Viikko Romanian koiratarhoilla – Luiza Mandrun luona

Romanianreissun toisena päivänä (ensimmäisen päivän vierailusta Carpen koiratarhalla voit lukea täältä) aikataulumme oli vähän hurjemmasta päästä, suuntasimme nimittäin heti aamusta ensin Kulkurien pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Luiza Mandrun luokse ja sieltä matka vielä jatkui myöhemmin aivan toisaalle – meidän tapauksessamme myös parin jännittävän ekstramutkan kautta.

Mutta niistä mutkista lisää myöhemmin! Nyt ajattelin keskittyä aamupäivän tapahtumiin, eli ihanan Luizan ja hänen miehensä luona asustavaan koiraporukkaan!

Iloinen kaveri Little Buddy etsii kotia Luiza Mandrun luona.

Ihana Aseman pennut-pentueen Deirdre on vastikään varattu ikiomaan kotiin Suomeen.

Kunis Karrissa etsii sitä omaa kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Luiza asuu miehensä kanssa vanhassa omakotitalossa pienessä kylässä Bucharestin pohjoispuolella. Vaikka piha ensinäkemältä yllättää isolla koollaan, lävähtää todellisuus koiratarhasta takapihalla  kaupunkimiljöössä nopeasti kasvoille. Naapureita joka puolella + kolmisenkymmentä haukkuvaa koiraa = epäilemättä hankala yhdistelmä.

Mandrujen piha on uskomattoman kaunis ja siisti: kasveja ja kukkia on kaikkialla ja koirat saavat elää varjostavien puiden oksien suojassa. Miten piha edes on mahdollista pitää niin nättinä kymmenien koirien siellä asustaessa, on mysteeri. Kysyessäni asiasta Luizalta saan vaatimattomimman mahdollisen vastauksen: "no eihän täällä ole edes kukkaistutuksia". 

Ihastuttava Rakis pääsi uutena etsimään kotia Kulkurien adoptio-ohjelmaan. 

Myös Karissan veli Davin etsii sitä omaa perhettään.

Luizasta huokuu heti ensitapaamisella lämpö ja hyväsydämisyys. 

Kuten Carpen tarhalla, myös Luizan luona on monta adoptio-ohjelman koiraa, jotka tapaamme päivityksiä varten. On pentuja ja aikuisia, arkoja ja rohkeita, isoja, pieniä, kauan tarhalla odottaneita ja vastalöytyneitä. Niitä kaikkia yhdistää tosiasia, että ne kuuluvat Romanian onnekkaimpiin kodittomiin. Ne päätyivät Luizan rakastavaan hoivaan, kun useimmat muut joutuvat rankkureiden mukana tappotarhalle tai jäävät auton alle maantien ruuhkissa. 

Hommaa riitti, ja koska päivän aikataulu oli tiukemman puoleinen, valokuvaaminen, videoiminen ja kirjoittaminen oli hoidettava tehokkaasti. Kiireen keskellä ehdimme kuitenkin iloksemme istua vähän pidempää epävarmempien koirien luona ja siten antaa niille mahdollisuus kerätä rohkeutensa tullakseen haistelemaan meitä lähempää. Erityisen vahvasti itseäni liikutti Karissa (kuva ylempänä), nuori narttu, joka käytökseltään muistutti kovasti nuoruusaikojen Luckya. Energinen, iloinen ja innoissaan – mutta niin kovin epävarma. Se haukkui meitä muutaman metrin päästä, vaikka siitä selvästi näki, että mieli olisi tehnyt tulla luokse. Se sisäinen epävarmuuden ja läheisyyden kaipuun välinen kamppailu, joka joskus niin vahvasti oli pinnalla myös Luckylla. 

Toinen matkakavereistani, Rosanna, sekä upea Lorete ja Aseman pennut-pentueen Danut. 

Sydämen sulattava Lady Tara on odottanut oman kodin löytymistä Mandrujen luona vuosia. 

Kaunis Agatha. 

Mandrujen kotitarha on lohdullinen. Koiria on hallittava määrä ja niillä on moneen tarhaan verrattuna luksusoltavat. Niitä rakastetaan ja ne saavat Luizalta päivittäin huomiota.

Mutta talon takapihalla aitojen suojassa elämisessä on myös haittapuolensa. Varsinkin pennut jäävät usein ilman sosialistamista ja aikuisillekin koirille ihmiskontaktit jäävät vähälle. Aran koiran on täysin ulkomaailmasta eristetyissä olosuhteissa todella vaikea edistyä. Koirat tarvitsisivat positiivisia kokemuksia vieraiden ihmisen kanssa ja hihnalenkkejä maailmaa tutkimaan.

Mutta on tietysti itsestään selvää, että se, mikä utopiassa on täydellistä, ei aina todellisuudessa ole mahdollista.

Voi ihana Deirdre. 

Täydellinen Lorete etsii kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa. Lorete on Aseman pennut-pentueen emo.

Lisää tietoa kuvien koirista löydät Rescueyhdistys Kulkurien nettisivuilta. 

Viikko Romanian koiratarhoilla – Carpen uusi tarha

Reilu vuosi sitten somea selaillessani törmäsin Kulkureihin ensimmäisen kerran. Kulkurit, eli virallisemmin Rescueyhdistys Kulkurit ry, on sittemin tullut todella tärkeäksi osaksi omaa elämääni, antaen minulle mahdollisuuden tehdä jotakin oikeasti tärkeää. 

Kyseessä on siis Romanian kodittomien koirien hyväksi kovasti työtä tekevä Suomalainen eläinsuojeluyhdistys, joka tärkeän paikan päällä tehtävän sterilointi- ja valistustyön ohella myös adoptoi maan kodittomia koiria tänne Suomeen. Ihastuin heti yhdistyksen avoimuuteen ja jalat tiukasti maan pinnalla-asenteeseen: työtä tehdään koko sydämestä, mutta järki edellä. 

Nyt olen itse toiminut Kulkureissa somevastaavana yli vuoden. Vaikka vapaaehtoistyö usein on raskasta ja joskus sille on lähes mahdotonta löytää aikaa opiskelujan, palkkatyön ja muun elämän ohessa, se on kuitenkin niin sanoinkuvaamattoman antoisaa. Minulle on kuluneen vuoden aikana avautunut täysin uusi maailma eläinsuojelun ja maailman koirien parissa, enkä enää antaisi sitä pois mistään hinnasta. 

Cleo etsii Carpen tarhalta käsin kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Cookie-koira pelastui Carpen tarhalle noin kuukausi sitten. Se tulee pian etsimään uutta kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Komea Ben valikoitui reissussa uutena Kulkurien adoptio-ohjelmaan.

Tähän uuteen maailmaan kuuluu myös Romania. Pääsin matkustamaan maahan ensimmäisen kerran viime marraskuussa ja matka oli kaikin tavoin ikimuistoinen. Maan tilanteen näkeminen omin silmin oli raastavaa ja sydämen musertavaa, mutta myös mielettömän upeaa. Palattuani kotiin tiesin, että takaisin olisi vielä joskus päästävä.

Se päivä tuli toukokuun lopussa. Lähdin vajaan viikon mittaiselle matkalle kahden muun yhdistyksen vapaaehtoisen kanssa ja reissun tarkoituksena oli vierailla yhteistyötarhoilla tapaamassa paikallisia eläinsuojelijoita, sekä adoptio-ohjelman koiria. Lämpötilat hipoivat koko viikon kolmeakymppiä ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Tavattavia koiria oli satoja ja tarhoille ajettavia kilometrejä samoin. Työtä oli siis tehtävänä aamusta iltaan. 

Ajattelin kirjoittaa erillisen postauksen kuvineen jokaisesta tarhasta, jolla vierailimme matkan aikana. Ensimmäisenä on vuorossa ekan päivän etappi, nimittäin uusi Carpen koiratarha. 

Carpen uusi tarha. 

Carpe on romanialaisen eläinsuojelija Carmen Mandescun ja Rescueyhdistys Kulkurit ry:n yhteinen projekti. Projekti startattiin toukokuussa 2016 ja se jatkuu, kunnes tarha on valmis. Kulkurien ja Mandescun yhteistyö jatkuu eri muodoissaan myös tämän jälkeen. Tarha rahoitetaan suurelta osin suomalaisin lahjoituksin. 

Voit lukea lisää projektista täältä.

Me lähdimme vierailemaan tarhalla Romaniassa asuvan Veera Nurin kanssa. Myös Veera tekee vapaaehtoistyötä Kulkureissa ja on siitä erikoisessa asemassa, että hän tulee pian muuttamaan Carpen tarhan yhteyteen rakennettuun asuintaloon huolehtiakseen tarhan koirista. 

Veera on jo kaikille tarhan koirille tuttu ja rakkaaksi tullut ihminen.

Suloinen Peter Pan etsii omaa kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Päivän aikana tapasimme nelisenkymmentä adoptio-ohjelmassa jo olevaa koiraa, sekä viisitoista sydämen sulattavaa uutta asukkia, jotka valitsimme mukaan etsimään kotia Kulkurien kautta. 

Koirien kanssa peuhaaminen ja touhuilu kuulostaa helpolta, mutta todellisuudessa yhdistysmatkaan kuuluu niin paljon muuta. Tavatessamme adoptio-ohjelmassa olevan koiran kirjoitamme ylös, miten se käyttäytyy, miltä se näyttää ja onko se muuttunut sitten viimenäkemän. Otamme myös valokuvia, mikä ei todellakaan ole yhtä helppoa, kuin Luckyn kuvaaminen kotiympäristössä. Tarhalla koirat kyvät ylikierroksilla, kiipeilevät, riehuvat, pomppivat ja haukkuvat – eli tekevät kaikin tavoin kuvaamisesta supervaikeaa :-D Valokuvien liäksi pitäisi saada napattua koirasta video, josta sen käytös ja luonne tulee hyvin esiin. 

Kaunis Sorana etsii kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa. 

Kuten myös upea Lady Karma. 

Riehakkaiden pentujen kuvaaminen on kyllä reissun haastavinta hommaa :-D

Vieraillessani Romaniassa marraskuussa, kävin esimerkiksi Rosiorin kunnallisella tarhalla. Verrattuna siihen, Carpe on paratiisi. Carpella koirilla on tilaa, katto pään päällä ja mahdollisuus päästä varjoon auringon porottaessa. Carpella koirilla on vettä ja ruokaa, niille on yritetty rakentaa mahdollisimman stressittömät tarhaolosuhteet ja ne tapaavat ihmisiä tasaisin väliajoin. 

Koti on aina koti, mutta ollakseen koiratarha Romaniassa, Carpella on koirien aika hyvä olla. 

Judi pentu löytyy Kulkurien adoptio-ohjelmasta.

Kuten myös itse suloisuus Melise.

Tämä upea narttu asui ennen Glinan tarhalla, jolla koirat kesäisin kuolivat kuumuuteen ja talvisin jäätyivät elävältä. Nyt se on onneksi päässyt turvaan Carpen tarhalle. 

Päivä Carpen tarhalla oli ihana. Suomalaisen näkökulmasta oli ihana nähdä koirien hyvät olot, kaunis niittymäinen ympäristö ja onnellinen yleistunnelma. Oli mahtavaa saada nähdä, mitä lahjoitusrahoilla on pystytty rakentamaan ja samalla saada todiste siitä, että yhteisvoimin me pystymme oikeasti tekemään maailmasta paremman. 

Kiitos Carpe. Odotan innolla, että pääsen takaisin. 

Ihana Meriel etsii kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Sitä niin toivoisi, että kaikki koiratarhat näyttäisivät tältä.

Lisää tietoa kuvien koirista löydät Rescueyhdistys Kulkurien nettisivuilta. 

Neljä vuotta kotona.

Neljä vuotta sitten istuin lentokoneessa itkien taakse jäänyttä elämää Espanjassa. Itkin ikävää ja muutoksen aiheuttamaa ahdistusta, mutta myös onnea ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ruumassa kanssani matkusti nimittäin minulle vielä täysin tuntematon, kaksitoistakiloinen, puolitoistavuotias tarhakoira, jonka kanssa uuden elämän oli tarkoitus vihdoin alkaa. 

Tämän blogin aloitin jo silloin. Viikko Suomeen muutosta kirjoitin ensimmäisen blogipostauksen koiranomistajana. Kuinka hassua onkaan, etten muista ensimmäisestä yhteisestä ajasta melkein mitään. Kirjoitan postauksessa, että Lucky ensimmäisen viikon aikana on jo oppinut istumaan ja lelutkin on jo revitty palasiksi. Kirjoitan, että Luckyn luottamus minua kohtaan on aivan uskomatonta. Kirjoitan, että pelottavia asioita on paljon, mutta että niihin totuttelemisessa ajanhan pitäisi olla paras lääke. Ajatella, että tuosta kaikesta on neljä kokonaista vuotta. 

Kuinka pitkälle ollaankaan näiden vuosien aikana päästy. Nykyään täällä asuu pesunkestävä kotikoira, luonteeltaan leikkisä ja energinen sohvaperuna. Lucky osaa kunnon perhekoiran tavoin kerjätä, riehua, leikkiä ja nukkua pitkään aamuisin. Lucky vetelee rally-toko -ratoja, kuin vettä vaan, ja pysyy ongelmitta vapaana lenkillä missä vaan. Lucky on reipastunut hurjasti, autoilee mielellään ja on päässyt yli monen monesta pelosta.

Olen niin kiitollinen siitä kaikesta, minkä meidän yhteinen matka minulle on jo opettanut. Ilman sitä en koskaan olisi löytänyt tietäni eläinsuojelutyöhön, en harrastaisi hauskoja koiralajeja, en olisi joutunut toden teolla opiskelemaan posititiivisia ja koiralähtöisiä koulutusmetodeja. Kiitos Luckyn, tulevaisuudessa uskon pärjääväni niin monen erityyppisen koiran kanssa. 

Toivon todella, että meitä odottaa vielä monen monta yhteistä vuotta. Puss.

Lue myös:
365 päivää.

Kun kaikki menee metsään – mutta kuitenkin niin oikein

Tänään on ollut koiranomistajan näkökulmasta mielenkiintoinen päivä. Mielenkiintoinen ja jokseenkin omituinen. Yllättävä. Paskaksikin voisi kutsua.  

Tämän päivän kolmesta lenkistä kaksi menivät totaalisesti päin prinkkalaa. Niin pahasti, että jonain toisena päivänä varmasti olisin ehtinyt jo ilmoittautua huonojen koiranomistajien mustalle listalle. Tänään tyydyin kirjoittamaan asiasta blogipostauksen.  

No mutta. Aloitetaan siitä yhdestä hyvästä. 

Aamulenkki puoli viiden aikaan (tai no, enemmänkin yölenkki omasta mielestäni...) ennen aamuvuoroon lähtemistä sujui rauhallisesti nuuskutellen. Vaikka ylös nouseminen tuohon aikaan välillä tuntuu kerrassaan epäinhimilliseltä, ovat täysin hiljaiset Itä-Helsingin aamut jotenkin todella kauniita ja rentouttavia. Niin myös tänään. Koska olin myös melko varma, ettei yksikään hiihtäjä siihen kellonaikaan yllättäisi meitä minkään kulman takaa (meidän hiihtäjä-ongelmista lisää täällä) kiersimme normaalin, noin 20 minuutin mittaisen aamulenkkimme rennosti lumessa tarpoen. Ihana aamu. 

Mutta sitten koitti iltapäivä. Ja pakollinen ulospääsy. 

Tultuani kotiin töistä kolmen pintaan oli päivän toisen lenkin vuoro. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on todennkäisesti häiriöiden kannalta suhteellisen vaikea kellonaika: paljon koulusta palaavia ja ulkona riehuvia lapsia, paljon muita koiranulkoiluttajia ja no, todennäköisesti myös niitä hiihtäjiä. Ulos nyt kuitenkin oli lähdettävä ja tarkoitus oli tehdä sama lyhyt kierros, jota nyt tämän viikon olemme kiertäneet rauhoittaaksemme hiihtäjä-tilannetta. Reitiltä nimittäin näkyvät hiihtoladut, mutta ne ovat suhteellisen pitkän matkan päässä. Eli siedättämisen kannalta toimiva ratkaisu. 

Koska olen tällä viikolla aloittanut hiihtäjien vastaehdollistamistreenit Luckyn kanssa on taskuihin lenkeille lähtenyt mukaan myös huippuhyviä herkkuja. Yleensä lenkkeilemme pelkät ruokanappulat taskuissa, mutta tänään siis nappasin mukaan ihan namien kuningasta, nimittäin juustoa. Olihan odotettavissa vaikka mitä Luckylle hankalaa häiriötä. 

No, hankalaa häiriötä kyllä oli tarjolla. Ja vielä hirmuisen paljon enemmän, kuin mitä olin ajatellut. 

Heti pois pihalta päästyämme kävelytien vieressä olevalta mäeltä laski pari ala-asteikäistä poikaa alas pulkoilla suoraan meitä kohti. Oma reagointi oli turhan hidasta, olisi vaan pitänyt kääntyä takaisin päin ja ninjailla karkuun, ja yksi pojista laski ihan suoraan eteemme. Lucky hätääntyi, haukahti ja halusi äkkiä poispäin. Lähdimme äkkiä tilanteesta kiertääksemme takaisin kävelytielle pienen aukion kautta. 

Tässä kohtaa olin jo menettämässä toivoni. Lucky oli jo ehtinyt mennä niin paniikkiin, etten uskonut minkään sortin lyhyenkään lenkin olevan edes vähän mukava meille kummallekaan. Vetäisin henkeä. Mitäs sitten?

Odottelin hetken, jotta Luckyn mieli tasaantuisi, ja otin juustot esiin. 

Tämän päivän jälkeen olen melko varma, että Mustaleimaemmentaaliin on lisätty taikapölyä. Sen verran uskomatonta jälkeä se teki superstressaantuneen koiran aisteille. En koskaan ennen ollut nähnyt minkään herkun toimivan kierroksilla olevalle Luckylle niin hyvin: se pystyi keskittymään juustojen etsintään lumesta, vaikka ympärillä riehui lapsia ja kaiken maailman porukoita liikkui joka puolella. Uskomatonta!

Kuin taikaiskusta lenkki jatkui. Jatkoimme matkaa ja kaikki sujui uskomattoman hienosti: ei paniikissa kotiin vetämistä, ei stressaantuneena vapisemista. Loppulenkistä jäimme vielä etsimään juuston palasia päiväkodin pihan eteen, eikä Lucky ollut moksiskaan, vaikka lapsia kiipeili lumikasoissa ja juoksenteli ympäriinsä vanhempien hakiessa näitä kotiin. Se keskittyminen, johon Lucky siinä tilanteessa pystyi, oli lumoavaa katseltavaa. 

Hiihtäjiä emme sillä lenkillä nähneet. Onneksi vai harmiksi? En osaa sanoa. 

Sitten siihen päivän kolmanteen, ja itseäni kaikista eniten ärsyttävään: iltalenkkiin. 

Palatessani illalla treeneistä lähdin hyvillä mielin rentoutuneena ja suihkunraikkaana, vuorautuneena lempparikotiasuun ja paksuun untuvatakkiin, rauhalliselle (niinhän minä luulin...) iltalenkille. Asumme taajamassa ja täällä harvoin liikkuu paria ihmistä enempää iltakymmenen jälkeen. Iltalenkit ovat siis todella sopivia rentoutumislenkkejä sekä Luckylle, että itselleni. 

Myös tänään lähitessämme oli ihanan rauhallista, hiirenhiljaista. Kävelimme tuttua lenkkipolkua rauhassa haistellen ja maailmaa ihastellen ja ajattelin, että koska puoli yhdentoista aikaankaan tuskin kovin montaa hiihtäjää osuu tielle, kierrämme saman lenkin, kuin aamulla. 

Olimme päässeet melkein lenkin puoliväliin, kun pamahti ensimmäisen kerran. Raketti. He*vetin ilotulitus. Helmikuun puolessa välissä. Ensimmäinen ajatukseni oli että "voi ei ei ei, nyt lähdetään paniikissa kotia päin". Jatkoin kuitenkin itse vain eteenpäin kävelyä eleettömästi. Ja Lucky teki samoin.

Mitään hirmupaniikkia ei tullut edes, kun kuului toinen, ja sitten kolmas, paukahdus. Kyllä, Luckya jännitti. Kyllä, häntä liimautui alas. Mutta lenkki jatkui vetämättä, temppuilu sujui ja namejakin etsittiin lumesta. En ollut uskoa silmiäni. 

Onneksi pamaukset loppuivat siihen ja loppumatka kotiin päästiin kulkemaan rauhassa. Sisään tullessamme Lucky oli vähän huolestuntu (kuten aina kun ulkona on paukkunut), mutta myös tällä kertaa huoli hälveni tutulla konstilla: sillä maailman parhaalla juustolla. Eikun juustoviipale kouraan ja rally-tokoilemaan – ja jännitys oli poissa muutamassa minuutissa. Toimii meillä ihan joka kerta. 

Semmoista siis meillä tänään. Metsään mennyttä, voipi sanoa. Paska päivä, sanoisi joku (myös minä, useimmiten). Tänään kuitenkin ihan tosissani väitän, että tämä oli yksi onnistuneimmista päivistä pitkään aikaan. Tänään nimittäin suuria edistysaskelia otti niin koira, kuin omistajakin, ja käteenkin jäi jotain hienoa. 

Nimittäin todiste siitä, että Mustaleimaemmentaalissa piilee maaginen voima. 

Hiihtäjähelvetti – meidän treenisuunnitelma

Helsinkiinkin on ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tullut ihan oikea lumitalvi. Kaikkialla on silmiä hellivän kaunista ja on ihanaa, että iltalenkeilläkään ei enää ole pelkkää pimeää ja mustaa. Lucky myös rakastaa pakkaslumessa loikkimista ja itsekin tykkään askelten narskumisesta ja raikkaasta ilmasta. 

Mutta ensimmäinen kunnollinen talvi on myös tuonut mukaan uusia haasteita. Olemme asuneet kyseisellä alueella nyt vähän yli vuoden ja viime vuoden lumeton talvi ei ehtinyt paljastaa kaikkea, mitä lenkkeilymaastoissamme talvisin tapahtuu. Siksi todellisuus siitä, että jokapäiväiset lenkkeilypolkumme nyt ovat muuttuneet suosituiksi hiitoladuiksi, aiheuttaa odottamatonta päänvaivaa. 

Olen kyllä tiedostanut, etää Lucky jännitää hiihtäjiä. Mutta en kuitenkaan, että tässä mittakaavassa. Lucky on kuluneina vuosina, ja varsinkin nyt tänä talvena, ehtinyt pelästyä aivan liian montaa hiihtäjää, ennen kuin minä oikeasti tajusin asian vakavuuden. Todennäköisesti oma hidas reagointi on vain pahentanut pelkoa ja nyt ollaan tilanteessa, jossa Lucky on alkanut jännittää ulos lähtemistä ja tuttuja lenkkeilymaastoja. Ollaan siis taas samantyylisessä tilanteessa, kuin joskus alkuaikoina. 

Mutta onneksi olen itse nykyään tottuneempi elämään pelokkaan koiran kanssa. Se sijaan, että epätoivoisena raahaisin Luckya hiihtäjien ohi, päätin heti alkaa sovittamaan itse räätälöimääni treenisuunnitelmaa.

Ensiksi on tarkoitus rajoittaa lenkkeilyä tarpeeksi kauas hiihtoladuista ja tehdä pitemmät lenkit hiljaisempiin aikoihin. Tänään aamulla Luckya selvästi jännitti kävellä hiihtolatuja kohti ja etenimme hiljakseen, Luckyn tahtiin. Mukaan taskuun oli lähteynyt harvinainen herkku, nimittäin nakit. Kun lähestyimme latuja (mutta kuitenkin olimme vielä hyvän matkan päässä, eli noin 100-150m) havaitsin kauempaa lähestyvän hiihtäjän. Tsekkasin, että Lucky huomasi hiihtäjän ja aloin lapata nakkia suuhun. 

Minulla oli käytössä kolmemetrinen BAT-hihna ja annoin sen olla löysällä, eli jos Lucky itse olisi halunnut siirtyä poispäin, sillä olisi ollut siihen mahdollisuus. Etäisyys vaikutti kuitenkin olevan riittävä ja nakit tarpeeksi herkullisia, koska Lucky selvästi himoitsi nakkeja enemmän, kuin jännitti hiihtäjää. Kun hiihtäjä sitten oli kadonnut näkyvistä, nakkien tulo loppui heti. Ensimmäiset hiihtäjätreenit suoritettiin siis erittäin onnistuneesti vastaehdollistamalla. 

Nyt tarkoituksen olisi edetä niin, että joka päivä tulisi 1-2 onnistunutta vastaehdollistamista tarpeeksi kaukana kohteesta. Samaan aikaan minimoidaan suunnittelemattomat kohtaamiset hiihtäjien kanssa. Ajattelen, että rauhoitetaan tilanne nyt alkuun ja ensimerkiksi viikon päästä katsotaan uudestaan, millä mielellä Lucky lähtee ulos. Jos tilanne selvästi alkaa tasaantua, voidaan alkaa lyhentää matkaa hiihtäjiin. Lisäisin mielelläni treeneihin myös BAT:ia, mutta juuri nyt tuntuu, että Luckyn tunnetilaa ulkoilua kohtaan on ensin saatava muutettua positiivisemmaksi. 

Mielenkiinnolla odotan, millaisiin tuloksiin päästään. En ole ennen siedättänyt mitään tiettyä asiaa näin systemaattisesti, koska aiemmin ulkona pelottavia asioita on ollut niin monia erilaisia, ettei niitä kaikkia millään ole pystynyt vastaehdollistamaan kerralla. Nyt, kun pelottava kohde on selkeä, sitä on helpompi lähteä työstämään. Lupaan kertoa, miten projekti edistyy! :-)

Onko muuten kellään teistä ollut samankaltaisia kokemuksia? Miten teillä on selvitty pelottavista asioista? Kuulisin mielelläni onnistumistarinoita!