Se nuori koiranomistaja

Minua kosketti vahvasti Tassunpohjia-blogin juttu nuorista koiranomistajista. Olen viimeaikoina yksinoloasioiden ja muiden arjen järjestelyjen kanssa kamppaillessani miettinyt kyseistä aihetta paljon ja kyseinen kirjoitus tuli täsmälleen oikealla hetkellä herättämään tunteita pintaan. Siksi päätin kirjoittaa aiheesta myös tänne. 

Blogikirjoituksen pääaiheena oli koirien uudelleensijoitusten korkea määrä nuorten koiranomistajien tilan puutteen, elämäntilanteen muutoksen, koiria vihaavan uuden kumppanin tai ajan puutteen takia. Teksin pointtina oli muistuttaa meitä aina hiukan naiiveja nuoria elämän täyskäännöksistä ja siitä, että kaikki ei aina mene suunnitellusti. Kirjoitus herätti paljon keskustelua ja mielipiteitä, varsinkin niitä perinteisiä "kaikki nuoret eivät ole sellaisia" ja "kyllä vanhemmatkin ihmiset hylkäävät koiriaan" -kommentteja.

Tunnistin itse itseni hyvin kyseisestä blogitekstistä. Tietenkään tässä asiassa ei ole kysymys siitä, että kaikki alle 25-vuotiaat olisivat huonoja koiranomistajia. Sen luulisi kyllä kenen tahansa ymmärtävän. Kyse on siitä tosiasiasta, että nuorena yksinkertaisesti on vaikea hahmottaa elämän pituutta. On vaikea nähdä omaa elämäänsä muutaman vuoden päästä, koska sitä on niin tottunut elämään hetkessä. Kyse ei ole huonoista tai hyvistä koiranomistajista, eikä huonoista tai hyvistä valinnoista. Kyse on ajatusten herättämisestä. 

Kun päätin ottaa oman koiran miespuolinen osa suvustani epäili valintaani. Olin aluksi loukkaantunut, eivätkö he luottaneet kykyihini kasvattaa koirasta kunnollista olentoa? Sivuutin huolehtivat tyypit kokonaan ja kun päätökseni olin tehnyt, isäni sitten kuitenkin oli ainoana mukanani tarhalla valitsemassa sitä omaa koiraa. Äitini kommentti oli alusta asti, että tietää, että pärjään koiran kanssa hyvin. 

Näin jälkeenpäin näen tilanteen kovin eri tavalla, kuin silloin puolitoista vuotta sitten. Huoli niin monta vuotta kestävästä vastuun ottamisesta oli täysin aiheellinen. Mikään tuskin olisi saanut minua silloin muuttamaan mieltäni asiasta, mutta ymmärrän nykyään epäilyjen syyn ja osaan arvostaa niitä eri tavalla. Koska nuoren koiranomistajan ongelma on juuri siinä, tulevaisuus on kaukana, sumuinen ja näyttää jo puolentoista vuoden jälkeen ihan erilaiselta. 

En koskaan ole katunut Luckyn ottamista. Lucky on tärkeä osa elämääni, joka määrittelee sen ihan uudella tavalla. Lucky on minulle rakas enkä voisi enää kuvitella elämää ilman sitä. Mutta voin rehellisesti myöntää katuneeni koiran hankkimista useampaan otteeseen. Koska se joutuu olemaan niin paljon yksin, koska tuntuu etten osaa, koska en tiedä mitä tehdä. Se saattaa kuulostaa dramaattiselta ja kamalalta, enkä tiedä saako tällaista asiaa edes ääneen myöntää. Minusta se nyt vain on inhimillistä ja kertoo, että otan koiranomistajuuden tosissani. Tosin samalla se myös kertoo, että koiran hankkiminen parikymppisenä ei välttämättä aina ole paras ratkaisu. 

Minut on kasvatettu näkemään koira perheenjäsenenä ja sen koko elämän kestävänä omistajana. Meidän perheessä ei koskaan ole ollut olemassa vaihtoehtoa antaa koira pois. Kun koira on otettu, se pidetään kunnes kuolema erottaa. Tämä ajattelutapa on ainoa tuntemani. Näin ollen vaihtoehto antaa koira pois muuttuneen elämäntilanteen johdosta ei koskaan ole ollut vaihtoehto eikä sitä myöskään koskaan tule olemaan. Kuitenkin, jollen tällaista kasvatusta olisi saanut ja ajattelisin asiasta eri tavalla, voisin hyvin kuvitella, että olisin pahimmassa tapauksessa saattanut luovuttaa jo tässä vaiheessa. Vain, koska tulevaisuuteen on niin vaikea nuorena suhtautua. 

Tämän kirjoituksen tarkoitus on muistuttaa, ettei koiran hankkimista tarvitse hätäillä. Sen voi hankkia myös ensi vuonna, viiden vuoden päästä tai myöhemmin. Samalla tämän on tarkoitus muistuttaa, että jos koiraan on tarpeeksi sitoutunut, se kannattaa hankkia juuri silloin, kun siltä tuntuu. Kunhan muistaa, ettei tähän maailmaan haluta enää yhtäkään kodinvaihtajaa, uudelleensijoitusta tai rescuekoiraa. 

Sekä miespuoliset sukulaiseni, että äitini olivat oikeassa. 23-vuotias, yksin asuva opiskelija ei aina pärjää koiran kanssa. Joskus on kaduttanut. Se rajoittaa elämää. Samalla olen mielestäni kuitenkin ihan mukiinmenevä koiranomistaja, ottaen huomioon että Lucky on ensimmäinen koirani, eikä ihan helpoin sellainen. Ja että seison valintani takana sataprosenttisesti.