Täydellinen kevätlauantai

Lauantaina lähdettiin mahtavassa seurassa nauttimaan aurinkoisesta kevätsäästä Rajasaareen. Lucky pääsi taas juoksemaan ympäri saarta, leikkimään samanlajisten kavereiden kanssa ja möyrimään puskissa. Me ihmiset taas saatiin naamaan kevään ensimmäiset auringonsäteet ja nauttia mukaviasta juttuhetkistä. 

Jossain vaiheessa nälkä yllätti meidät ja päätettiinkin sitten ajaa lähimpään mäkkäriin hakemaan vähän epäterveellistä lounasta reippailupäivän päätteeksi. Ja koska ilma oli mitä ihanin, siirrytiin sitten Sibeliuspuistoon piknikille.

   

Päästiin toisin sanoen siis heti harjoittelemaan sitä julkisilla paikoilla rauhoittumista. Täytyy sanoa, että Lucky kyllä yllätti toden teolla. Ensin se vähän kummasteli ja vinkui, kun istahdettiin aurinkoisille kallioille keskelle suurta puistoa, mutta hyvin nopeasti sen huomio siirtyi ranskalaisten tavoitteluun. Vaikka ihmisiä vilisi ympärinä, turistibussit toivat kasapäin turisteja valokuvaamaan Sibeliusmonumenttia ja vieressä vilisi niin lapsia, koiria, kuin pallopelejä harrastavia kaveriporukoitakin, Lucky pysyi rauhallisena. Se ei tainnut haukkua kertaakaan ja makasi rennosti viltillä meidän syödessä. Kerran taisi tosin hampurilaisesta hävitä pala... :-D

Erittäin onnistunut lauantai! Ja erittäin onnistunut ensimmäinen treenikerta kesää ajatellen. Eiköhän tuosta hyvä seuralainen tule kesäpiknikeille ja terasseille!

Kiitos ystävälleni Katarinalle ihanasta yhteiskuvasta! Mitä muuten tykkäätte uudesta bannerista?

Ei mikään tavallinen koira

Kiitos kommentoijalle, joka kyseli niin mielenkiintoisesta aiheesta, että ajattelin tehdä siitä ihan oman postauksensa. Nimittäin muiden ihmisten asenteesta rescuekoiraa kohtaan. 

Ennen Luckya, koko rescuekoiratoiminta on ollut itsellenikin täysin vierasta. Perheessäni ja lähipiirissäni täällä Suomessa koirat on aina ostettu kasvattajalta, niiden taustat on selvitetty huolellisesti ja rotuvalintoja on harkittu pitkään. En täällä Suomessa edelleenkään tunne ketään, jolla olisi uudelleensijoitettu tai adoptoitu koira. Toki  niitä puistoissa ja tapahtumissa tapaa paljonkin, mutta omassa lähipiirissäni niitä ei tule vastaan. 

Itseasiassa omassa lähipiirissäni koiria ylipäätänsä ei ole montaa. En ole se koiranomistaja, jonka kaikki ystävät myös ovat koiranomistajia. Päin vastoin, suurin osa ystävistäni ovat täysin tottumattomia koiriin, tai jopa pelkäävät niitä. Tämä asetelma on ajoittain aiheuttanut itselle jonkin verran päänvaivaa. 

Minulle tullessaan Lucky pelkäsi vieraita ihmisiä niin paljon, että se näki jokaisen tuntemattoman ihmisen, ikään tai sukupuoleen katsomatta, uhkana. Kun meille tuli vieraita, Lucky ei rauhoittunut haukkumiseltaan hetkeksikään. Se ei koskaan ole näyttänyt aggressiivia merkkejä, mutta esimerkiksi pelko lapsia kohtaan oli alussa niin paha, etten koskaan olisi uskaltanut ottaa sitä samaan tilaan lapsen kanssa.

Minulle on alusta asti ollut tärkeää ottaa niin Lucky, kuin muut ihmiset huomioon. En halua asettaa ystäviäni epämiellyttäviin tilanteisiin koiran kanssa, jos tiedän heidän olevan tottumattomia tai pelkäävän. Samalla en myöskään ole halunnut aiheuttaa Luckylle yhtäkään epämiellyttävää kokemusta ihmisistä. Tämän takia olen aina harkinnut kahteen kertaan, missä tilanteissa ja miten tutustuttaa koiraa lähipiiriini. Olen esimerkiksi valinnut viedä Luckyn hoitoon, kun veraita ihmisiä on luonani usempia ja olla ottamatta sitä mukaan kylään, jos olen uskonut sen olevan sille liian rankkaa.

Nykyään kaikki on helpompaa. Suurin osa ystävistäni ja lähipiiristäni on tavannut Luckyn ja Lucky on jo parin tapaamisen jälkeen kaikkien paras ystävä. Kerran Lucky on jopa ollut kotona, kun kymmenisen opiskelukaveria olivat paikalla, ja vaikka se olikin sille melko rankkaa, pärjäsi se loppupeleissä hyvin. Vielä paremmin pärjäsivät tosin opiskelukaverini.

Minut on siunattu erittäin hienolla ystävä- ja tuttavapiirillä. Jopa koirapelkoiset ovat antaneet Luckylle mahdollisuuden, näyttäneet ymmärrystä ja olleen kiinnostuneita Luckyn menneisyydestä. En itseasiassa itse koskaan ole kuullut negatiivista kommenttia valinnastani adoptoida rescuekoira, päinvastoin, useastikin ihmiset kommentoivat, kuinka hienon valinnan olen tehnyt ja kuinka rankkaa sen täytyy olla. Tosin uskon, että myös omalla asenteella ja käyttäytymisellä on merkitystä. Aina, kun joku on tavannut Luckyn ensimmäistä kertaa, olen heti kertonut, että se pelkää, että sitä ei tarvitse eikä edes kannata humioida ja että sen pitää saada ottaa kontaktia omaan tahtiinsa. Ihmiset ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja juuri ne, jotka sitten antavat Luckyn olla rauhassa, eivätkä kiinnitä siihen mitään huomiota, ovatkin ensimmäisenä Luckyn kaverilistalla.

Omalla käyttäytymisellä voi myös vaikuttaa paljon muiden mielipiteisiin. Koska en halua, että kenenkään tarvitsee pelätä koiraani, pidän sen nykyään aina aluksi hihnassa kotona tai kylässä, kun paikalla on Luckylle vieraita ihmisiä. Näin koira on varmasti hallussa koko ajan, ja myös muut ihmiset kokevat tilanteen turvallisena. On myös tärkeää pitää huomio koirassa ja lukea sitä, ettei mitään ikävää tilannetta pääse sattumaan. Omalla toiminnallaan koiranomistajana voi mielestäni vaikuttaa paljon muiden ihmisten asenteeseen rescuekoiria kohtaan.

Huhtikuun kultahiput

Kuukauden parhaimmistoa. Pari ikimuistoista hetkeä.

Lucky edistyy tällä hetkellä jokaisella mahdollisella elämän osa-alueella ihan mahdotonta vauhtia. Tuntuu, että muutoksia tapahtuu koko ajan, mikä tietysti on ihanaa. Meillä sekä puolenvuoden, että nyt vuosipäivän, ohittaminen on ollut todella mullistavaa. Kummassakin vaiheessa ollaan otettu huiman suuria edistysaskelia.

Lenkkeily, josta olenkin lähiaikoina hehkuttanut useampaan otteeseen, on nykyään jostain ihan muusta maailmasta, kuin vain pari kuukautta takaperin. Hihnalenkkeilystä on tullut oikeasti hauskaa, meidän kummankin mielestä. Nyt ihanassa kevätsäässä ollaan viihdytty parin tunnin mittaisilla iltalenkeillä lähes päivittäin ja sillä on selvä vaikutus sekä Luckyn hyvinvointiin, että meidän väliseen suhteeseen. Lenkeillä kuitenkin aina myös treenataan ja leikitään paljon.

Rescuekoiran omistaminen on ihan oma maailmansa. Sen huomaa varsinkin silloin, kun jokaisen tasapainoisen koiran omistajan merkityksettömät arjen osa-alueet aiheuttavat suuremman asteen tunteenpurkauksia. Tästä esimerkkinä parin päivän takainen iltalenkki. Ollaan nyt lähiaikoina kävelty suhteellisen paljon katukäytävillä, kerrostalojen pihoilla ja muissa vilkkaammissa paikoissa, jotta nekin tulisi tutuiksi. Lucky on arastellut tosi paljon talojen seiniä, korkeita aitoja, katoksia ja näyteikkunoita, mitä ovat rajoittaneet katujen käyttöä aika paljon. Voitte varmasti tämän kuultuanne kuvitella sen onnen tunteen, kun arastelu nyt kuluneella viikolla selkeästi on ottanut laantuakseen. Kun yhtenä iltana kuljettiin katukäytävää kotiin päin ja Lucky ensimmäistä kertaa koskaan kulki talon seinänvierustaa ja samalla vielä haisteli rennosti, olin niin mielettömän ylpeä.

Yhtenä iltana oltiin myös kiertelemässä vähän kaupunkiympäristössä ja pistäydyttiin taas käymässä eläinkaupassa haistelemassa herkkuluita. Mielestäni eläinkaupoissa käynti on mielettömän hyvää ympäristötreeniä, kun paikalla on henkilökuntaa, joka osaa kohdella arkojakin koiria hienosti, ja ympärillä on kasapäin herkkuja ja muuta kivaa. Eläinkaupasta ei koiralle voi tulla mitään muuta, kuin hyvä fiilis.

Lucky onkin hyvin jo oppinut, että kun Mustin ja Mirrin kassalla nousee ylös tasoa vasten, saa kilteiltä työntekijöitä aina jotain ihania herkkuja. Lucky siis kirjaimellisesti rakastaa jokaista tuikituntematontakin eläinkaupan työntekijää. Ja aina ne työntekijät ihmettelevät arkuus-juttujani, kun on niin reipas ja iloinen koira :-D

Ollaan kyläilty paljon niin vanhemmillani, kuin mummini luona, ja Luckysta saa kyllä aina silloin olla erityisen ylpeä. Sen mielestä kummankin vanhempani kodit, sekä mummola, ovat ehkä maailman parhaita paikkoja ja se jo pihalla vinkuu ja heiluttaa vimmatusti häntää. Oikeastaan Lucky rakastaa kaikkia paikkoja, missä se sisään tullesaan tietää saavansa herkkuja :-D Tie tuon koiran sydämeen käy kyllä niin vatsan kautta!

Tämänpäiväisellä lenkillä täytyy kyllä sanoa, että olin ylpeä myös itsestäni. Lenkkeilimme puistoon, jonka nurmikolla pari nuorta miestä pelasi jalkopalloa. Luckyhan kammoaa jalkopallon ääntä ja huutoja, joten tiesin heti, ettei puistosta vain voi haahuilla muina miehinä läpi. Kävin päässäni läpi eri toimintasuunnitelmat ja päädyin kokeilemaan yksinkertaista syyliin-kaappaamis-taktiikkaa.

Kuulen ja luen usein, miten pelokkaita koiria ei koskaan saa nostaa syliin. "Se vahvistaa niiden pelkoa". Bullshit sanon minä. Lucky pysyy sylissä rauhallisempana, turvaa minuun, eikä mene paniikiin. Tälläkin kertaa se toimi ihan uskomattoman hyvin. Pallot lentelivät ja miehet juoksentelivat edestä ja takaa, mutta Lucky ei ollut moksiskaan. Kun päästin sen sylistä vähän matkan päästä, se pudisteli itsensä tilanteesta ja jatkoi iloisena matkaa. Sen mielentila vaikutti jopa rauhoittuneen entisestään, vaikka tilanteen periaatteessa olisi kuulunut olla ylitsepääsemättömän kamala. Ihmiset - ottakaa ne koirat nyt vain sinne syliin jos teillä on siihen mahdollisuus!

On ihanaa nähdä, miten pelko vähän kerrallaan siirtyy takaa-alalle, ja näkyviin tulee koko ajan enemmän luonnetta, enemmän koiramaisia piirteitä, enemmän iloa. Luckyn perusiloinen persoona näkyy koko ajan selkeämmin ja sen hurja itsepäisyys ja vahvatahtoisuus tulee nyt oikeasti esiin. Se kierii jätöksissä keskellä tietä, tuijottaa oravaa puussa, haistelee lyhtypylvästä. Niin arkisia asioita, jotka kuitenkin saavat minulle onnenkyyneleet silmiin.

Suunnitelmissa kesä

Huhtikuu alkaa pian vetää viimeisiään ja kesä sitä mukaan tehdä tuloaan. Kelit lämpenevät, illat pitenevät ja vihreys ottaa vallan. Oma kesä näyttää näillä näkymin aika työntäyteiseltä, työharjoittelu mediatalossa tulee rajoittamaan menemisiä entistä enemmän ja kesän menoja saa todennäköisesti suunnitella uudella tavalla. Hauskaa tottakai, mutta samalla Luckyn kannalta haasteellista.

Ulkona olemisen kulta-aikaa kun oikeasti haluaisi hyödyntää. Puistoissa istuskelut, terassikaljat, kaupungin yölliset kesäkadut, Suomenlinnan piknikit, biitsihengailut, parvekebileet. Mikäli nämä kaikki kesäviihteet on toimitettava työn ohella, on koiranomistajan paras löytää koirankestävä arki. Toisin sanoen koiran olisi pärjättävä joukon jatkeena milloin missäkin. Meillä tähän on vielä vähän matkaa. 

Edelliskesän tunnelmia. 

Vaikka ulkona liikkuminen on viime vuotiseen verrattuna helpottunut huomattavasti ja Lucky pärjää mukana yleisillä paikoilla päivä päivältä paremmin, ei se citykoiran arki vieläkään mitään ruusuilla tanssimista ole. Uudet tilanteet jännittävät, uudet ihmiset jännittävät. Niille ehkä haukutaan tai sitten ei. Fiiliksestä riippuen. Mutta toisin sanoen ennakoiminen on hankalaa, kuten myös harjoitteleminen. Kuitenkin ollaan päästy ulkona liikuttaessa niin pitkälle, että herkut maistuvat lähes aina ja että Luckyn huomion yleensä saa käännettyä itseensä tilanteessa, kuin tilanteessa. 

Nyt olisi siis aloitettava kevään kestävä intensiivinen totutteluprojekti. Esimerkiksi niinkin arkinen asia, kuin yleisellä paikalla paikallaan olo, on Luckylle hankalaa ja vierasta. Pitäisi siis treenata rauhoittumista muualla, kuin kotona. Se olisi kuitenkin tärkein peruspilari mutkattomaan yhdessäoloon liikenteessä. Ajattelin nyt aloittaa nämä harjoitukset ihan perinteisestä penkillä/nurmikolla istuskelusta. Mennään lenkillä hetkeksi istumaan johonkin, aluksi tietty rauhalliseen, paikkaan odottelemaan ja syömään nameja, kunnes Lucky pääsee rauhallisempaan mielentilaan. Ensin lyhyitä pätkiä. Sitten pikku hiljaa lisätään häiriöitä ja pidennetään aikaa, siirrytään erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin. 

Omasta mielestäni tämä ainakin vaikuttaa perinteisen toimivalta siedätysprojektilta, mutta tietysti sen sitten harjoitellessa vasta voi todeta oikeasti toimivaksi. Ajattelin päivittää täällä miten treenit edityvät ja myös päivittää pari välitavoitetta mihin tähdätään, kun päästään vähän kokeilemaan miten rauhoittumisharjoitukset lähtevät sujumaan. Mielenkiinnolla lähdetään kokeilemaan heti huomenna! 

Ai mikä haaste?

Muistaako kukaan vajaan vuoden takaista postausta kynsien leikkaamisen haasteesta?

Viime keväänä taisteltiin Luckyn kanssa pitkään kynsienleikkuun kanssa. Loogisesti se ei koskaan ollut tottunut kynsienleikkuuseen, eikä luottamus ihmisiinkään ollut huipussaan. Ei siis ihme, että se huusi, sätki ja vinkui hullun lailla joka kerta, kun sitä yritti pitää aloillaan sylissä sen hetken, että kynnet saisi napsittua lyhyemmiksi. 

Loppujen lopuksi löydettiin kuitenkin onneksi tapa, jolla pakollinen toimenpide saatiin hoidettua. Kaikista tärkeimpinä osina oivallusta tosin taisi toimia oman asenteen muuttaminen ja voivottelun lopettaminen. Sen jälkeen olen leikannut Luckyn kynsiä suhteellisen säännöllisesti kerran kahdessa viikossa tai joskus vähän useammin. Joka kerta operaatio on sujunut helpommin, kuin edellisellä kerralla. 

Nyt ollaan päästy tähän tilanteeseen. Pitkään olen aina ottanut koiran syliin makaamaan selälleen niin, että saan sen pidettyä paikallaan. Nyt Lucky istuu rauhassa itse paikallaan, kun leikkaan kaikki tassut putkeen. Palkkioksi saa pari namia joka tassun jälkeen. Ei huutoa, ei sätkimistä, ei kohtauksia. Kamalasta jutusta on tullut ihan neutraali arjen toimenpide.

Eikä se myöskään mene paniikkiin kynsisaksien näkemisestä, kuten edellinen koiramme, joka aina juoksi karkuun kun sakset kaivettiin kaapista :-D 

Kynsioperaation jälkeen meno on rauhallisen puoleista.