elämä, joka ei ole Luckyn todellista koiranelämää. Sen vuoksi kaikista lohduttavimmat sanat Luckyn diagnoosin jälkeisessä tunnemyrskyssä lausui Luckya hoitanut ihana eläinlääkäri: "Harrastakaa. Juoskaa. Leikkikää. Tehkää kaikkea kuten ennenkin. Eläkää. Määrä jäljellä olevia vuosia ei koskaan tule korvaamaan menetettyä elämänlaatua".

Ja mehän elämme. Elämme rakastaen ja juosten ja täysillä niin kauan, kuin vain ikinä pystymme. Lääkkeidenkin voimalla, jos ne mahdollistavat Luckylle kivuttomat ja huolettomat seniorivuodet. Tällä hetkellä Luckyn vointi on erinomainen ja se on rennompi, seesteisempi ja liikkuvaisempi, kuin pitkään aikaan. Toivoa siis on.

Lucky testaa: Nollapäästönappulaa kotiovelle toimitettuna

Vuoden alussa opiskelukaverini vinkkasi, että hänen tuttunsa etsi uuden koiranruokayrityksen pilottiprojektiin testikoiria ja innosta hihkuen ilmoitin tietysti Luckyn heti mukaan projektiin. Yhtäkään koiranruokaa, jota Lucky ei suuhunsa pistäisi, ei koskaan ole tullut vastaan, ja teräsvatsaisena koirana uutuuksien testaaminen ei ole Luckylle ongelma. Kaiken lisäksi projekti kuulosti mielestäni todella mielenkiintoiselta: nollapäästökoiranruokaa kotiinkuljetuksella ja juuri koiran tarpeiden mukaan räätälöitynä. Voisiko parempaa komboa ollakaan?

Nyt pian yhden syödyn kahden kilon ruokasäkin jälkeen ajattelin, että olisi hauska täällä blogissakin kertoa aiheesta hiukan lisää, sillä mielestäni pienellä hiilitassunjäljellä koiranruokaa tuottavaa startupia on kiva tukea. Kyseessä ei siis ole maksettu yhteistyö, mutta ruoka on saatu ilmaiseksi testiryhmään kuulumista vastaan.

Kyseessä on siis aloitteleva, koiranruokaa tuottava suomalainen startup Alvar Pet. Yrityksen pääpaino on lemmikkien hiilitassunjäljen pienentämisessä, pohjoismaisissa ja kestävissä raaka-aineissa sekä asiakaslähtöisyydessä. Nollapäästöisyys oli se, joka kiinnitti huomioni ja kiinnostukseni heti alussa, mutta saatuani ruoat kotiin asti, myös muut yksityiskohdat tekivät suuren vaikutuksen.

Ensimmäisenä se kotiinkuljetus. Siis ah, kuinka helppoa. Sain itse valita postilta toimitusajankohdan joten sekään ei aiheuttanut päänvaivaa (vaikka tässä nyt vaan kotona tällä hetkellä istutaankin :-D). Kotiinkuljetus on myös asiakkaalle ilmainen. Autollisena en ole aiemmin kokenut ruoan rahtaamisen kaupasta olevan erityisen raskasta, mutta onhan tämä nyt aika helppoa ja ihanaa.

Sitten niinkin pinnallinen asia, kuin paketointi ja ulkonäkö. Tosiasia nyt vaan on, että onhan se kiva, jos pakolliset koiranruokapussitkin hivelevät silmää ja pakkaukset on suunniteltu laadukkaan näköisiksi. Ruokasäkit toimitettiin pahvilaatikossa, jossa siinäkin oli Alvar Petin tyylikäs tassunjälki-logo printtinä. Itse säkit on valmistettu paperista ja ovat siksi täysin kierrätettäviä (lajitellaan kartonkikeräykseen). Mahtavaa!

Ja siis hei, onhan nimikoitu ruokasäkki aika ihana?

Ruoan mukana toimitetaan myös aina ruokintaohjeet, sekä kattava ja selkeä sisällysluottelo. Kun tilasin ruoat Alvarin nettisivuilta, täytin samalla profiilin Luckysta, koiran iästä, aktiivisuustasosta, mahdollisista allergioista ja koosta. Ruoka valikoitui sitten sen mukaan. Meillä siihen vaikutti pääasiassa Luckyn ikä sekä lievä ylipaino, eli meille valikoitui kevyempi, vanhemmalle koiralle sopiva nappula.

Arvostan itse suuresti ruokintaohjetta ja että siinä lukee selvästi, minkä verran kyseistä nappulaa olisi hyvä Luckyn kokoiselle koiralle päivässä syöttää, kun tavoitteena on painonhallinta. Kätevää!

Mutta sitten siihen tärkeimpään: makuun! Kertoessani tästä pilottiprojektista äidille, hän nauroi, että mikäli Luckylle ei nappula maistuisi, voisi koko ruoan tuotannon saman tien lopettaa :-D Ja onhan hänellä toki hyvä pointti: jos Lucky ei syö, ei takuulla kyllä kukaan muukaan. Alvar Petin onneksi nappula on kuitenkin maistunut Luckylle alusta asti paremmin kuin hyvin. Tässä Luckyn nappulassa pääraaka-aineina on hävikkikana, ohra, herneet ja yrtit.

Suurin plussa ruokaan liittyen koen kuitenkin olevan nappulan koko. Se on useimpiin muihin koirannappuloihin verrattuna melko pientä ja sopii siksi erinomaisen hyvin myös treeninameiksi tai aktivointileikkeihin. Nappulan haju on myöskin aika vahva ja pussia ei kyllä suoraan sanottuna halua jättää aukinaiseksi minnekään, mutta tämähän toki on muuten vain positiivinen asia. Vahva haju puhuu mielestäni laadukkaiden raaka-aineiden puolesta ja houkuttelee koiraa paremmin esimerkiksi treeneissä.

Että sellanen nappula! Meillä on tosiaan nyt syöty tätä kohta kuukausi ja ensimmäisen säkin pohja alkaa näkyä. Luckyn vatsa ei kuten tavallista reagoinut mitenkään ihmeemmin, vaikka siirryimme suoraan vaan uuteen nappulaan. Ainoat huomattavat erot entiseen on ollut hiukan erilaisen hajuinen hengitys ja alussa Luckylla selkeästi oli vähän enemmän ilmaa suolistossa. Se on kuitenkin nyt tasoittunut.

Meillä on tätä ruokaa nyt kotona useampi pussi ja tullaan ehdottomasti jatkamaan nappulan syömistä ja sen jälkeen tsekkailla, miten Lucky voi ja tuntuuko nappula edelleen hyvältä. Mikäli jengiä kiinnostaa, voin päivitellä tänne fiiliksiä myös kun toinen pussi lähentelee loppuaan!

Suurkiitos vielä Alvar Pet, kun pääsimme mukaan pilottitestaajiksi! :-)

"Kyllä sitä saa silittää, se on ihan kiltti" – mutta mitä on kiltteys ja millainen on kiltti koira?

Tämän postauksen aihe on pyörinyt mielessäni jo pitkään, varmaan liki useamman vuoden. Olen kirjannut otsikon puhelimen muistiin aikoja sitten ja palaan yhä uudestaan ja uudestaan pohtimaan aihetta ja sitä ympäröivää ilmapiiria ja tapaamme tarkastella eläviä olentoja ympärillämme. No, nyt on vihdoin aika ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa tästä itselleni ennenaikaisia harmaita hiuksia aiheuttaneesta aiheesta, nimittäin kilteistä koirista.

En tarkalleen muista, mistä tämä aihetta koskeva pohdintani oikeastaan lähti liikkeelle, mutta muistan kiltti-sanan käytön ärsyttäneen jo kauan. Kilttiähän nimittäin viljellään melkoisen reippaasti sekä eläimiä että lapsia koskevissa kuvauksissa: "Musti on kiltti, sitä saa kyllä silittää", "Naukusti on kiltti, ei koskaan raavi ihmistä" tai "Meidän Roope ei kyllä koskaan löisi toista, hän on niin kiltti". Nämä kuvailut ovat varmasti tuttuja kaikille ja kiltti-sana onkin niin iskostunut elämäämme lapsuudesta saakka, että sen merkitystäkään harvemmin tulee kyseenalaistaneeksi. Nyt on aika kyseenalaistaa.

Palataan perusteisiin: mitä kiltti siis oikeastaan edes tarkoittaa? Wikisanakirjan mukaan kiltti tarkoittaa sitä, että tahtoo toiselle hyvää. Okei, selvä. Kiltteys on siis synonyymi hyväsydämisyydelle. Mutta miksi kiltteyttä sitten niin usein käytetäänkin kuvailemaan toimintaa (tai jonkun asian tekemättä jättämistä), kun lapsen tai eläimen konkreettinen toiminta niin usein kumpuaa jostakin aivan muusta, kuin kiltteydestä tai ilkeydestä?

Tämä on se ongelman ydin: kiltteys ei ole toimintamalli.

Vihaan sitä, että koiraa kutsutaan kiltiksi, kun se ei pure, murise, riko tavaroita, hauku häiritsevästi, paimenna lapsia, vartioi ruokaa, hypi päin, räyhää remmissä tai karkaile. Vihaan, että lapsia kuvaillaan kilteiksi, kun he ovat rauhallisia, hiljaisia, ystävällisia, hymyileviä, osaavat käyttäytyä yleisillä paikoilla, eivät lyö, huuda tai kiroile vanhemmille. Mitkään näistä käytöksistä eivät kuvaile olennon kiltteyttä, ne ovat tunteiden purkauksia tai opittuja käytösmalleja tietyissä tilanteissa. Mikään niissä ei yleisesti ottaen liity kyseisen olennon haluun tehdä kenellekään pahaa tai hyvää.

Moni ajattelee varmaan, että mitä väliä sillä oikeasti on. Kiltti on helppo yleisnimitys hyvin käyttäytyvälle olennolle, joka pärjää sosiaalisissa tilanteissa yhteiskunnan normien mukaan. Mutta todellinen ongelma piileekin juuri siellä. Koska eikö se erityislapsi tai arka koira tai kissapopulaatiossa kasvanut entinen koditon kissa, joka ei kykene käyttäytymään yhteiskunnan toivomalla tavalla, voikin olla pohjimmiltaan ihan yhtä hyväntahtoinen ja kiltti, kuin täydellisesti käyttäytyvä, hyvällä hermorakentella varustettu lajitoverinsakin?

Voi se.

Koen, että niin kauan, kun puhumme lapsista ja eläimistä kiltteinä niiden käyttäytyessä tavalla, joka ei välttämättä ollenkaan vastaa niiden lajityypillistä käytöstä tai joka jopa peittää alleen niiden todelliset luonteet ja tunteet, meillä on käsissämme ongelma. Käyttämällä kiltti-sanaa virheellisesti arjessa vahvistamme entisestään lapsilla esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kaltaisia yhteiskunnallisia ongelmarakenteita sekä vääristynyttä kuvaa siitä, miten ihmisten ja eläinten yhteiselämän kuuluu sujua. Koirat haukkuvat, se on niiden luonnollinen tapa kommunikoida. Koirat viestittävät epävarmuudestaan ja -mukavuudestaan (mikäli niiden pienempiä signaaleita ei huomioda) murisemalla tai näykkäisemällä. Koira saattaa purra, jos ihminen on viemässä siltä tärkeän resurssin, kuten luun, koska se on koiralle luontainen tapa toimia. Mikään näistä ei tee siitä ilkeää tai tuhmaa koiraa.

Voitaisiiko siis lopettaa kilteistä koirista puhuminen?

Kun seuraavan kerran haluat viestittää vieraalle ihmiselle, että koirasi on sosiaalinen ja reipas, sano vaikka: "Mustia saa silittää, se on ystävällinen ja tykkää rapsutuksista". Tai kun kerrot kissastasi, joka viihtyy ihmisten seurassa ja tykkää huomiosta, kavereillesi, voit vaikka ilmaista: "Naukustin kanssa on todella helppo tehdä tuttavuutta, se ei ole raapivaa tyyppiä". Ja kun puhut lasten käytöksesta ulkopuolisille tai heille suoraan, jätä kiltittelyt kaapin pohjalle - myös joulun alla. Yhdenkään lapsen ei pidä turruttaa luonnettaan tai tarpeitaan saadakseen lahjoja. Sen sijaan meidän kannattaa miettiä, mistä koirien, lasten tai muiden eläinten ei-toivottu käyttäytyminen johtuu ja miten me aikuisina ihmisinä voisimme helpottaa tukea tarvitsevien elämää omalla läsnäolollamme. Kiltin muottiin väkisin survominen ei auta ketään.

Onko arasta koirasta agilityharrastajaksi?

Terkkuja kotieristyksestä! Täällä ollaan enemmän tai vähemmän vietetty kulunut puolitoistaviikkoinen, lenkkejä ja pakollisia kaupassa käynteja lukuunottamatta. Itse olen ollut etätöissä ja nyt tulevat pari viikkoa opintovapaalla yrittäen päästä graduprojektissa toivottavasti ison harppauksen eteenpäin. Lucky nauttii kun ollaan kaikki jatkuvasti kotosalla ja ollaankin työtauoilla ja iltaisin treenailtu aikamme kuluksi vaikka mitä enemmän tai vähemmän hyödyllisiä temppuja. Ihan mukiin menevää arkea toisin sanoin!

Paikka, missä ollaan näiden parin viikon aikana kuitenki käyty, on agilitykenttä. Ollaan vuokrattu pientä kenttää Koirakoulu Kompassista omaan käyttöön lievittääksemme pahimpaa aksaikävää nyt kurssien ollessa tauolla. Ennen poikkeustilan alkamista ehdimme juuri käydä loppuun agilityn D-kurssin ja maanantaina meidän oli tarkoitus aloittaa seuraava kurssi, mutta se jääköön nyt kuitenkin odottamaan myöhempää ajankohtaa. Mutta onneksi itsenäinenkin treenaaminen kehittää yllättävän hyvin, jopa suht kokematonta koirakkoakin.

Aloitimme Luckyn kanssa agilityn alkeiskurssin noin vuosi sitten. Olin jo vuosia haaveillut agilityn testaamisesta ja arvasin kyllä, että laji olisi vauhdikkaan Luckyn mieleen. Minua kuitenkin jännitti uuden lajin aloittaminen ennestään tuntemattomassa koirakoulussa epävarman koiran kanssa, koska en halunnut viedä Luckya liian vaikeaan paikkaan, missä siltä odotettaisi liikaa. Minulle on aina ollut ensisijaisen tärkeää, että koirakoulu missä treenaamme, suhtautuu kaikinlaisiin koiriin positiivisesti, käyttää koiralähtöisiä ja positiivisia koulutusmenetelmiä ja osaa luoda kaikille koirille turvallisen ja mukavan treeniympäristön niiden erityistarpeet huomioiden. Nämä asiat ehkä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta sitä ne eivät ikävä kyllä käytännössä ole. Vastaan on tullut yhtä sun toista epämääräistä kouluttajaa ja koirakoulua ja en rahoillani halua tukea yhtäkään paikkaa, jossa suhtaudutaan tympeästi rescuekoiriin tai jossa koulutustavat eivät vastaa omia arvojani.

Onneksi kuitenkin löysimme tiemme lopulta Kompassiin ja ohjaajamme Saara Kattaisen alkeiskurssille. Heti ensi hetkestä lähtien kaikki tuntui niin selvältä: Luckyn mielestä aksa oli parasta ever, minä pystyin huokaamaan helpotuksesta ja sekä Saaran että koko koirakoulun asenne koiriin osui just eikä melkein nappiin oman arvomaailman kanssa. Sinne siis jäimme ja Saaran oppeja on tullut sisäistettyä nyt jo kolmen kokonaisen kurssin verran. Ja ihan mahtavaa on kyllä ollut.

Toinen agilityn aloittamista venyttänyt seikka oli Luckyn epävarmuus ja reaktiivisuus. Pelkäsin, että agility olisi liian kierroksia nostattavaa ja että Lucky ei pärjäisi sellaisessa ympäristössä. Uskon, että nämä seikat olisivatkin aikoinaan pitäneet paikkaansa ja että Luckylle on tehnyt todella hyvää treenata intensiivisesti rally-tokoa kaikki nämä vuodet. Treenihallit ja koirakoulut ovat Luckylle onnen täyteisiä paikkoja, joissa pelot unohtuvat ja epävarmuuden tilalle kasvaa reipas tekemisen ilo. Se on tehokkaasti oppinut yhdistämään treenaamiseen liittyvät asiat positiiviseen mielentilaan ja sietää treenihalleilla häiriöitä, joita muualla ei edelleenkään kestä; esimerkiksi lapsia. Se on oppinut odottamaan suht rauhassa vuoroaan ja perustottelevaisuus on oman mittapuuni mukaan hyvin hallussa. Agilityn aloittaminen täysin uudessa paikassa ja porukassa olikin todennäköisesti juuri kaikista näistä seikoista johtuen helpompaa ja kivuttomampaa, kuin koskaan uskalsin edes toivoa.

Lucky on perusarka koira, joka edelleen pelkää enemmän tai vähemmän vieraita ihmisiä, lapsia, polkupyöriä, pauketta ja ulkomaailman häiriöitä. Se on epävarma, sen stressitasot nousevat nopeasti, se on reaktiivinen ja reagoi jänniin juttuihin haukkumalla. Mutta meille mikään näistä asioista ei ole agilitya treenatessa ongelma. Lucky rakastaa kaikkea treenaamista ja se tekee hommia ihmisen kanssa vaikka maailman tappiin asti. Se rakastaa vauhtia ja sen kierrokset nousevat vain positiivisesti sen päästessä vetämään täysillä agilityrataa. Treenihalleihin yhdistyvä positiivinen mielleyhtymä tekee tuntemattomistakin ihmisistä hallilla turvallisia ja tavallisesti häiritsevät häiriöt lakkaavat olemasta agilitykentällä. Lucky on aina myös suhtautunut kaikenlaisiin alustoihin ja esteisiin todella reippaasti: se kiipeilee mielellään ulkona kivillä ja kannoilla, pomppii korkeisiinkin paikkoihin ja ei arastele pintoja. Muita koiria useasti pelottavat puomit ja A-esteet ovat siis meille alusta lähtien olleet ihan lasten leikkiä.

Vastatakseni siis otsikon kysymykseen: kyllä voi. Ehdottomasti. Kunhan aralle tai epävarmalle koiralle tarjoaa positiivisen ja koiralähtöisen miljöön, missä treenit tehdään alussa koiralle niin helpoiksi, että se väkisinkin kokee onnistuvansa, koira varmasti pikku hiljaa Luckyn tapaan alkaa kokea treenit kivoiksi ja turvallisiksi. Tärkeää on lukea koiraa ja rakentaa vankka pohja yhteiselle tekemiselle ja luottamukselle, jotta koira voi keskittyä itse tekemiseen ja sen tuomaan riemuun.

Luckyn ja minun tavoitteet eivät ole kisakentillä, vaikka epäviralliset kisat kyllä joku päivä houkuttelevatkin. Meille agility on harrastus, uusi haaste täynnä yhteistä tekemisen iloa. Ja ai että, miten innoissaan tästä harrastuksesta tällä hetkellä ollaankin! Olen napannut jonkun verran videopätkiä omatoimitreeneistämme ja editoin niistä pienen videopätkän näyttämään, mikä meidän aksataso tällä hetkellä on. Video löytyy alta!

Tsempit meiltä kaikille muille aksasta haaveileville epäröijille: jos kouluttaja on oikeasti hyvä, treeneistä tehdään teille juuri sellaisia, että sekä sinä että koira oikeasti koette onnistumisen tunteita jo ekalla testikerralla. Jos ekalla kerralla jää koko hommasta paska fiilis, vaihtakaa paikkaa tai kouluttajaa. Koiran erityistarpeiden ei pidä olla este yhteiselle treenaamiselle, vaan hyvä kouluttaja ottaa ne huomioon ja suunnittelee treenit juuri teidän tarpeenne huomioon ottaen :-)

Vuoden eka uintireissu

Palailtiin viime viikolla taas pitkän tauon jälkeen koirauinnin pariin! Tai no, ihan uinnista ei meillä edelleenkään ole kyse, vaan altaassa kahlailusta ja vedestä ylös ja sinne takaisin pomppimisesta. Mutta oma näppituntuma on kuitenkin, että jo seuraavalla uintikerralla saan Luckyn ihan uimaankin, sen verran lähellä tassujen irtoaminen altaan pohjasta oli jo nyt!

Aloiteltiin Luckyn kanssa siis uutta koirauintiharrastusta viime talvena. Lisää meidän untitreeneistä voi lukea täältä. Heti ekalla kerralla oli kuitenkin selvää, että Luckya jännitti altaan pulppuava vesi, uusi ympäristö ja no, melkein kaikki, todella paljon. Se ei uskaltanut ensin tulla lähellekään allasta, puhumattakaan siitä, että se olisi edes astunut altaaseen vievälle portaalle.

Aloitettiin uintitreenit siis ihan nollasta, veteen, paikkaan ja altaaseen totuttamisella positiivisin menetelmin. Paljon herkkuja, positiivisia kokemuksia ja hauskoja leikkejä allastiloissa. Käytiin viime vuonna Sportti Hurtassa Itä-Helsingissä treenailemassa nelisen kertaa kevääseen asti, mutta sitten kesän myötä tuli nin paljon muita harrastuksia, että uintihommat jäi vähän takaa-alalle.

Tämän vuoden ekalla uintikerralla jouduttiinkin taas aloittelemaan tavallaan alusta. Luckyn mielestä allastilat olivat jälleen hiukan epäilyttäviä, eikä se selvästi ihan ymmärtänyt, miksi olin sen sinne rahdannut. Syötin Luckylle taas herkkuja ensin altaan ympärillä, heittelin niitä lattioille, mistä se sai etsiä niitä ja liikkua rennosti turvallisella alueella. Pikku hiljaa sitten siirryttiin kohti allasta, sinne vieviä portaita ja itse vettä.

Uintiaikaa on puoli tuntia ja sinä aikana edettiin tällä kertaa ihan hurjasti! Viimeiset kymmenen minuuttia menikin jo ihan vedessä nameja etsien ja sinne ylös alas loikkien. Alla olevalta videolta näette puolituntisen lopputuloksen!

Luckyn tassut meinasit lopussa jo melkein irrota pohjasta sen kurkotellessa herkkujen perään, se oli ihan muutamasta sentistä kiinni. Siksi uskonkin, että seuraavalla kerralla onnistun varmasti jo houkuttelemaan Luckyn irrottamaan tassut pohjasta ja kokeilemaan uintia. Huh, onpahan tätä totuttelua tässä aika mukavasti jo tehtykin :-D