Päivä valokuvamalleina

Nyt tulee kuulkaa semmoinen kuvapläjäys, että oksat pois! Mutta ei huolta, tällä kertaa kuvat ovat kyllä niin sanoinkuvaamattoman kauniita, että niistä ei ainakaan tämä tyyppi meinaa saada tarpeekseen (okei, olen ehkä hiukan puolueellinen...). Kuvat ovat hurjan taitavan valokuvaajan, Tea Jumppasen käsialaa. Meillä oli mieletön onni päästä mukaan täyttämään Tean portfoliota, eli lähdettiin ihan vain malleina mukaan tekemään, mitä kuvaaja ikinä halusi ja toivoi. Palkaksi saatiin kasa näitä tautisen hienoja kuvia. Sanoisinko, että mahtava diili?

Mutta nyt asiaan – eli niihin kuviin! 

Kuvaukset järkättiin Nummelan pienellä lentokentällä. Kenttä on talvisin suljettu ja muuttuu silloin varsinkin koiranulkoiluttajien suosimaksi ulkoilualueeksi. Alue vaikutti superkivalta, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että erittäin erikoisten sääolosuhteiden takia en nähnyt ympäristöä juuri lainkaan. 

Todella paksu sumu oli juuri sinä pakkaspäivänä laskeutunut Etelä-Suomen ylle ja kaikki ei siis ollut vain valkoista lumipeitteen vuoksi, vaan myös erittäin sumuista. Eteensä näki suunnilleen kymmenisen metriä, jonka jälkeen kaikki oli, kuin valkoisen verhon takana. Sääolosuhteet aiheuttivat varmasti Tealle haasteita, mutta niistä ei kyllä kuvaustilanteessa tai lopputuloksessa näkynyt jälkeäkään. Päin vastoin, sumu on kerrassaan upea efekti, joka tuo kuviin mystisyyttä ja erikoisuutta.

Näitä kuvia katsoessa ei kyllä yhtään uskoisi, että kameran edessä on viipottanut Luckyn kaltainen duracellpupu. Niin hyvin Tea onnistui ikuistamaan kaikki ne kaikista kauneimmat katseet, asennot ja hetket. Noin yleisesti Tean kanssa kyllä olikin mitä mukavin tehdä töitä, hän on rauhallinen ja määrätietoinen ja koko ajan sitä kyllä tunsi olevansa todella hyvissä käsissä. 

Myös aremman rescuekoiran omistajalle Tea on mitä mahtavin valinta: hänellä on itsellään kotona Romanian rescue ja hän oli todella taitava epävarmemman koiran kanssa. Luckyn arkuutta ei tosin liiemmin kuvausten aikana näkynyt, se moikkasi Tean heti kättelyssä iloisesti ja avoimesti ja koko reilun tunnin mittaisen kuvauksen aikana se reippaasti riehui ja poseerasi ympäri kenttää ja sitä ympäröiviä metsiä. Ihan ylpeähän sitä sai olla!

Myös parit yhteiskuvat tuli otettua. Ja hei katsokaa tuota vähän ylempää kuvaa, jossa Lucky istuu ja tapittaa suoraan kameraan. Miten voi koira olla noin upea? 

Viimeinen kuva on yksi henkilökohtaisista ultimate-lemppareista. Luminen metsä on Luckyn ruskeaa turkkia vasten niin törkeän kaunis ja Lucky näyttää melkein joltain taikaeläimeltä metsän siimeksessä. Jos sillä olisi sarvet se varmasti menisi ihan peurasta! 

Kaiken kaikkiaan kuvauskeikka oli ihan huippumahtava! Minulla ja Luckylla kummallakin oli ihan superhauskaa ja kuinka ihana onkaan saada tällaisia upeita kuvia Luckysta kehyksiin seinille. Kohta koko meidän kämppä onkin sitten varmaan pelkkää koirataulua... :-D 

Mutta hei! Nyt vielä pieni loppukevennys. Yksi kuva oli nimittäin minusta ihan ylitse muiden, nimittäin tämä mestariteos:

Onko se orava? Onko se kenguru? Tai makkara? En tiedä, mutta söpö se on <3 

Kaikki kuvat on ottanut Tea Jumppanen / Tea J. Photography. 

Tean portfolio ja nettisivut löytyy täältä.

Koira ja pelottava ulkomaailma – näin meillä voitettiin lenkkipolkujen möröt

Ajattelin kirjoittaa vähän meidän kohta neljä vuotta kestäneestä kamppailusta ulkomaailmaa vastaan. Kuulostaa vähän hassulta, mutta juuri sitä se on kyllä ollut. Kamppailua, kun se itselle ihan tavallinen oven ulkopuolinen maailma on koiralle kauhistus. 

Lähtötilanne Luckyn tullessa minulle keväällä 2014 oli siis, ettei se ollut ikinä nähnyt mitään muuta, kuin koiratarhan ja sen lähiympäristön keskellä Espanjan maaseutua. Oli siis näin jälkeenpäin ajateltuna hyvin loogista, että sillon 1,5 vuotias koira pelkäsi ulkona kuollakseen kaikkea, puita, koiria ja autoja lukuunottamatta. En kuitenkan silloin nuorena ja kovin kokemattomana koirien peloista osannut suhtautua Luckyn pelkoihin kovin rakentavasti vaan todennäköisesti pahensin niitä vielä huomattavasti pekottamalla sitä liian vaikeisiin tilanteisiin ja luomalla näin sille traumoja. Nykyään sitä onneksi ollaan viisampia ja kaikki virheet ovat olleet korjattavissa, mutta haluan tässä painottaa, että aika, kärsivällisyys ja eteneminen koiran ehdoilla ovat avainsanoja pelkojen voittamisessa. Niillä mekin lopulta ollaan päästy jo aika pitkälle.

Mutta miten se siis käytännössä tapahtui? Tässä pari tärkeintä oivallustani! 

1. Ole kärsivällinen

Tämä oli itselleni se kaikista vaikein osuus, hosuja kun olen. Mutta kiirehtiminen ja hosuminen on pelkojen siedätyksessä (ja kyllä ihan eläinten koulutuksessa yleisestikin) se kaikista suurin virhe. Koiran pitää saada kohdata pelon kohteet pienissä erissä ja ilman, että ne aiheuttavat paniikkia. Muuten edistystä ei tule ja pahimmassa tapauksessa mennäänkin vain takapakkia. Pelkojen siedätys aloitetaan siis niin kaukaa ja niin lyhyissä pätkissä, että tilanne ei ole koiralle ylitsepääsemättön vaikea, vaan se pysyy vielä rauhallisena. Itse vein esimerkiksi Luckyn aivan liian pitkille lenkeille heti Suomeen tultuaan. Raahasin sitä ympäri Helsingin keskuspuistoa "koska koiranhan täytyy saada liikuntaa". Ainoa asia, mitä Lucky oikeasti silloin olisi tarvinnut, olisi ollut todella lyhyet pissatukset lähiympäristössä, kunnes itse olisi uskaltanut ottaa askeleen kohti uusia maisemia. Anna siis koiralle aikaa ja älä hoppuile, kärsivällisyys kyllä palkitaan sitten ajallaan. 

2. Anna koiralle tilaa

Toinen ihan perustavaa laatua tehty virhe on koiran pakottaminen sille liian vaikeisiin tilanteisiin. Kun pakotamme toisia koiria pelkäävän koiran ohittamaan toisen koiran ihan liian läheltä, se todennäköisesti rähisee. Se ei tiedä miten muuten reagoisi, koska sille ei anneta tilaa tehdä omia valintoja. Rähinästä tulee hyvin nopeasti toistuva tapa, koska se on ainoa keino jolla koira tuntee pystyvänsä vaikuttamaan tilanteeseen. 

Mitä siis voisimme tehdä toisin?

Kierretään kauempaa. Auksi niin kaukaa, ettei koira reagoi ärsykkeeseen. Meillä esim edelleen pelätään polkupyöriä todella paljon. Ei siis missään tapauksessa lähdettäisi ohittamaan pyörää samalla kävelytiellä vaan loikataan mihin tahansa ojaan/metsään/pihaan, jotta koira ei koe joutuvansa umpikujaan. Samalla etsitään nameja maasta tai tehdään lempitemppujamme, jotta koiralla on jotain mukavaa tekemistä jännän tilanteen ajan. Tärkeintä on kuunnella koiraa – mitä se yrittää käytöksellään meille kertoa? Jos annamme sille mahdollisuuden, halauisiko se vaihtaa suuntaa toisen koiran nähdessään? Annetaan sille mahdollisuus siihen. 

3. Kokeile BAT 2.0:llaa.

BAT, eli behavior adjustment training, on amerikkalaisen koirankouluttajan Grisha Stewartin kehittämä menetelmä. Täällä menetelmä on esitelty mielestäni todella hyvin, kannattaa käydä tutustumassa jos BAT on vielä vieras koulutusmuoto. Et varmasti tule katumaan!

Oma ajatusmaailma mullistui BAT 2.0:llan yksinkertaisuudesta. Koiran annetaan tehdä itse omia, hyvä päätöksiä sille hankalassa tilanteessa. Sille annetaan sitä edellisessä kohdassa paljon hehkutettua tilaa, mutta sille myös tarjotaan välineet ratkaista tilanne itse. Sitä opastetaan käyttämään rauhoittavia signaaleja pakenemisen tai räyhäämisen sijaan. Kun koiran BAT-taidot kehittyvät, sitä alkaa koiranomistajana huomaamaan paljon uusia puolia koirassaan.

Kun sen käytöstä ulkona lenkillä seuraa, saattaa sitä, kuten meidän tapauksessa, esimerkiksi alkaa huomata, että koira ennen jännittävää kohtaamista itse alkaa nuuskia puskia. Se on siis itse löytänyt käytöksen, joka tuntuu siinä tilanteessa toimivalta. 

4. Opeta koira syömään ulkona.

Olen huomannut, että monet kovasti pelkäävien koirien omistajat pähkäilevät namien kanssa. Kun koira on kovin stressissä tai pelkää, se ei välttämättä syö nameja ollenkaan: Luckykaan ei ottanut ulkona namin namia ensimmäisen puolen vuoden aikana. Koska pelkojen siedätys ja jännien tilanteiden kohtaaminen kuitenkin on huomattavasti helpompaa, jos namit ovat toimiva vaihtoehto, me alettiin systemaattisesti treenata ulkona syömistä.

Aloitettiin metsistä, missä Lucky on aina ollut rento. Otin mukaan superherkkua, esim juustoa tai nakkia, ja mentiin ihan vain syömään ilman sen suurempia treenejä. Sitten alettiin etisä juustopaloja maasta ja tekemään helppoja temppuja metsässä. Pikku hiljaa syömistä siirrettiin vilkkaampiin paikkoihin ja kuppitarjoilu sisällä pistettiin ihan minimiin. Suurin osa ruokailusta siirtyi ulos. Vähitellen huippunameja pystyi vaihtamaan vähemmän herkullisiin ja ahmattikoira söi kuitenkin. Pikku hiljaa se söi pelottavammissa paikoissa ja yhtäkkiä vain huomasin, että katos, Luckyhan syö vaikka lapsijono marssi ohitse (lapset ei siis oikein ole Luckyn juttu). Nykyään Lucky syö missä ja milloin vain, mikä helpottaa treenejä huomattavasti. Syömisen treenaaminen erilaisissa ympäristöissä voi siis oikeasti helpottaa elämää tosi paljon!

5. Ole hyvä roolimalli.

Meillä hyvin oleellinen muutos lähti siitä, että itse muutin omaa asennettani. Rentouduin, nappasin mukaan lenkille paremman fiiliksen ja en märehtinyt epäonnistumisia. Yllättäen kaikki alkoi sujua paremmin. Huomasin myös, kuinka paljon vaikutusta omalla tsemppaamisella on Luckyn mielentilaan. Iloinen ääni, pari juoksuaskelta, leikkiasentoon meno, pari hauskaa temppua – pelottavan tilanteen aiheuttama jännitys purkautuu nykyään nopeasti, kun itse kannustan hauskanpitoon. Älkää siis pelätkö vaikuttavanne hölmöiltä hihkuessanne ja hyppiessänne koiranne kanssa, se on niin todellakin pelottomamman arjen arvoista!

Se pieni valon häivähdys pimeässä

Kun elämä työntää jyrkänteeltä, onnea on omistaa Lucky.

Elämä toi loppusyksyllä mukanaan suuren menetyksen, kun isäni menehtyi yllättäen. Sen seurauksena arki, joulu, vuodenvaihde, ovat kaikki olleet tavallista pimeämpiä ja ilottomampia. Kaikki vähän niin kuin pysähtyi. Mieltä painaa jatkuva suru ja ikävä.

Jokainen suuren surun kokenut tietää, että itseäänkin yllättävät asiat saattavat nostaa ikävän ja pahan mielen pintaan. Minua alkoivat ahdistaa illat. Pimeys ja painostavalta tuntuva hiljaisuus. Jouluvalojen tuike, jota normaalisti rakastan, ei näytä enää kauniilta, vaan muistuttaa raastavasta ikävästä.

Mutta pimeyden laskeutuessa ikkunoiden taakse ja ahdistuksen nostaessa päätään, pieni koira painautuu tiiviisti kiinni kylkeen. Se katselee minua kiinnostuneena, suurilla silmillään, pää kallellaan. Tapittaa kasvojani. Se ei sure. Se todennäköisesti miettii, mitä sen pitäisi tehdä saadakseen jääkaapista juustoviipaleen.

Koiran huolettomuus on surun keskellä uskomaton voimavara.

Kun kyynelten läpi näkee koiran repivän lempipehmolelunsa palasiksi, sitä väkisinkin alkaa hymyilyttää. Kun itseä ei huvittaisi lähteä asunnon seinien ulkopuolelle, koira taluttaa tarmokkaasti ulos ovesta. Kun koira painaa päänsä ihmisen syliin ja huokaa syvään, sitä ei enää ole yksin.

Koira on aina lähellä, aina läsnä.

Olen kuluneen kuukauden aikana ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti ymmärtänyt eläinten merkityksen surutyössä ja ahdistuksen hoidossa. Pelkkä Luckyn läsnäolo on saanut oloni paremmaksi, ja kaikki yhteinen tekeminen; lenkkeily, rally-tokoilu ja leikkiminen, tuo niin paljon kaivattuja valon häivähdyksiä pimeään. En ikinä olisi uskonut, että koira voi antaa niin uskomattoman paljon lohtua.

Onneksi suru kyllä helpottaa. Joku päivä. Sitä odotellessa olen niin kovin kiitollinen näille kodin tukijoukoille, jotka tuovat naurua ja iloa jokaiseen pimeäänkin päivään.

Apua, koira haukkuu pihalla!

Eräässä Facebookin koiraryhmässä minulta kysyttiin, miten ollaan Luckyn kanssa treenattu rauhassa oloa takapihalla. Kirjoitellessani vatausta, tajusin, että hei tässä treenissähän me oikeasti ollaan onnistuttu aika hyvin! Ajattelin, että voisin kertoa aiheesta vähän myös täällä blogin puolella. 

Me siis muutettiin nykyiseen pihalliseen rivitaloasuntoon viime talvena ja kevääseen asti Lucky uskalsi käydä pihalla vain nopeasti pissalla myöhään illalla nameilla houkuteltuna. Asuttiin edelliset pari vuotta parvekkeellisessa kerrostaloasunnossa ja myös parveke vaati paljon totuttelua alussa. Mutta myös pahin parvekepaniikki selätettiin lopulta, meidän parveketreeneistä voi lukea enemmän tästä postauksesta.

Mutta takaisin asiaan. En silloin talvella lähtenyt vielä siedättelemään pihaa sen enempää, koska talvella ei nyt pihalla muutenkaan tullut hengailtua. Mutta lähtötilanne siis oli, että Lucky tosiaan juoksi sisään tai alkoi haukkumaan heti, jos kuuli pienenkin räsähdyksen tai näki jonkun liikkuvan aidan takana.  

Keväällä aloitettiin sitten treenit. Ensin hiljaisina aikoina, kun ympäristössä ei liikkunut ihmisiä lähes ollenkaan. Aloitettiin niin, että otin herkut mukaan ja menin itse pihalle ja houkuttelin Luckyn ulos. Ovi oli koko ajan auki ja koira sai siis aina mennä sisälle takaisin, kun siltä tuntui. Edettiin tosi pienissä erissä ja tosiaan esimerkiksi kahdentoista aikoihin illalla, ettei Lucky vain päässyt pelästymään/haukkumaan. 

Kun Lucky rauhallisina aikoina alkoi hengailla pihalla pidempiä pätkiä ravaamatta sisälle ja alkoi sietää pieniä ääniä kauempaa, siirryttiin seuraavaan vaiheeseen. Aloin availla ovea myös päivisin, kun ympäristössä oli enemmän häiriöitä, mutta ulos asti ei vielä menty. Avasin siis keittiössä sijaitsevan pihanoven ja kun ulkoa kuului ääniä tai näkyi häiriöitä heittelin Luckylle namia keittiön lattialle. Ei siis vielä menty lähellekään itse pihaa. Näin Lucky pikku hiljaa oppi sietämään ulkoa kuuluvia ääniä ja liikettä ilman, että ne pelottivat liikaa. Tässä vaiheessa treenejä tuli tietysti välillä pieniä takapakkeja, kun esimerkiksi joku lapsi päätti potkaista jalkapallon suoraan aitaamme ja Lucky pelästyi vaikka oltiinkin sisällä, mutta meillä takapakeista päästiin taas eteenpäin todella nopeasti.

Kun Lucky selkeästi alkoi sietämään häiriöitä sisätiloista käsin, siirryin itse ulos ja jätin oven auki. Kun häiriöitä oli näköpiirissä, heittelin koiralle ensin ulkoa käsin herkkuja sisään ja siitä sitten pikku hiljaa siirryin heittelemään ihan oven ulkopuolelle ja siitä sitten pidemmälle ja pidemmälle ulos pihalle. Tärkeäähän tässä on, että koiralla on vapaus perääntyä ja että kun esim yllättäen tuli liian vaikeita häiriöitä (meillä esimerkiksi huutavat lapset) heittelin herkkuja taas sisälle asuntoon, jolloin Lucky siirtyi itse sisään eikä näin ollen alkanut haukkumaan. Meillä tämä tietty ennakointi toimi tosi hyvin haukkumisen pois treenamisessa. 

Pikku hiljaa siinä sitten vain aloin huomata, että Lucky alkoi tulla kanssani ulos pihalle myös ilman nameja eikä enää hätkähtänyt kaikkia kuulemiaan ääniä. Se saattoi yhtäkkiä jatkaa namien etsintää nurmikolla, vaikka naapurin pihalla hääräiltiin, eikä enää reagoinut ihmisten puheeseen aidan toisella puolella. Se myös alkoi viihtyä pihalla pidempiä aikoja iltaisin ja jäi nuuskuttelemaan rauhassa vaikka itse olin sisällä! 

Tämä siedätys toimi samalla suhteellisen hyvin kaikkiin ulkoa kuuluviin ääniin eli myös ongelma, että koira haukkui avoimesta ikkunasta kantautuville äänille, lähti helpottamaan hurjasti. En edelleenkään jätä pihan ovea auki, jollen itse ole ulkona/keittiössä, jotta pystyn esimerkiksi lasten aiheuttaessa liian kovia ääniä namittamaan Luckya nopeasti. 

Mutta muuten meillä kyllä menee pihasiedätyksen suhteen nyt oikein erinomaisesti. Ihan oleellisinta harjoitellessa on ollut välttää, että koira ehtii reagoida häiriöihin. Eli namittaa heti, kun häiriö on näköpiirissä – ei vasta sitten, kun koira on jo ehinyt alkaa haukkumaan. Myös liian vaikeiden tilanteiden välttäminen on oleellista (kuten vastaehdollistamisessa yleisestikin). Eli ei mennä ulos treenaamaan, ennen kuin äänet kestetään sisätiloista käsin. 

Meillä kesän treenien tulokset paljastuivat kokonaisuudessaan nyt alkuviikosta, kun tyhjensimme pihaa alkavan julkisivurempan tieltä. Kantaessamme pöytää ja ruukkua sisään, Lucky hengaili kanssamme pihalla, eikä reagoinut mitenkään, kun naapuri koiransa kanssa pihalla alkoi jutella meille aidan yli! Se vain hengaili rauhassa mukana, vaikka ääniä ja liikettä oli vaikka kuinka! Tajusin, että hei me onnistuttiin! <3 

Mutakylpyjä, grillimakkaroita ja metsäpeikkoja

Viime viikonloppuna lastattiin mies, pari kaveria ja hurtta autoon ja huristeltiin (minulle elämäni ekaa kertaa!) Nuuksion kansallispuistoon. Oli ihan mieletön syyskeli ja ei kovin yllättävästi "pari" muutakin ihmistä oli päättänyt lähteä viettämään sunnuntaita metsään ehhe.

Meillä oli suunnitelmissa vaeltaa neljän kilometrin Klassarinkierros. Sille lähdettiinkin (pienen alkueksymisen jälkeen :-D) ja vaellettiin siitä vajaa kolme kilometriä ennen kuin pysähdyttiin taukopaikalle grillaamaan makkaraa. Sen jälkeen lähdettiinkin haahuilemaan vähän umpimetsään, kerättiin vähän sieniä ja pysähdyttiin lopulta syömään retkievästä lammen rantaan.

Lucky oli retkestä lievästi sanottuna onnessaan. Retkiseura oli ihan lempparia ja metsään on Lucky mielestä aina mahtavaa lähteä. Siitä tosin huomasi selkeästi, että tavallista isompi porukka aiheutti jokin verran stressiä: piti jatkuvasti pitää silmällä, ettei kukaan katoa, ja Lucky olisi mielellään koko ajan ollut ollut johdattamassa seuruetta eteenpäin. Se myös koki tarpeelliseksi aina ilmoittaa meille kaikista epäilyttävistä tapahtumista (=muista vaeltajista).

Hauskaa sillä kuitenkin selvästi oli – sai juosta pitkässä liinassa edes takaisin meidän porukan välillä ja naurettiinkin, että Lucky kyllä sai vähintään tuplasti pidemmän vaelluksen, kuin me muut. Makkaran grillaaminen oli myös Luckyn mieleen ja yllätyin, kuinka hienosti se osasi istua leirinuotiolla, vaikka ympärillä oli paljon porukkaa (ja lapsia!). Minun makkarastani tosi yhdessä vaiheessa hävisi mystisesti osa...

Lucky onnistui muuten tosi hienosti myös pulahtamaan pariin otteeseen mutaiseen suohon uimaan, kun se luuli hyppäävänsä tavalliselle sammaleelle mutta se osoittautuikin märäksi suoksi. Sinne se sitten upposi ja meinattiin yhdessä vaiheessa jo pelästyä, että pääsekö se tuolta edes itse ylös. Mutta ei onneksi tarvinnut lähteä pelastamaan :-D

Ihan superhauska reissu kyllä oli! Loppupeleissä oltiin metsässä melkein kuusi tuntia ja kaikki alkoivat kyllä viimeisillä metreillä olemaan aika väsyneitä. Nuuksio on kyllä aivan mielettömän kaunis paikka – en ymmärrä, miten olen voinut missata sielä käymisen kaikki nämä vuodet. Ehdottomasti mennään kyllä uudestaan!

EDIT: AINIIN. Pakko tulla lisäämään, että Nuuksioon mennessä kannattaa varautua meitä paremmin lentäviin paholaisiin, nimittäin hirvikärpäsiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin niiden hyökkäyksen kohteeksi ja ei hyvää päivää, niitä oli ihan KAIKKIALLA. Hyi että. Meni kyllä amppareiden, hyttysten ja paarmojen ohi yököttävyydellään!