Olen aina rakastanut lentokoneita. Olemme perheeni kanssa matkustaneet paljon koko elämäni ajan ja rakkauteni kaikkea lentämiseen liittyvää kohtaan on ollut ihan mieletön. Olen monta kertaa nuorempana yölennoilla sanonut, etten voi nukahtaa, jotten menettäisi hetkeäkään lentämisen ihanuudesta. Pienenä muistan aina ihmetelleeni, miten kukaan voi pelätä mitään niin hienoa asiaa.
Siitä on viitisen vuotta, kun ensimmäisen kerran rutistin käsinojia koneen noustessa maasta kohti pilviä. En tarkalleen ottaen tiedä, mistä pelko sai alkunsa, mutta olen näin jälkikäteen yhdistänyt sen mediaan. Olin aikoinaan suuri Lost-fani ja kaikki katastrofielokuvat ja onnettomuuksia käsittelevät leffat ovat aina olleet lemppareita. Näköjään näillä voi kuitenkin olla erittäin ikävä vaikutus ihmisen psyykkeeseen. Samoihin aikoihin aloin myös lentämään yksin. Luulen, että myös se vaikutti pelon etenemiseen. Olen tänä päivänäkin aina rauhallisempi, kun vieressä istuu tuttu ja turvallinen kaveri, jolle höpöttää, kun meinaa jännittää liian paljon.
Pelko kehittyi nopeasti ja salakavalasti. Yhdellä lennolla purin kynsiä nousun aikana, seuraavalla samat kynteni jättivät ikäviä puolikuunmuotoisia painaumia kämmeniin. Jossain vaiheessa aloin ahdistua penkistä ja turvavyöstä, henkeä alkoi ahdistaa yhtäkkisistä ilmakuopista. Nykyään ahdistus saattaa välillä tuoda kyyneleet silmiin ja katastrofimielikuvista on mahdoton päästä eroon. Lentokonefanaatikosta tuli muutamassa vuodessa lentopelkoinen.
Miten tätä yhtäkkistä muutosta usein ja pähkäilen, miten niin nopea tunnetilan muutos ilman ikäviä, henkilökohtaisia kokemuksia voi olla mahdollinen. Miten voi yhtäkkiä alkaa pelkäämään jotain ilman mitään näkyvää syytä? Tämä ajatus ja oman pelon havannoiminen on auttanut minua ymmärtämään Luckyn tunteita ihan uudella tavalla.
Oma tietämykseni lentokoneista tai lentämisen riskeistä ei ole muuttunut lapsuuteni jälkeen. Tiedän edelleen, ettei pelolle ole konkreettista syytä ja tiedän, että lento-onnettomuus on riskeistä arkielämässäni pienin. Kuitenkin se ahdistus tulee, kun koneen siipien alla on pelkkää ilmaa ja mielikuvat paniikista koneen syöksyhetkellä täyttävät jokaisen hereillä olevan solun. Täysin älytöntä.
Kun Lucky näkee kadulla juoksevan pikkulapsen, kuvittelen sen solujen täyttyvän niillä täysin samoilla, äyttömillä mielikuvilla. Vaikka se ei koskaan olisi kokenus lasta uhkaavaksi, sillä kuitenkin on mielikuva siitä, mitä sille itselleen pahimmassa tapauksessa voisi tilanteessa tapahtua. Luckyn paniikkimielikuvat koostuvat väkivallasta, takaa-ajosta ja siitä samasta voimattomuusen tunteesta, kun et itse enää voi vaikuttaa tilanteeseen. Se reagoi lapsiin samalla tavalla, kuin itse reagoin lentokoneessa: se haluaa pois.
Vieressä istuva, huomion muualle kääntävä ystävä voi parhaimmassa tapauksessa saada koko pelkoni katoamaan. Musiikki helpottaa. Vieressä istuva, paniikissa käsinojia rystyset valkoisina puristava, henkilö pahentaa tilannetta tuhatkertaisesti. Rauhallinen lentoemäntä saa kyyneleet loppumaan. Jos hän ei pelkää, ei minulla voi oikeasti olla hätää. Jokainen edellä mainittu asia toimii myös koiraan. Minä ja Lucky toimimme täysin samalla tavalla ja siksi Luckyn pelkotilanteisiin puuttumisen pitäisi teoriassa olla erittäin yksinkertaista. Pitää toimia täsmälleen siten, miten omaa oloani lentäessä myrskysäässä voisi helpottaa.
Kun pelko on päässyt voimistumaan paniikiksi, rauhoittuminen on vaikeampaa ja kestää pidempään. Jos juttelu ystävän kanssa ehditään aloittaa jo ennen nousua, pelkoa ei ehkä edes huomaa. Yleensä sen jälkeen se myös paremmin pysyy poissa. Jokainen pelon hetki taas voimistaa seuraavaa.
Pelko ei liity järkeen. Pelko on tunne. Sitä pitää näin ollen kohdella tunteena. Ei koskaan ikinä auta raahata koiraa väkisin pelottavaan tilanteeseen. Vaikka aina joskus itsekin syyllistyn siihen, tiedän, ettei se auta. Ainoa asia, mikä auttaa, on antaa koiralle tilaa toimia pelon hetkessä. Jos se haluaa pois, poistu. Tässä olen itse usein ajatellut väärin. Tilanteesta poistuminen ei opeta koiralle, että pelkoa kannattaa aina paeta. Pelko ei ole järkevää, se on tunnetila. Poistuminen on aina hyvä asia, jos tilannetta ei pytsy hallitsemaan. Jos lentokone on jo ilmassa ja myrskyisät ilmakuplat jo ovat tehneet haavoja kämmeniin ja saanut kyyneleet nousemaan silmiin. Niissä tilanteissa mikä vain on parempi ratkaisu, kuin kärsiä pelko loppuun ja muistaa se tilanne myös seuraavalla ja sitä seuraavalla lentomatkalla. Oli sitten kyse musiikista, leppoisasta keskustelusta, suklaasta, kirjasta tai koirankoulutuksessa namittamisesta, poistumisesta, syliin ottamisesta, juoksemisesta - jokainen vaihtoehto on aina parempi, kuin pelkoon väkisin vieminen.
Sen yritän itse muistaa sekä koiran kanssa arjessa, että lentokoneessa istuessa. Kaikki on parempi, kuin paniikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti