Kun pinna palaa

Iselleni on aina ollut sanomattakin selvää, ettei koiraa koskaan satuteta. Koirien kanssa kasvaneena olen aina ymmärtänyt, ettei koira tahallaan tee tuhmia, ja että koiran toruminen sen tekemisistä jälkeenpäin on täysin turhaa. Meillä koirille ei ole huudettu, eikä niitä ole kuritettu, mutta ongelmiakaan ei erityisemmin koskaan ole ollut. 

Minulla on normaalisti tosi pitkä pinna. Olen tehnyt paljon töitä lasten kanssa, eikä huutavien kakaroiden kanssa toimiminen ole koskaan ollut ongelma. En ole luovuttavaa sorttia ja yleensä jaksan etsiä ongelmiin ratkaisua kauan ja hartaasti. Siksi itsekin yllätyin, kuinka raskaalta ja turhauttavalta koiran omistaminen joskus voi itsestä tuntua.

Uskon vahvasti, etten ole maailman ainoa koiranomistaja, jonka pinna joskus vain yksinkertaisesti palaa. On niitä päiviä, kun asiat kasaantuvat, mikään ei tunnu menevän putkeen, ja itsellä ei ole hyvä olla. Niinä päivinä en yleensä todellakaan ole mikään unelma-mamma. En jaksa namittaa jokaisen lapsen kohdalla lenkillä, vaan vedän ärtyneenä pelokasta koiraa eteenpäin. En toimi järkevästi, en jaksa siedättää jokaista asiaa, en ole se iloinen, tsemppaava koiranomistaja, joka minun kirjojen mukaan pitäisi olla. Saatan karjua "HILJAA", kun koira haukkuu rapun äänille, vaikka tiedän, että se vain pahentaa asiaa. Saatan nykiä vihaisena hihnaa, kun koira vetää pakoon pelottavaa skeittilautailijaa. Jälkeenpäin itken turhautuneena olevani maailman huonoin mamma. 

Olen kokenut näistä hetkistä mielettömän huonoa omatuntoa. Miksi huudan? Miksi pakotan? Miksi en toimi oikein, vaikka osaisin? Totuus kuitenkin on, että huono omatunto ei asiaa auta. En saa tehtyä tekemättömäksi, eikä itsesääli tee minusta parempaa koiranomistajaa. Tiedän, että on väärin huutaa koiralle, ja että pakottaminen pahentaa pelkoja entisestään, mutta joskus hermot vain pettävät. Kun arki on jatkuvaa siedättämistä, ympärivuorokautista treeniä, joskus ei vain jaksa. Ja silloin on mielestäni parempi vain hengähtää hetki ja päättää, että tänään mennään sillä mihin pystytään. 

Olen aina ollut itsenäinen ja vähän oman tieni kulkija. Asunut pitkään yksin, muuttanut ulkomaille yksin, päättänyt elämästäni yksin. Nyt Lucky on vierelläni aina ja siihen tottuminen vie aikaa. Vaikka en kadu koiran hankkimista hetkeäkään, arki ei aina ole ruusuista. On inhimillistä, että välillä suututtaa ja ärsyttää ja se tulee helposti purettua lähimmäisiinsä. Tällä hetkellä se lähimmäinen on tuo koira. Ja vaikkei se ymmärrä, miksi mamma itkee, se kuitenkin on aina läsnä, lohduttaa ja antaa anteeksi.