Arjen pienet valonhetket

Rescuekoiran kanssa arki on yhtä vuoristorataa. On aikoja, jolloin edistysaskelia harpataan joka päivä, ja vastapainoksi päiviä, jolloin mikään ei tunnu sujuvan. Takapakit ovat aina tietty hirmu masentavia, mutta jokainen askel eteenpäin antaa kuitenkin niin mielettömän onnistumisen tunteen, että ne pienet takaiskut kyllä ovat sen arvoisia.

Viime aikoina meidän elämäämme on onneksi useimmiten valaissut onnistumisen hetket. Viimeksi tänään aamulla viedessäni Luckya hoitoon ädilleni. Asumme puistoisella lähiöaluella, jota ympäröi useat päiväkodit, koulut ja leikkipuistot. Luckyn pahimpia painajaisia, eli lapsia, siis vilisee joka puolella. Vilkkaiden päiväkotipihojen ohi on aamuisin yleensä pakko kulkea ja emme niitä erityisemmin olekaan vältelleen, vaan urheasti yrittäneet totutella aidan toisella puolella kiljuviin pieniin ihmisiin. Tänään koimme vihdoin jonkin sortin läpimurron. Se tunne, kun pelokas koira kävelee rennosti pelottavan asian ohi, haistelee maata ja ottaa kontaktia, on sanoinkuvaamaton. Sitä tuskin ymmärtää kukaan muu, kuin joskus aran koiran omistanut, mutta voin kertoa, että se tunne on mieletön. Tiedän, että matka lapsipelon voittamiseen tulee vielä olemaan pitkä ja kivinen, mutta nyt ainakin myös tiedän, että teen jotakin oikein.