27 helmikuuta 2019

Uimakoulussa osa 1: iiks, vettä!

Me aloitettiin tänään Luckyn kanssa uimakoulu! Kyllä, uimakoulu. Tai no, Lucky aloitti, itseltäni tuo uiminen jo sujuu melko luontevasti. Olen jo pidemmän aikaa halunnut testata Luckyn kanssa koirauintia ja kun jonkin aikaa sitten kaveri suositteli lähellämme sijaitsevaa Sportti Hurttaa, päätin siirtyä tuumasta toimeen.

Aiemmin hidasteena on myös ollut, että olen epäillyt Luckyn stressaantuvan uimahalliympäristöstä liikaa, mutta nykyään tämä neiti alkaa jo olla sellainen seurapiirileidi, etteivät pienet ympäristömuutokset enää niin haittaa. Lucky on kuluneina vuosina reipastunut hurjasti kaikilla elämän osa-alueilla ja välillä menen itse ihan hämilleni tajutessani, miten reipas kuusivuotias minulla onkaan. 


Reippaus näkyi selkäesti myös tänään. Saapuessamme paikalle, Lucky astui rohkeasti sisään hallin ovista, tervehti rauhallisesti vastaanottotiskillä istuvan henkilökunnan, tutki ympäristöä ja osasi odottaa, kun itse maksoin ja riisuin ulkovaatteet päältäni.

Sitten siirryimme suihkuun. Suihkuttelu sujui todella paljon paremmin, kuin kotona, eikä Lucky edes  uimahallissa näyttänyt yhtään kärsivältä haha. Suihkun jälkeen odottelimme ennen omaa vuoroamme pienissä sivulooseissa edellisten uimareiden siirtymistä altaalta. Sekin sujui Luckylta, kuin vanhalta tekijältä, eikä sitä vasten ennakkoluulojani häirinnyt yhtään, että tiloissa liikkui muita ihmisiä ja koiria. 



Ensimmäisellä uintivuorolla mukana on aina uimaohjaaja, joka opastaa alkuun ja neuvoo, miten koiran kanssa edetään. Kerroin etukäteen, että Lucky alkuun jännittää vieraita ihmisiä, mutta sekin osoittautui melko turhaksi: parissa minuutissa Lucky ja ohjaaja olivat jo ihan kaveria, Lucky otti namia tämän kädestä ja treenaili käsikosketusta.

Ohjaajamme oli kaikin tavoin aivan mahtava ja arvostin todella paljon, että hän eteni kaikessa sataprosenttisesti koiran ehdoilla, positiivisin keinoin. Vaikka Lucky oli tilassa ja vieraassa ihmisseurassa suht rennosti, jännitti sitä selkeästi uima-altaan pulppuava vesi. Se ei aluksi uskaltanut tulla lähellekään altaan reunaa ja katseli epäilevästi pintaan nousevia kuplia :-D Aloitimme siis ihan nollasta vaan totuttamaan Luckya altaan lähellä olemiseen ja sen ensimmäiselle rappuselle astumiseen. Veteen ei ensimmäisellä kerralla siis päästy vielä ollenkaan.

Tärkeintä itselleni oli nimenomaan positiivisen kokemuksen luominen Luckylle. Epävarman koiran kanssa kaikki positiiviset uudet paikat, ihmiset ja kokemukset ovat kuin rahaa pankkiin laittaisi ja sen vuoksi hidas eteneminen ei haittaa itseäni yhtään. Saimme ohjaajaltamme mahtavia neuvoja, miten treenata veden lähestymistä ja puolessa tunnissa pääsimme jo todella pitkälle: tunnin lopussa Lucky jo reippaasti uskalsi seistä etujalat veteen vievillä rappusilla! Iso askel koiralle, joka ei alkutreeneistä vielä uskaltanut tulla puolen metrin päähän vedestä. 


Ja mikä tärkeintä, Luckylla vaikutti jännityksestä huolimatta olevan hauskaa. Se söi innoissaan nameja, tassutteli altaan ympäri ja rentoutui silmissä huomatessaan, ettei sitä pakoteta mihinkään tai viedä veteen väkisin. Treenejä jatketaan nyt niin, että käymme Luckyn kanssa pari kertaa omatoimivuoroilla harjoittelemassa altaan lähellä olemista ja rappusien kulkemista, kunnes Lucky uskaltaa itse mennä veteen. Sitten käymme vielä kerran uimaohjaajan kanssa läpi itse uintiin liittyvät ohjeet ja opasteet, jotta koira saa uimisesta irti kaiken mahdollisen hyödyn.

Olen itse todella innoissani tästä uudesta harrastuksesta ja varasinkin jo uintivuoron meille ensi viikon keskiviikolle. Kerron sitten, kuinka pitkälle toisella uintikerralla päästiin!


Reipas tyyppi tänään "uinnin" jälken. 

18 helmikuuta 2019

Aurinkoinen sunnuntaikävely, joka ei aina ole ollut itsestäänselvyys


Tänään aamuaurinko maalasi raitoja vastaremontoituihin keittiönkaappeihin ja kasvivalon päälle napsauttaminen tuntui ensimmäistä kertaa tänä vuonna turhalta. Sää oli niin upea, ettei sitä vain voinut jättää huomioimatta ja herätin innoissani poikaystävän kysymällä, josko ennen puuduttavaa sunnuntain iltavuoroa lähdettäisiin koko porukalla Vuosaaren Uutelaan kävelylle tankkaamaan kunnolla d-vitamiinia.

Sinne me mentiin, helmikuiseen, ihanasti aivan liian aikaiseen, kevätaurinkoon. Sadan muun itä-helsinkiläisen tavoin ajateltiin, että tätä aurinkoa oli kyllä päästävä ihailemaan Uutelan kallioille, meren ääreen. 


Ajettiin siis auto Uutelan Särkkäniemen kärkeen ja lähdettiin sieltä kiertämään metsäpolkuja ja rantoja. Lucky oli tietysti onnensa kukkuloilla, innoissaan nuuskimassa jokaista puskaa ja pienintäkin risua. Vanhetessaan yhä kylmäkammoisemmaksi muuttuvasta koirasta näkee, kuinka paljon se nauttii lämpenevistä keleistä ja sulavasta lumesta. Onnessaan Lucky tarpoi tuttuja polkuja eteenpäin ja pärjäsi niin hurjan hienosti lenkkeilijöitä kuhisevassa ympäristössä.

Aurinkoiset sunnuntailenkit eivät aina meillä ole olleet leppoisia ja rentouttavia. Moni meidät tunteva tietää, miten paljon haasteita Luckyn pelot meille ulkona ovat aiheuttaneet ja kuinka paljon niitä tähän mennessä on työstetty. Ja työstetään, ihan joka päivä. Lucky on mennyt vastaantulevista ihmisistä ihan kipsiin, pyörät ovat saaneet sen hyppäämään paniikissa ojaan, lapset näköpiirissä aiheuttaneet hetkellisen hermoromahduksen. Koirien ohituksia lukuunottamatta mikään ulkoiluun liittyvä ei ole ollut meille helppoa.


Tänään lenkkipoluilla tuli vastaan sauvakävelijöitä, lapsia pulkassa, (hulluja) pyöräilijöitä, koiria ja lenkkeilijöitä kaikista eri ilmansuunnista ja kuitenkin Lucky pystyi nauttimaan ulkoilusta. Tottakai se oli joissain tilanteissa stressaantuneempi, mutta yleisesti ottaen vastaantulijat ohitettiin rennosti, eikä häiriöiden määrä saanut Luckyn keskittymistä herpaantumaan haistelusta, juoksemisesta ja herkkujen syönnistä.

Meidän aurinkoinen sunnuntailenkki oli kaikin tavoin ihana. Ja miten paljon näitä pieniä asioita osaakaan arvostaa, kun joskus ainoa mahdollinen lenkkisää ihmisten ilmoilla on ollut sade, lumimyräkkä tai muu normaalit ihmiset sisään karkottava keli. Miten upealta tuntuikaan  itse nauttia auringonpaisteesta ja samalla nähdä koiransakin todella nauttivan siitä. 

Taas yksi voitto meidän yhteisellä polulla. 

06 marraskuuta 2018

Maalissa.

Kirjoitin alunperin tämän tekstin erääseen Facebookin rescuekoiraryhmään viikko sitten, mutta sen saama huikea vastaanotto sai minut miettimään, että aihe saattaisi kiinnostaa ja mahdollisesti myös auttaa joitain tätä blogia lukevia. Kun nyt kuitenkin ihan aiheen ytimessä ollaan: rescuekoira, arkuus ja pelot. Ja niiden voittaminen.

Monet teistä varmasti jo tietävätkin, että Lucky on ihmisarka. Lucky on aina ollut epävarma vieraita kohtaan ja pelännyt uusia ihmisiä niin sisällä, kuin ulkona. Lucky tuli minulle Espanjasta ollessaan puolitoistavuotias, se oli kasvanut pennusta epävarmaksi nuorukaiseksi tarhalla ja näin ollen täysin sosialistamaton. Se pelkäsi kaikkea: ulkomaailmaa, telkkaria, ikkunoita, rappukäytävää, kovia ääniä. Eniten kaikesta se kuitenkin pelkäsi vieraita ihmisiä.

Kun meille kotiin tuli vieras, Lucky haukkui koko vierailun ajan. Se ei uskaltanut mennä kosketusetäisyydelle, eikä hiljentynyt hetkeksikään. Vasta parin vierailukerran jälkeen se alkoi tottua ihmiseen. Vuoden päivät jokaiseen uuteen tyyppiin tutustuminen vei Luckylta pari tapaamiskertaa ja se aika oli itselle tajuttoman raskasta. Olin varma, että tätä tämä tulee olemaan aina. Meille ei vaan voi tulla vieraita.



Pikku hiljaa, vähän huomaamattani, Lucky kuitenkin alkoi luottaa uusiin ihmisiin hiukan nopeammin. Jossain kohtaa huomasin, että hei, se saattoikin jo lopettaa haukkumisen ja rentoutua ensimmäisen vierailun loppupuolella. Sitten jo parin tunnin jälkeen.

Me aloimme töystää paljon oikeaa tutustuttamistyyliä. Monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen päädyin  siihen, että Luckylle toimii paremmin, että minä itse namitan Luckya vierailun aikana, eikä vieras, niin kuin aiemmin olimme tehneet. Huomasin, että oli tärkeää, että vierailun alussa pidin Luckya kontaktissa namilla ja huomasin myös, että auttoi, kun otin Luckyn syliin siksi aikaa, että vieraat pääsivät sisään. Huomasin, että koira pikku hiljaa alkoi kiinnittämään minuun enemmän huomiota, kuin vieraisiin ja huomasin myös, että palkitseminen sen jälkeen, kun Lucky itse oli käynyt haistelemassa vierasta, toimi sille hyvin rohkaisevana temppuna.

Varsinkin näiden oivallusten jälkeen edistys on ollut huimaa ja positiivisia kokemuksia on tullut paljon. Viime viikolla, neljä ja puoli vuotta kotiutumisen jälkeen, jännitin koko päivän töissä, miten poikaystäväni vanhempien ensimmäinen kunnon vierailu meillä kotona sujuisi. Heillä ei ole liiemmin kokemusta koirista ja pelkäsin, etteivät kemiat epävarman Luckyn kanssa kohtaisi. Mutta olinkin ihan unohtanut, kuinka uskomattoman pitkälle me tänä päivänä ollaan päästy.

Lucky otti vieraat vastaan rauhallisesti, haukkumatta, vain hitusen epäileväisenä. Se pystyi heti keskittymään herkkuihin ja antoi ihmisten hienosti tulla sisään ja riisuutua. Se haisteli uusia tyyppejä rohkeasti ja tuli luokseni hakemaan namia. Se haukahti koko vierailun aikana kaksi kertaa ja puolen tunnin jälkeen se olisi halunnut kiivetä vieraiden syliin.

Tämä tilanne on meille maali. Tämän enempää Luckyn ei tarvitse vieraisiin luottaakaan. Neljässä ja puolesta vuodessa me teimme sen, minkä minä kerran luulin täysin mahdottomaksi.

Itkettää, onnesta.

27 heinäkuuta 2018

Kynsienleikkuu kivaksi – näin inhottu toimenpide muuttui hetkessä hauskaksi tempuksi

Kynsienleikkuu. Ah, kaikkien koiranomistajien suosikkitoimenpide. Jokaisella koiran omistaneella lienee enemmän tai vähemmän kokemuksia siitä, mitä kynsienleikkuu pahimmillaan voi olla. Pyristelyä, huutamista, pakoon pyrkimistä, murisemista, puremista. Koira vihaa toimenpidettä niin, että juoksee sängyn alle piiloon, kun kynsisakset kaivetaan laatikosta.

Myös meillä kysienleikkuu oli alun perin hankalaa. Lucky ei selvästi tykkää, että se pakotetaan olemaan paikallaan ja se ahdistui kovasti, kun alussa yritin väkisin leikata siltä kynsiä sylissä pitelemällä. Niinhän meillä oli aiemminkin koirien kynsiä leikattu. Tosin, kyllähän se edesmennyt terrieri vihasikin kynsienleikkuuta koko 15 vuotta pitkän elämänsä enemmän, kuin mitään muuta.

Olen kirjoittanut kynsienleikkuusta täällä blogissa aiemminkin useampi vuosi takaperin ja kun nyt ennen tämän postauksen kirjoittamista palasin lukemaan vanhat tekstini järkytyin. Ihan kamalaa settiä! Olin unohtanut, kuinka vähän tiesinkään koiran koulutuksesta vielä neljä vuotta sitten, että "määrätietoisesti koiralle murahtaminen vastaukseksi pyristelyyn" oli tyyli, jonka oikeasti kuvittelin olevan koirankoulutuksessa oikea. Nolottaa ja hävettää, mutta kai sitä vaan pitää ajatella, että onneksi sitänykyään tietää paremmin.

Todistaakseni, että nämä joskus ennen käyttämäni tyylit eivät tosiaankaan tuota yhtä hyvää lopputulosta, kuin positiiviset koulutsmallit, kuvasin videon aiheesta. Videolla siis tämänhetkinen kysienleikkuutilanne, joka on aivan totaalisen erilainen, kuin mitä se pari vuotta sitten olin. Mielettömintä on, ettei tämän asian eteen edes ole tehty mitenkään hurjasti töitä, vaan toimenpide muuttui koiralle miellyttäväksi vain pieniä muutoksia tekemällä.


Suurin oivallukseni tuli, kun tajusin, että asiat on tehtävä juuri sen koiran tyylillä. Miksi yrittäisin väkisin leikata kynsiä koiralta, joka ei muutenkaan tykkää olla väkisin pidettävänä? Miksen hyödyntäisi koiran luontaista energiaa tehdäkseni kynsienleikkuusta toimenpiteen, joka ei koirasta tunnu ikävältä pakolta?

Lucky rakastaa juustoa, eli treeniherkuksi kynsienleikkuuhetkiin valikoitui Emmental. Lucky rakastaa temppuilua, eli treenissä hyödynnettiin juuri sitä. Oltiin hajoiteltu "odota"-vihjettä jonkin verran, mutta se oli Luckyla aloitushetkellä vielä vähän hakusessa. Aloitettiin siis treeni sillä, että laitoin juuston palan Luckyn eteen ja kun Lucky ei yrittänyt ottaa sitä väkisin, annoin sille luvan mennä herkulle "ole hyvä"-vihjeellä (jonka Lucky valmiiksi osaa ruokakupilta). Tätä tehtiin jonkin verran, kunnes Lucky (todella nopeasti) tajusi jutun juonen ja pystyin jo ottamaan sakset mukaan hommaan. 

Laitoin siis Luckyn eteen juuston palan, annoin "odota"-vihjeen, leikkasin yhden kynnen ja vapautin koiran juustolle. Hyvin sujui. Tehtiin sama uudestaan, ei ongelmaa. Hämmästykseni oli suuri: näinkö helposti tämä hoituisikin? 

Painotan, että Lucky ei koskaan suoranaisesti ole pelännyt kynsienleikkuuta. Sen mielestä on ollut vähän epämiellyttävää, mutta ei koskaan ole pelännyt kynsisaksia tai lähtenyt karkuun toimenpiteen alkaessa. Se ei vaan ole tykännyt mun tyylistä hoitaa hommaa ja on vedellyt tassua pois, vinkunut ja pyristellyt. Jos kyse olisi ollut kunnollisesta pelosta, koiraa täytyy vastaehdollistaa kynsisaksiin perusteellisemmin. Koira, joka jo on alkanut yhdistää jonkin toimenpiteen ikävään tunteeseen, vaatii enemmän totuttelua, kuin koira, joka vaan kokee homman epämiellyttävänä. 

Kynsienleikkuu sujuu nykyään meillä iloisissa merkeissä. On ihana nähdä Luckyn heiluttavan häntää toimenpiteen aikana ja on ihanaa itse olla stressaamatta. Etutassuissa (jotka aina ovat olleet meille hankalammat) Lucky saa edelleen juustoa joka naksahduken jälkeen. Takatassut menevät yksi tassu kerrallaan. Jatkamme myös lyhentelyä, kunnes kaikki herkut ovat loppuneet, eli saatan lyhennellä vielä etutassujen kynsiä, vaikka ne olisi jo kertaalleen leikattu. Tämä vaan lisätreeninä ja jotta koira tosiaan saa kaikki herkut toimenpiteen aikana, eikä sen jälkeen.

Näin meillä! Miten teillä hoidetaan kynsien leikkuu? Rennosti vai vähemmän rennosti? :-D

14 heinäkuuta 2018

Viikko Romanian koiratarhoilla – sylikoiria ja villejä vinttareita Cosoban tarhalla

Taannoisesta Romanianreissusta on enää käsittelemättä matkan viimeinen tarha: Cosoba. Cosoban tarha on yksityinen Kulkurien yhteistyökumppanin, Onevet-klinikan eläinlääkäri Adina Vladutin ylläpitämä tarha, jossa asuu jatkuvasti noin 200 koiraa. Paitsi Adinan itse pelastamat koirat, tarhalla asuu myös eläinsuojelija Ioana Bodean koirat, sekä usean muun eläinsuojelijan koiria vuokrahäkeissä. 

Onevet on yksi Kulkurien pääyhteistyökumppaneista ja iso osa Kulkurien adoptio-ohjelman koirista onkin Cosoban tarhan asukkeja. Tämän vuoksi jokaisella yhdistysmatkalla Romaniaan Cosobassa vietetään yhteensä kaksi kokonaista matkapäivää, välillä tosin tuntuu, ettei sekään ole tarpeeksi... Koiria on päivitettävänä noin 100 ja uusia adoptio-ohjelmaan otetaan 20-40. Siinä meinaa kokeneemmallakin reissaajalla helposti mennä pää pyörälle. 

Iloinen Controluta aloitti kodinetsinnän Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Nämä pienet pennut oli jätetty emonsa kanssa muovipussissa tarhan porteille. Kunhan ne vähän kasvavat ne pääsevät etsimään sitä omaa kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmaan.

Belles etsii sisaruksiensa Bellasin ja Donasin kanssa kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Aloitimme ensimmäisen Cosoba-päivän päivittämällä Ioana Bodean koirat, sekä ottamalla uusia koiria adoptio-ohjelmaan. Esimerkiksi valkoinen kaunotar yllä on yksi Ioanan koirista. Belles sisaruksineen ovat kaikki kerrassaan mielettömiä koiria, enkä millään voi ymmärtää, miksei sisaruksista kukaan ole saanut vielä kotia. Ne kun ovat olleet adoptio-ohjelmassa marraskuusta asti. Iloisia, reippaita, ihmisrakkaita, koirasosiaalisia – kaikin tavoin valmiita kotikoiria. 


Kuumuus oli keskipäivän auringossa pyöriessä aika hurja: hiki virtasi purona otsaa pitkin ja vesipullon vesi oli hetkessä ällöttävän kuumaa. Onnekkaat koirat saivat polskia pienissä vesialtaissa häkeissään ja melkein teki mieli pulahtaa itse mukaan :-D

Ioana Bodea on omistanut elämänsä Romanian kodittomille koirille. Kuvassa hänen kanssaa poseeraa Kulkurien adoptio-ohjelmassa kotia etsivä Percy.

Tämä upea narttu ei ihan vielä ole valmis adoptio-ohjelmaan, mutta kunhan se vähän saa kerättyä rohkeutta, senkin oman kodin etsintä vihdoin saa alkaa. 

Tämä upea hevonen asuu Cosoban tarhan niityillä.

Ioanan koirien jälkeen kävimme Adina Vladutin koirien kimppuun (kuulostaapa omituiselta :-D). Aloitimme työt tarhan perällä olevasta ladosta, jossa tällä hetkellä asuu suurin osa tarhan koirista. Adina on tehnyt kyseissä ladossa valtavasti työtä ja muuttanut ennen pelkkää heinää täynnä olleen rakennuksen oivaksi asuinpaikaksi monille kymmenille koirille. 

Lato on jaettu pariin kymmeneen suureen häkkiin ja avaraan oleskelutilaan, jossa koiria voi pitää vapaana. Kussakin häkissä asuu 3-7 koiraa, vähän riippuen koirien koosta ja persoonasta. Vietimme ladossa nelisen tuntia ja vaikka se asuinpaikkana onkin koirille mainio, ei se todellakaan ole ihmisille optimaalinen paikka viettää aikaa. On pimeää, ilmassa leijuu miljardi paskahiukkasta ja kaikki häkit on pohjustettu heinällä. Heinäallergikon pahin painajainen, siis... 

Ihana King Kong (jep... :-D) on pelastettu pentutehtaasta ja se etsii nyt kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Koirien ulkoilualue Cosoban tarhan ladossa.

Kerrassaan upea Corinna, joka tuli matkaltamme uutena etsimään kotia Kulkurien adoptio-ohjelmassa. Corinnan kauniilla naamalla ei kyllä ole yhtään ihme, että joku ihastui tyttöön heti ja nyt Corinnaa odottaa Suomessa oma koti.

Ihana Essi ja ihanat koira Nasse, Nino ja Nieta. Nino on jo löytänyt sen oman kotinsa, mutta upeat Nieta ja Nasse vielä etsivät omiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa. 

Adina Vladut tekee käsittämättömän paljon työtä Romanian koirien eteen ja hänen energiansa ja päättäväisyytensä on ihailtavaa. Adinan sylissä on pieni Nicoleta, joka myös etsii kotiaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa. 

Latovierailun jälkeen aurinko alkoi laskea ja meidän voimavaramme hiipua, eli oli aika päättää ensimmäinen Cosoban päivä kauniiseen ilta-aurinkoon. Tässä kohtaa matkaa alkoi kyllä jokaöiset todella lyhyet yöunet verottamaan oman osansa ja jaksaminen varsinkin iltaisin kärsi. Vaikka olisin joka ilta halunnut käydä läpi sen päivän aikana ottamani kuvat, energia ei vaan millään riittänyt käymään läpi montaa tuhatta kuvaa pitkän, kuuman tarhapäivän jälkeen. 

Seuraava, ja matkan viimeinen, päivä aloitettiin kymmenen aikaan aamulla taas Cosoban tarhalla. Ensimmäisenä hommana oli Adinan ulkohäkkien koirien läpikäynti. 

Suloiset (ja aivan ihanat!) Hubert ja Hollie etsivät kotejaan Kulkurien adoptio-ohjelmassa.

Adina Vladut ja vinttaripentueen Venus ja Veronique, jotka löytyvät Kulkurien adoptio-ohjelmasta. Nämä tytöt ovat täyttä kultaa. 

Ulkohäkkikoirien jälkeen suuntasimme takaisin latoon päivittämään muutamat edellisenä päivänä tapaamatta jääneet koirat, jonka jälkeen pääsimme vielä viettämään aikaa tarhan pihalla vapaana pyörivän koiralauman kanssa. Tarhan sosiaaliset pikkukoirat saavat liikkua pihalla vapaana, mikä tietysti on niille aivan mahtavan ihanaa. Ja kuvitelkaa sitä ihanuutta myös koirahullun ihmisen näkökulmasta: istahdat nurmikolle ja samalla sekunnilla kymmenen pikkukoiraa ryntää syliisi, kaikki vaatien osan huomiostasi. Siinä kaikkoaa suru, ahdistus ja stressi hetkessä.

Cosoban tarhan jälkeen reissusta oli enää jäljellä kotiinpaluu. Matkakumppanini matkasivat kotiin aikaisin seuraavana aamuna, kaksitoista koiraa mukanaa. Minä lensin yksin (tai no, kuuden koiran kanssa :-D) kotiin illalla. Oli todella hauska huomata, miten paljon yksin koirien kanssa matkaavana saakaan huomiota. Kävin lentokentillä ja koneessa monta mielenkiintoista keskustelua koirista, tapasin muita eläinsuojelijoita ja taksissa lentokentältä kotiin pääsin vielä kertomaan vastuullisesta rescuetoiminnasta erittäin epäileväiselle taksikuskille!

Toinen matkani Romanian tarhoille oli aaivan yhtä ihana, kuin ensimmäinenkin. Tai ehkä hiukan parempikin, ensimmäisellä reissulla marraskuussa podin nimittäin keuhkokuumetta... Jokainen matka koirien luo motivoi kuitenkin niin hurjasti jatkamaan työn tekoa täällä Suomessa, jatkamaan kamppailua Romanian paremman tulevaisuuden puolesta. Ja jokainen matka myös saa ikävöimään takaisin koirien luokse enemmän ja enemmän. 

Cosoban tarhan ihana pikkukoiralauma eli haukkuva vastaanottokomitea.

Ihana Unelma jätti pysyvän tassunjäljen sydämeeni jo edellisellä Romanianmatkallani marraskuussa. Onneksi tämä ihana tyttö vihdoin eilen pääsi lentämään omaan kotiinsa Suomeen! <3

Matkan muina etappeina oli Carpen tarha, Luiza Mandrun kotitarha ja Roxana Deissiman koirat yksityisellä tarhalla maaseudulla. Klikkaamalla linkkejä pääset lukemaan postaukset eri tarhoilta.

Lisää tietoa kuvien koirista löydät Rescueyhdistys Kulkurien nettisivuilta.