27 toukokuuta 2015

Me vastaan paha maailma

Aran koiran kanssa arki ei aina suju suunnitelmien mukaan. On kulman takaa yhtäkkiä esiin juoksevia pikkulapsia, on pyöräilijöitä jotka ajavat liian läheltä, on irti juoksevia koiria jotka tunkevat iholle. Aran koiran omistaja yrittää ja haluaa suunnitella elämänsä niin hyvin, kuin mahdollista, jotta vaaratilanteilta vältyttäisiin hinnalla milla hyvänsä. Hieno suunnitelma sinänsä, joka usein helpottaa elämää huomattavasti. Lenkkien tekeminen rauhallisimpina vuorokaudenaikoina, lapsikatraiden kiertäminen kaukaa, liian vaikeiden tilanteiden välttäminen. Aina elämää tosin ei vain voi suunnitella viimeistä yksityiskohtaa myöten, koska asioita vain sattuu. Ikävä kyllä. 

IMG_3258

Kuten eilen. Oltiin Luckyn kanssa liikkeellä bussilla. Lucky matkustaa yleisissä tosi hienosti ja enää hyvin hyvin harvoin reagoi ympärillä hyöriviin ihmisiin, korkeintaan katselee ja tutkii heitä kiinnostuneena. Jopa lapsien läsnäolon Lucky pystyy bussissa käsittelemään. Olen tottunut siihen, että Luckyn kanssa on helppo matkustaa, ja osaan nykyään jo yleisisssä rentoutua, kun tiedän, että Lucky pärjää. En enää tarkkaile tilannetta hysteerisenä. 

Eilen sitten täyteen bussiin sattui kotimatkalla kukas muukaan, kuin perinteinen suomalainen känniääliö jääkiekkopaidassaan. Klassista. Aikansa tämä henkilö örvelsi penkiltään, eikä Lucky ollut tästä moksiskaan. Mutta kun herrasmiehen oli aika nousta bussista pois, tämä tuli kovaäänisesti kaatuillen vaarallisen lähelle meitä ja Lucky tietysti pelästyi ja alkoi haukkua. Yritin sitten rauhoitella koiraa samalla, kun tuo idiootti päättää poistumisen sijaan tulla meitä kohti ja tunkea kättänsä Luckya kohti koiran muristessa tälle. Ainoa asia mielessäni sillä hetkellä oli, että tämä ei saa olla se tilanne, missä Lucky puree ensimmäisen kerran. Sitä ei saa tapahtua. 

Niinpä tönäisin kovakouraisesti miehen käden pois ja käskin poistua. Tämä ei asiaan kuitenkaan reagoinut, vaan yritti vain uudestaan koskea selvästi panikoivaan koiraan. Niinpä suutuspäissäni ja paniikissa kirjaimellisesti huusin miehelle käskyn painua *ittuun. Ruuhkabussissa. 

No. Vaikka joku kukkahattutäti takanani ääneen voivottelikin rumaa sanavalintaani, toimi tämä vihainen taktiikka erinomaisesti. Hetken hämmenyksen jälkeen känniääliö poistui suoraa tietä bussista ja meidän matka jatkui, järkytyksestä huolimatta, rauhallisissa merkeissä. Itse olin niin vihainen, ihmisyydelle, kukkahattutädille ja tuolle totaaliselle idiootille, etten tiennyt huutako, itkeäkö, jäädä bussiin vai lähteä. 

Lopulta jäin bussiin ja rauhoituin, kävelin kotiin ja päätin, ettei joku kännikala saa määrittää meidän elämäämme. Edistysaskeleet Luckyn kanssa ovat tällä hetkellä niin suuria joka päivä ja yhteiselo on päivä päivältä vähemmän mutkatonta, hauskempaa ja kaikin tavoin helpompaa. Välillä asioita sattuu, kaikkeen en voi minäkään vaikuttaa. Mutta kuitenkin voidaan jatkaa eteenpäin positiivisella asenteella, matkustaa bussilla vaikka joka päivä, rauhassa ja pelkäämättä. Koska tätähän ei yksikään idiootti tule pilaamaan. 

2 kommenttia:

  1. Ihailen sun rohkeutta. Kukkahattutädin olisi pitäny taputtaa sulle! :)

    Mä aina ajattelen vaikeat ja ikävät tilanteet treeninä. Hyvä, että kaikenlaista tapahtuu - niistä oppii. Ihan muutenkin elämässä. Ehkäpä Lucky nyt näki, että sä tosiaan suojelet sitä, ettei sen tarvitsisi enää niin pelätä ja stressata, koska mamma pitää huolen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukavista sanoista :)
      Toi on kyllä tosi hyvä ajattelutapa, pitää itsekin pitää mielessä! Pääsee helpommalla eteenpäin ikävien tilanteiden jälkeen :)

      Poista