Pelataan niillä korteilla, jotka meille on jaettu

Koiraan liittyvät odotukset, niiden mureneminen ja koiransa hyväksyminen virheineen. Aihetta käsittelevää aiempaa postaustani oli yllättävän vaikea kirjoittaa ja se tuntui ahdistavalta myös itselleni, vaikka olenkin pohtinut ja työstänyt näitä asioita jo vuosia. Vaikka periaatteessa voin itse sanoa hyväksyneeni Luckyn sellaisena kuin se on, virheineen, huomaan kuitenkin edelleen joskus yrittäväni mielessäni survoa Luckya sille sopimattomaan muottiin. Saatan myös esimerkiksi kokea huonommuuden tunnetta siitä, ettei Luckyn kanssa voi lenkkeillä tietyissä paikoissa tai kun suuntaamme päivän pisimmälle lenkille iltamyöhään stressaavien häiriöiden välttämiseksi. Täysin syyttä, tiedän, mutta joskus ne omat ja koiran rajoitteet kuitenkin pääsevät kaikesta huolimatta valtaamaan mielen.

"Haasteita on ollut erinäisiä ja minun on ollut todella vaikea muuttaa odotuksiani juurikin siitä kaikkialle mukana kulkevasta ja kaikkia rakastavasta koirasta. Teen sen eteen töitä vieläkin, kolme vuotta myöhemmin"

Aiempi tekstini herätti runsaasti hyvää keskustelua myös Instagramin puolella. Sain muutamalta ajatuksiaan jakaneelta, ihanalta Instaseuraajalta luvan jakaa heidän keinojaan haastavamman koiran hyväksymiseen, joten päätin ihan oman blogipostauksen verran sukeltaa syvemmälle konkreettisiin vinkkeihin itse hyväksymisprosessista. Seuraajien anonyymit kokemukset löytyvät lainauksista ja loput tekstistä on sitten omia ajatuksiani.

Päivän kysymys siis kuuluu: miten oikeasti hyväksyä oma koira sellaisena, kuin se on? Miten romuttaa omat odotuksensa ja hyväksyä esimerkiksi koiran hermorakenteen ongelmat ja perusluonteen ristiriidat omien toiveiden kanssa? Ja ehkä se itselleni kysymyksistä vaikein: miten hyväksyä oma rajallisuus koiran kouluttajana ja ohjaajana?

Ensimmäinen kynnys oman koiransa hyväksymisen tiellä on oman kokemukseni mukaan koiran ymmärtäminen. Miksi koira käyttäytyy tietyllä tavalla? Mitä tunteita käytöksen taustalla on? Mistä asioista koiran luonne ja käytös koostuvat ja ovatko nämä toisistaan erillisiä asioita?

"Kun olen oppinut ymmärtämään koiraa ja sen lähtökohtia, on yhdessä eläminen ja koiran hyväksyminen helpottunut todella paljon"

Jotta oman koiran voi hyväksyä kaikkine piirteineen, olisi ensin hyvä ymmärtää, millainen sen oman koiran persoonallisuus on. Koiran persoonallisuuskategorioita on hurjasti erilaisia ja niissä ei vaikuta maailmalla olevan toistaiseksi kovin yhtenäistä linjaa, mutta esimerkiksi Helsingin yliopiston tuoreessa Koirien geenitutkimus -projektissa koirien persoonallisuus on jaoteltu seitsemään piirteeseen: energisyys, dominoivuus, koirasosiaalisuus, ihmissosiaalisuus, määrätietoisuus, keskittyminen/tasaisuus ja epävarmuus. Myös esimerkiksi koirien Smartdog-kognitiotestit kehittäneen Katriina Tiiran kirjassa Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus, käsitellään aihetta melko laajasti. Kirja on seuraavana myös omalla äänikirjalistallani ja Tiiran kirjaa käsittelevän luennon taannoin kuunneltuani, olen varma, että kyseessä on ihan mahtava teos.

Itseäni on auttanut syvällinen perehtyminen koiran käytöksen syihin, koiran persoonallisuuten ja siihen vaikuttaviin seikkoihin, kuten kokemuksien, geenien ja elämän alkutaipaleen merkityksiin. Kun ymmärrämme, että koiran käytöksen takana on tunne tai ehkä vietti, voi sen hyväksyminen olla helpompaa, kuin jos omassa pienessä päässämme kuvittelemme koiran vain olevan tottelematon tai rasittava. Ymmärtämättömyys saa myös usein meidät ihmiset tarttumaan huonoihin keinoihin tilanteen työstämiseksi ja saa hermot kireälle, eikä tilanne ainakaan helpota. Vinkkini on siis: lue, perehdy, hae apua. Joku ulkopuolinen taho voi antaa sinulle paljon ymmärrystä oman koirasi käytöksestä ja näin johdattaa oikealle tielle kohti koirasi piirteiden hyväksymistä. 

Toinen tärkeä asia hyväksymisen tiellä on vertaistuki - ja samalla turhan vertailun lopettaminen. Kaikkien muiden elämä ei ole niin ruusuista, kuin miltä se somen tai jonkun yksittäisen hetken perusteella ehkä näyttää. Useimmilla on haasteita koiriensa kanssa, mutta miten haasteet nähdään ja miten ne käsitellään omassa päässä, on se asia, joka todellisuudessa merkitsee kaikista eniten. Koiran käytökseen vaikuttavat todella monet asiat ja ihmisen on ihan mahdoton hallita kaikkea koiran taustassa, elämässä ja ympäristössä. Joidenkin taipaleelle nyt vain ilmaantuu tiettyjä kuoppia, jotka sitten otetaan vastaan parhaan osaamisen mukaan.

"Huomaan ajattelevani muita "tavallisia" koiria nähdessäni, miten ne ovat rauhallisia ja helppoja, eivätkä esim stressaa uusissa paikoissa"

Itselläni kesti vuosia pyristellä irti murentuneen pilvilinnan raunioista, mutta yksi tärkeimmistä asioista tällä pitkällä taipaleella on ollut vertaistuki. Rescuekoiraryhmien löytäminen Facebookissa, Kulkurien kautta tulleet rescuekokemukset ja -osaaminen, tämän blogin kautta saadut kontaktit sekä nykyään vahvasti esimerkiksi juuri Instagram ovat olleet todella tärkeässä asemassa Luckyn haasteiden hyväksymisessä. Kun huomaa muiden suhtautuvan rennommin asioihin tai olevan sinut omien koiriensa vaikeidenkin haasteiden kanssa, olen myös itse saanut rauhan lopettaa jatkuvan ylisuorittamisen ja Luckyn väkisin muokkaamisen yrittämisen. Samalla olen saanut vahvistusta sille, etten todellakaan ole yksin tunteideni kanssa, ja että meidänkin yhteiselo varmasti tulee muovautumaan vuosien varrella. Ja niinhän se on muovautunutkin.

Nykyään voin ainakin useimpina päivinä sanoa hyväksyväni, ettei omasta koirastani koskaan tule citykoiraa tai kaikkien kaveria ja että meidän ikuisesti täytyy ottaa uudet vieraat vastaan kotiin pienoisin erityisjärjestelyin. Asia, joka osaltaan myös on vaikuttanut paljon omaan ajatusmaailmaan ja tilanteen käsittelyyn, on ollut tietoinen oman ajattelun muutos: voisiko täydellisyys tarkoittaa jotakin muuta, kuin rauhallista, avointa ja helppoa koiraa joka tilanteessa? Voisiko Lucky olla juuri se täydellinen koira minulle, vaikka en itse sitä aina ole ymmärtänytkään?

"Jos minulle olisi tullut se ns. helppo koira, en varmasti olisi kasvanut, kehittynyt ja oppinut näin paljon ja nopeasti koiraihmisenä, kuin mitä meidän yhteisellä taipaleella nyt olen"

Tämä samainen ajatus on auttanut itseäni ja myös saanut ajattelemaan oman navan ulkopuolelle. Kuuluuko minun edes saada juuri sellainen koira, jota toivon, vai kuuluuko minun olla koiralleni juuri sellainen ihminen, kuin mitä se tarvitsee? Olen oppinut tarkastelemaan itseäni suhteessa Luckyyn ihan eri valossa ja ymmärtänyt, että myös minun kuuluu sopeutua siihen, millainen koirani on. Toki voin toivoa koiralta tiettyjä piirteitä, mutta loppupeleissä saatan saada jotakin ihan muuta - ja siinä kohtaa on vain yksinkertaisesti pelattava niillä korteilla, mitä meille on jaettu. Käytännössä se mielestäni tarkoittaa sitä, että myös minä mukaudun koiran tarpeisiin ja sitoudun tekemään sen elämästä mahdollisimman mielekästä ja kohtaamaan juuri sen kyseisen yksilön tarpeet, eikä vain sitä, että koiraa loputtomiin yritetään muovata minun elämäntyyliini sopivaksi. Eläimen omistaminen on mielestäni kuin hyvä parisuhde: vuoropuhelua, toisen ymmärtämistä ja joskus myös uhrauksia suhteen parhaaksi.

"Uskon, että joskus asioilla on tarkoitus. Mitä jos koirani olisi päätynyt toiseen perheeseen, jossa resursseja ja sinnikkyyttä koiran hoitamiseen ja kouluttamiseen ei olisi ollut yhtä paljon ja se olisi esimerkiksi joutunut kiertoon?"

Oman koiransa hyväksyminen voi olla pitkä ja kivinen tie, minä jos joku sen hyvin tiedän. Omalta osaltani voin kuitenkin sanoa, että se varmasti on mahdollista, kunhan sille antaa tarpeeksi aikaa, eikä vaadi itseltään tai koiraltaan mahdottomuuksia. Kiiltokuvakoiran tai -omistajan muottiin tähtääminen ei auta ketään, eikä se varmastikaan helpota tietä hyvään, hyväksyvään suhteeseen koiran kanssa. 

Sen sijaan niinkin yksinkertaiset asiat, kuin keskittyminen koiran hyviin puoliin, mukavan yhteisen tekemisen lisääminen arkeen - ja mahdollisuuksien mukaan myös vaikeiden asioiden vähentäminen - sekä liiallisen yrittämisen lopettaminen, voivat olla avainasemassa ensimmäisten, hyväksyvien tunteiden löytymisessä.

Odotuksien mureneva pilvilinna

Odotukset. Kaiken alku ja juuri. Uusi, kauan odotettu karvainen perheenjäsen on saapumassa perheeseen ja sitä tietysti odotetaan, kuin kuuta nousevaa. Pentua, josta olisi tarkoitus kasvaa tokovalio, kaikkialle mukana kulkeva matkakumppani, agilitykenttien kuningas tai lasten paras kaveri. Ehkä odotamme kodinvaihtajaa tai rescuekoiraa, jonka rakkaudesta ja kiitollisuudesta maalailemme mielessämme etukäteen ruusuisia kuvia. Jokainen odottavan päivä tuo mukanaan kasvavia odotuksia, haaveita ja unelmia yhteisestä elämästä. Minä ja koira, koira ja minä. Meistä tulee maailman paras tiimi.

Näin ne odotukset ainakin yltiöoptimistisen haaveilijan päässä usein kehittyvät. Muistan edelleen joulun välipäivät loppuvuonna 2013. Koiratarhavierailuun oli aikaa pari viikkoa ja parikymppinen minä olin tapani mukaan jo haavemaailmassani ehtinyt rakentaa itseni ja tulevan, silloin vielä tuntemattoman, rescuekoirani ympärille pilvilinnan, jonka sisällä heittelimme palloa kesäisillä puistopiknikeillä, loistimme agilitykentillä ja vietimme kesäiltoja kaveriporukan kanssa Helsingin terasseilla - yhdessä. Mielikuvituskoirani kulki mukanani kaikkialle, oli iloinen, aktiivinen, sosiaalinen ja jatkuvan ihailun kohteena, sillä olihan se entinen tarhakoira, joka minun kanssani oli saanut uuden elämän. Kaikki oli täydellistä, muulle ei pilvilinnassa ollut tilaa.

Näihin ajatuksiin palaaminen ja niiden sanoittaminen tuntuu kipeältä. Paitsi, että nykyään tietysti ymmärrän, ettei entiseltä tarhakoiralta (tai oikeastaan miltään koiralta) voi odottaa haaveitani vastaavia piirteitä tai käytösmalleja, tiedän myös, että nämä pääni sisäiset odotukset olivat Luckyn alkuaikojen haasteiden ja silloiseen oman, koko mielen sumentavan ahdistuksen juuri. Pettymys koiraan ja itseeni myrkytti kaiken ja peitti alleen ilon, onnistumiset ja koiran positiiviset ominaisuudet. Pilvilinnasta ei ollut jäljellä kuin someen postattu kiiltokuva.

Nykyään adoptioyhteyshenkilönä rescueyhdistyksessä toimiessani, painotan perheille kerta toisensa jälkeen, että odotukset kannattaa pitää maltillisina. Ei kannata odottaa juuri tietynlaista koiraa tai rakentaa mielikuvaa tulevasta yhteisestä elämästä etukäteen, vaan vastaanottaa uusi perheenjäsen mahdollisimman avoimin mielin. Onneksi valtaosa adoptoijista ovat tänä päivänä mielettömän paljon nuorta itseäni perehtyneempiä, toki myös esimerkiksi kokemuksia rescuekoiran kotiuttamisesta löytyy tänä päivänä huomattavasti enemmän ihmisten lähiympäristöstä ja sosiaalisen median kanavista. Useimmat tiedostavat hyvin, että rescuekoiran kohdalla tarhakäytös kertoo vain pienen osan koiran todellisesta luonteesta, kuin myös, että kasvattajalta hankittu pentu taas kasvaa täysin omaksi yksilökseen, joka voi erota paljonkin vanhempiensa luonteista. Mitä vähemmän tulevalta koiraltamme etukäteen odotamme, sen helpompaa on suhtautua neutraalisti koiran piirteisiin ja käytökseen myöhemmässä vaiheessa. Vaikka olenkin optimisti henkeen ja vereen, on tämä se yksi harvinainen kohta, jossa itsekin näen pienen pessimismin antavan enemmän, kuin ottavan. Toivo aina parasta, mutta varaudu pahimpaan.

Musertavan pettymyksen ja riittämättömyyden tunteen alta pyristely ei ole itselleni ollut helppo prosessi. Niin oman kuin Luckyn rajallisuuden hyväksyminen on vaatinut paljon työtä ja aikaa, enkä vieläkään rehellisesti voi puhua täydellisestä hyväksynnästä. Vieläkin joskus, kun yritän ajoittaa päivän lenkkejä rauhallisempiin kellonaikoihin, jotta Luckyn ei tarvitsisi stressaantua esimerkiksi suuresta määrästä ulkona leikkiviä lapsia, koen epäonnistuneeni. Mietin, että olenpas huono koirankouluttaja, kun vieläkään, seitsemän vuoden jälkeen, ulkoilu kaikissa paikoissa kaikkiin vuorokauden aikoihin ei ole Luckylle mielekästä. Todellisuudessa ymmärrän ajatusmallin typeryyden, mutta vanhat tavat ovat tiukassa.

Siitä huolimatta uskon, että hyväksyntä on se vankka pohja, jota tarvitaan, jotta kestävää yhteistyötä koiran ja ohjaajan välille voidaan alkaa rakentaa. Vaikka tosiasia alkuun saattaa kirpaista, ensimmäinen askel koiransa hyväksymiseen omana yksilönään on tiedostaa, että koiraakaan ei voi muokata loputtomiin. Voimme tarjota koiralle erilaisia selviytymisvälineitä ja -keinoja, voimme muokata koiran käytöksiä tiettyyn rajaan asti, voimme arkea muuttamalla vaikuttaa koiran elinympäristöön. Mutta vaikka tekisimme mitä, me emme voi muuttaa koiran perusluonnetta. Meidän on pakko pelata niillä korteilla, jotka meille on jaettu.

Tämä aihe tuntuu niin tärkeältä, että taidan jatkaa erikseen seuraavassa postauksessa konkreettisista vinkeistä, jotka ovat auttaneet itseäni päästämään irti pettymyksestä ja hyväksymään Luckyn arkuuden ja epävarmuuden pysyvänä osana sitä. Kuulisin myös seuraavaa postausta ajatellen todella mielelläni muidenkin ajatuksia aiheesta - onko sinulla joskus ollut hankaluuksia hyväksyä omaa koiraa sellaisenaan, haasteineen? Miten olet asiaa työstänyt vai oletko ollenkaan?

Kiitollinen kaikista kommenteista!

Postauksen toinen osa löytyy nyt täältä.

10 oivallusta, joiden ymmärtäminen olisi tehnyt rescuekoiran kotiutumisesta huomattavasti helpompaa

Maaliskuussa Luckyn kotiutumisesta on kulunut seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta. Samalla, kun muistan jotkut asiat kuin eilisen, osa yhteisen taipaleemme alkuajoista on jo alkanut sumentua ja muistot hälventyä. Tuntuu tavallaan ihan uskomattomalta, mutta kuitenkin niin itsestään selvältä, että Lucky on ollut osa elämääni seitsemän vuoden ajan.

Näissä seitsemässä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon - varsinkin oman pääni sisällä. Siitä stressaavasta, koiranomistajuutta ylisuorittavasta, kokemattomasta 22-vuotiaasta ensikoiran omistajasta on näiden vuosien varrella kasvanut koiramaailman syövereihin uppoutunut koirafriikki, jonka elämänkatsomus ja osaaminen on kehittynyt usealta eri kantilta. Tänä päivänä tekisin rescuekoiraa kotiuttaessani niin monta asiaa täysin eri tavalla, ensimmäisistä yhteisistä hetkistä lähtien.

Toimin itse Rescueyhdistys Kulkureissa adoptioyhteyshenkilönä ja adoptioprosesseja perheiden kanssa läpikäydessäni ja heitä koiran kotiutumisen jälkeen tukiessani, pinnalla on yleensä muutamiin tiettyihin eri asioihin liittyvät haasteet. Useat niitä samoja, joiden kanssa stressaava 22-vuotias minä aikoinaan kamppaili. Ajattelinkin nyt blogipostauksen muodossa avata näitä aiheita ja niihin liittyviä omia, vuosien varrella saamiani oivalluksia, joiden ymmärtäminen aikoinaan olisi helpottanut kotiutumisprosessia huomattavasti, sekä koiran että itseni kannalta.

1. Pidä odotukset maltillisina

Tiedän, ettei omia odotuksia aina täysin pysty hallitsemaan, ja että sitä uppoutuu kuvittelemaan mielessään utopistista kuvaa uudesta koirasta ja kotiutumisesta. Koko kotiutumisprosessia helpottaa kuitenkin hurjasti, jos itse pystyy hyväksymään, ettei mitään eläintä hankkiessa täysin voi tietää, millainen tyyppi sieltä kuoriutuu. Kun koiralle ei aseteta liikaa odotuksia, ei myöskään tule niin suuria pettymyksiä, kun koira ei sitten vastaakaan kaikkea sitä, mitä mielessään on kuvitellut. Muistan vieläkin omat kuvitelmani siitä, miten Lucky olisi mukanani kaikkialla: piknikillä puistoissa, kahviloissa ja kyläilemässä. Uskon, että Luckyn hyväksyminen juuri sellaisena kuin se on, olisi ollut huomattavasti nopeampi ja helpompi prosessi, ellen olisi ollut niin kiinni näissä Luckyn kohdalla epärealistisissa odotuksissa.

2. Mihinkään ei ole kiire

Sitten koiran kotiutuessa se tylsä klassikko, jota nykyään adoptioyhteyshenkilönä hoen perheille kuin jumittava levysoitin konsanaan. Koen kuitenkin, ettei tätä voi painottaa liikaa. Itsekin muistan ajatelleeni antaneeni Luckylle runsaasti aikaa sopeutua arkeen, ennen kaikenlaisiin uusiin paikkoihin ja tilanteisiin säntäämistä, mutta nyt taaksepäin palatessani näen, että sitä aikaa olisi tarvittu niin paljon enemmän. Liian hitaasti rescuekoiran kanssa eteneminen on todella harvinaista, kun taas liian nopeasti uusiin tilanteisiin sinkoaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Muista, että mihinkään ei ole kiire, eikä rescuekoiraa kannata yrittää sosiaalistaa samalla tavalla, kuin kasvattajalta otettua pentua.

3. Nauti itse matkasta

Sekä liian korkeisiin odotuksiin että turhaan kiirehtimiseen rescuekoiran kotiutuessa vaikuttaa uskoakseni vahvasti meidän todella tavoitekeskeinen, minulle-kaikki-heti-nyt -kulttuurimme. Helposti ajatellaan, että koiran täytyy pystyä tekemään tai olla tekemättä sitä ja tätä, tai käyttäytyä jollain tietyllä tavalla. Totta kai on käytöksiä, jotka hankaloittavat arkea koiran kanssa ja joista toivotaan aikanaan päästävän eroon, mutta kun puhutaan koiran käytösten muokkaamisesta, ei ole olemassa oikotietä onneen. Miksi siis vain tuijottaa kaukana häämöttävää tavoitetta sen sijaan, että nauttisi matkan aikana koettavista edistysaskelista?

4. Pelaa niillä korteilla, jotka teille on jaettu

Edeltäviin kohtiin liittyen, näen todella tärkeänä myös ymmärtää ja hyväksyä, millainen se oma koira on. Kaikkea ei voi, tai mielestäni myöskään kuulu, yrittää muuttaa, vaan jokainen yksilö tulisi hyväksyä omine puutteineen. Mitä nopeammin sitä hyväksyy, että tämä oma koira nyt on impulsiivisempi, haukkuherkempi, metsästysviettisempi, arempi tai energisempi, kuin mitä adoptoidessani kuvittelin, sen helpompaa yhteisen sävelen löytäminen arjessa on. Tässä vaikeinta onkin muuttaa omaa asennetta, odotuksia ja ajatusta siitä, millainen koiran pitäisi olla tai mihin sen pitäisi pystyä, mutta loppupeleissä se takuulla palkitsee. Ketään ei hyödytä, että koiraa yrittää väkisin puristaa sille sopimattomaan muottiin.

5. Panosta stressin laskemiseen

Oli sitten kyse haukkumisesta, resurssiaggressiivisuudesta, perheen ihmisille tai muille eläimille murisemisesta arjessa tai ylikierroksilla käymisestä, on vastakotiutuneen rescuekoiran kohdalla useimmiten perimmäisenä syynä liian korkeat stressitasot. Kova stressi tekee koiran reaktioista usein ylimitoitettuja (kuten myös meidän ihmisten, mieti itse miten reagoit sinua ärsyttävään asiaan ultimaattisessa stressitilassa). Liian stressaantunut koira ei myöskään opi tai kykene sisäistämään uusia käytösmalleja läheskään yhtä tehokkaasti, kuin kunnolla rentoutunut koira. Vastakotiutuneen rescuen kanssa onkin ihan erityisen tärkeää panostaa stressin laskemiseen rauhoittavan tekemisen ja liikaa stressitasoja nostattavan tekemisen välttämisen kautta. 

Suosittelen ihan kaikille koiranomistajille (mutta varsinkin rescuekoiran adoptoiville tai arkojen tai remmirähjien koirien omistajille) Zenkoiran stressiä käsittelevää artikkelia. Artikkeli selkiyttää konkreettisin esimerkein, miksi kasautuva stressi on koiralle niin haitallista.

6. Välttely on myös koulutusta

Tämän asian kunnollisessa sisäistämisessä meni itselläni turhauttavan kauan. Vuosia elin siinä uskossa, että koiraa pelottavat asiat olisi kohdattava arjessa, jotta se ajan kanssa tottuisi niihin. Todellisuudessa suurimmat edistysaskeleet Luckyn pelkojen suhteen ovat aina tulleet, kun olen ottanut sitä pelottavasta asiasta mahdollisimman paljon etäisyyttä pitkäksi aikaa. Tietyn asian pelon "työstämiseen" ei siis välttämättä aina tarvita suuria määriä toistoja, vaan joskus tilannetta jo auttaa pelkkä elämän rauhoittaminen ja stressin laskeminen. Ulkoilupelon suhteen eniten ollaan edistytty juuri niissä tilanteissa, kun olen siirtänyt ulkoilut kokonaan rauhallisille vuorokaudenajoille, metsiin ja vain kodin lähiympäristöön sekä karsinut hetkeksi pois kaikki "treenilenkit" vilkkaammista ympäristöistä. Nykyään ymmärränkin, että edistyksen tiellä on ollut juuri edellä mainittu kasautunut stressi, joka ei koskaan täysin ole päässyt purkautumaan jokaisen päivän lenkin kerryttäessä Luckyn stressiä entisestään. 

7. Opettele lukemaan koiraa

Tutustuin itse melko laajasti koirien elekieleen jo ennen adoptiota, mutta siitäkin huolimatta matkan varrella moni asia olisi helpottunut, jos olisin perehtynyt aiheeseen vielä vähän lisää, esimerkiksi tämän Koiruuksien Klubin artikkelin tai tämän Zenkoiran artikkelin lukemalla. Adoptioyhteyshenkilönä saan tasaisin väliajoin perheiltä yhteydenottoja koskien "koiran murinaa, näykkimistä tai hyökkimistä täysin varoittamatta", kun todellisuudessa valtaosassa tapauksia niitä varoittavia eleitä ei vaan ole huomattu tai osattu lukea. Esimerkiksi rescueilla kotiutumisen alkuvaiheissa todella tavallisen resurssitarkkuuden työstämisessä koiran elekielen ymmärtäminen ja sen myötä ennakointi on kaiken a ja o.

8. Takapakit kuuluvat asiaan

Jo useamman viikon täysin sisäsiisti pentu alkaa taas pissailla sisälle, ulkona reippaasti lenkkeillyt koira kulkee taas häntä koipien välissä ja kotona perheenjäsenten kanssa jo rentoutunut koira murisee taas sitä lähestyvälle ihmiselle. Takapakit kehityksessä tuntuvat usein raskailta ja sitä alkaa epäillä, onko suunta koiran kanssa todellakin oikea. Tosiasia kuitenkin on, että takapakitkin kuuluvat lähes poikkeuksetta asiaan, ja yleensä edistyminen alkaa taas pian ja nopeasti takapakkien jälkeen. Älä siis stressaa tai koe epäonnistuneesi, mikäli koira tuntuisikin hetkellisesti taantuvan.

9. Koiran käytös tulee muuttumaan

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että koiran käytös kotiutumisen alkuvaiheissa ei ole sen todellista persoonaa tai luonnetta. Koira on saapuessaan todella stressaantunut, väsynyt ja jännittynyt, onhan sen koko elämä heittänyt kärrynpyörää kertaheitolla. Koira voi saapuessaan olla passiivisen oloinen viilipytty ja muutaman viikon päästä jo muuttua riehakkaaksi energiapommiksi, tai ensimmäisinä päivinä olla täysin kykenemätön rauhoittumaan, vaikka se kuukauden päästä jo köllöttelee ketarat ojossa sohvalla. Juuri tämän vuoksi avoin mieli ja ne maltilliset odotukset koiralle ovat niin tärkeitä: emme todellisuudessa tiedä, millainen koira sieltä kotiutumisen edetessä, itsevarmuuden karttuessa ja turvallisuuden tunteen kasvaessa kuoriutuu.

10. Älä ylisuorita - hae apua

Listani viimeinen oivallus on muistutus eteenkin kaikille itseni kaltaisille, elämää ylisuorittaville nuorille naisille: koiranomistajuus ei ole suoritus. Täydellisen koiran kouluttaminen ei ole listalta raksittava tehtävä, eikä koirasi käytös ole mittari onnistumisestasi elämässä. Älä vertaile itseäsi tai koiraasi toisiin ja hae apua, kun siltä tuntuu. Itse kärvistelin ensimmäiset vuodet riittämättömyyden tunteiden vallassa ihan turhaan, kun ammattiapuakin olisi ollut saatavilla.

Positiivisia metodeja käyttävä, rescuekoiriin perehtynyt ammattikouluttaja voi ulkopuolisen silmin antaa uusia ideoita ja ajatuksia siitä, miten yhteiseloa voisi lähteä helpottamaan. Avun tarvitseminen ja hakeminen ei ole heikkous, vaan osoitus siitä, että tosissaan haluaa kamppailla koiransa hyvinvoinnin vuoksi.

Mitä on todellinen koiranelämä?

Torstaina talsimme Luckyn kanssa Sipoon metsissä, täydellisessä hiljaisuudessa, vain me kaksi. Lähtiessämme kotoa vettä satoi kaatamalla, ja ehdin jo kirota ääneen, että suunnittelemastani  ihanasta metsälenkistä todennäköisesti tulisi märkä ja nihkeä. Kuitenkin autosta perillä noustessamme sade oli lakannut yhtä yllättäen, kuin oli alkanutkin. Nihkeän lenkin sijaan saimme täydellisen vilpoisan, ihanan metsäkävelyn, jonka aikana ajatukseni ehtivät poukkoilla elämästä kuolemaan.

Päällimmäisenä mielessäni pyöri kuusi viikkoa sitten saatu diagnoosi. Meitä Instagramin puolella seuraavat ovatkin jo ehtineet lukea ajatuksiani aiheesta useammasta eri postauksesta, mutta tämänhetkisen tilanteen avaaminen täällä blogin puolella on tuntunut jotenkin erityisen vaikealta. Halusin kertoa jotain muutakin, kuin pelkän epikriisin sisällön, kipulääkkeiden päivittäisannoksen ja liväravinteiden merkit. Halusin kertoa, miltä minusta tuntuu.

Tunteiden jäsentämisessä meni kuitenkin yllättävän kauan. Diagnoosin saannin jälkeen nyyhkytin ripsarit poskilla puolen tunnin ajomatkan Tuusulan Eläinlääkäriasema Askeleesta kotiin Itä-Helsinkiin. Kotiin päästessäni pääni oli nestehukasta hellänä ja olo oli kaikin tavoin musertunut. Päässä risteili sata eri kauhukuvaa siitä, miten Luckyn elämä ei enää koskaan palaisi entiselleen, miten sen kivut pahenisivat päivä päivältä ja miten eläväinen koirani kuihtuisi kasaan silmieni edessä. En ollut millään tasolla valmis kohtaamaan ensimmäisen oman koirani kuolemaa ja pelkkä ajatus irti päästämisestä ahdisti suunnattomasti.

Nyt kaikki tätä lukevat varmasti luulevat Luckyn olevan vähintäänkin kuolemansairas, vaikka todellisuudessa kyseessä on niinkin epädramaattinen vaiva, kuin lonkkien nivelrikko. Lonkkaröntgenistä paljastui osteopaatin arvailujen mukaisesti nivelrikko molemmissa lonkissa ja vaikka itsekin olin varma, että jokin lonkissa Luckya vaivasi, ei oman koiran parantumattomaan fyysiseen vaivaan mitenkään voi ihan täysin varautua. Minun koirani, joka koko elämänsä oli ollut niin terve, tulisi tarvitsemaan jatkuvaa lääkitystä, ehkä jopa loppuelämäkseen. Minun koirallani oli parantumaton kiputila, joka mahdollisesti tulisi lyhentämään sen elämää.

Elämä kuitenkin jatkui diagnoosinkin jälkeen. Lucky söi tulehduskipulääke- ja lihasrelaksanttikuurit akuutteihin jumeihin ja kipuihin ja sille aloitettiin päivittäiset gabapentiiniannokset. Lääkekuurien alussa väsymys painoi, eikä Lucky ollut ollenkaan oma itensä. Pikkuhiljaa sen olo kuitenkin selkeästi muuttui ja päivä päivältä se vaikutti iloisemmalta, reippaammalta ja vetreämmältä. Kontrollikäynnillä viikko siitten kaikki jumit olivat kadonneet, Lucky aristi huomattavasti vähemmän lonkkien taivuttelua ja takajalkojen jäykkyys oli muisto vain. Lääkkeiden teho oli selkeä.

Samoillessamme Sipoon metsissä torstaina, mietin edellä onnellisena kirmaavaa koiraani, sen innosta korkealla sojottavaa häntää ja kevyttä askelta. Mietin, mitkä asiat tekevät juuri Luckyn elämästä elämisen arvoista. Lucky on eläväinen, energinen, nopeasti kiihtyvä. Se on juoksija. Se rakastaa hyppiä, kiipeillä ja spurttailla. Mitä Luckyn elämä olisi ilman korkeatempoista liikkumista, vapaana juoksemista ja kauriin lailla pomppimista?

Jokainen yhdessä ylitetty este ja kylki kyljessä kuljettu mutka on nivonut minut ja Luckyn tiiviimmin yhteen. Nyt kohta 6,5 vuoden jälkeen meidän välinen kommunikointimme on muuttunut usein lähes sanattomaksi; katseet, eleet ja yhdessä opitut käytösmallit tekevät arjesta mutkatonta. Minä tiedän, mitkä pikkulapset lenkillä tulevat aiheuttamaan haukkukonsertin ja osaan ennakoida tilanteet lähes ajattelematta. Metsälenkillä luoksetulosana on tarpeeton, koska pelkkä katsekontakti riittää kertomaan, että suunta vaihtuu. Olen vuosien varrella virheideni kautta vihdoin oppinut käyttäytymään koiran silmissä ennustettavasti ja sen myötä Luckyn luottamus minuun on kasvanut hurjasti. Me olemme pari, eikä elämää ilman toista pysty edes kuvittelemaan.

Mutta melkein yhtä paljon kuin minua pelottaa elämä ilman Luckya, minua pelottaa elämä, joka ei ole Luckyn arvoista. Elämä, joka ei ole Luckyn todellista koiranelämää. Sen vuoksi kaikista lohduttavimmat sanat Luckyn diagnoosin jälkeisessä tunnemyrskyssä lausui Luckya hoitanut ihana eläinlääkäri: "Harrastakaa. Juoskaa. Leikkikää. Tehkää kaikkea kuten ennenkin. Eläkää. Määrä jäljellä olevia vuosia ei koskaan tule korvaamaan menetettyä elämänlaatua".

Ja mehän elämme. Elämme rakastaen ja juosten ja täysillä niin kauan, kuin vain ikinä pystymme. Lääkkeidenkin voimalla, jos ne mahdollistavat Luckylle kivuttomat ja huolettomat seniorivuodet. Tällä hetkellä Luckyn vointi on erinomainen ja se on rennompi, seesteisempi ja liikkuvaisempi, kuin pitkään aikaan. Toivoa siis on.

Lucky testaa: Nollapäästönappulaa kotiovelle toimitettuna

Vuoden alussa opiskelukaverini vinkkasi, että hänen tuttunsa etsi uuden koiranruokayrityksen pilottiprojektiin testikoiria ja innosta hihkuen ilmoitin tietysti Luckyn heti mukaan projektiin. Yhtäkään koiranruokaa, jota Lucky ei suuhunsa pistäisi, ei koskaan ole tullut vastaan, ja teräsvatsaisena koirana uutuuksien testaaminen ei ole Luckylle ongelma. Kaiken lisäksi projekti kuulosti mielestäni todella mielenkiintoiselta: nollapäästökoiranruokaa kotiinkuljetuksella ja juuri koiran tarpeiden mukaan räätälöitynä. Voisiko parempaa komboa ollakaan?

Nyt pian yhden syödyn kahden kilon ruokasäkin jälkeen ajattelin, että olisi hauska täällä blogissakin kertoa aiheesta hiukan lisää, sillä mielestäni pienellä hiilitassunjäljellä koiranruokaa tuottavaa startupia on kiva tukea. Kyseessä ei siis ole maksettu yhteistyö, mutta ruoka on saatu ilmaiseksi testiryhmään kuulumista vastaan.

Kyseessä on siis aloitteleva, koiranruokaa tuottava suomalainen startup Alvar Pet. Yrityksen pääpaino on lemmikkien hiilitassunjäljen pienentämisessä, pohjoismaisissa ja kestävissä raaka-aineissa sekä asiakaslähtöisyydessä. Nollapäästöisyys oli se, joka kiinnitti huomioni ja kiinnostukseni heti alussa, mutta saatuani ruoat kotiin asti, myös muut yksityiskohdat tekivät suuren vaikutuksen.

Ensimmäisenä se kotiinkuljetus. Siis ah, kuinka helppoa. Sain itse valita postilta toimitusajankohdan joten sekään ei aiheuttanut päänvaivaa (vaikka tässä nyt vaan kotona tällä hetkellä istutaankin :-D). Kotiinkuljetus on myös asiakkaalle ilmainen. Autollisena en ole aiemmin kokenut ruoan rahtaamisen kaupasta olevan erityisen raskasta, mutta onhan tämä nyt aika helppoa ja ihanaa.

Sitten niinkin pinnallinen asia, kuin paketointi ja ulkonäkö. Tosiasia nyt vaan on, että onhan se kiva, jos pakolliset koiranruokapussitkin hivelevät silmää ja pakkaukset on suunniteltu laadukkaan näköisiksi. Ruokasäkit toimitettiin pahvilaatikossa, jossa siinäkin oli Alvar Petin tyylikäs tassunjälki-logo printtinä. Itse säkit on valmistettu paperista ja ovat siksi täysin kierrätettäviä (lajitellaan kartonkikeräykseen). Mahtavaa!

Ja siis hei, onhan nimikoitu ruokasäkki aika ihana?

Ruoan mukana toimitetaan myös aina ruokintaohjeet, sekä kattava ja selkeä sisällysluottelo. Kun tilasin ruoat Alvarin nettisivuilta, täytin samalla profiilin Luckysta, koiran iästä, aktiivisuustasosta, mahdollisista allergioista ja koosta. Ruoka valikoitui sitten sen mukaan. Meillä siihen vaikutti pääasiassa Luckyn ikä sekä lievä ylipaino, eli meille valikoitui kevyempi, vanhemmalle koiralle sopiva nappula.

Arvostan itse suuresti ruokintaohjetta ja että siinä lukee selvästi, minkä verran kyseistä nappulaa olisi hyvä Luckyn kokoiselle koiralle päivässä syöttää, kun tavoitteena on painonhallinta. Kätevää!

Mutta sitten siihen tärkeimpään: makuun! Kertoessani tästä pilottiprojektista äidille, hän nauroi, että mikäli Luckylle ei nappula maistuisi, voisi koko ruoan tuotannon saman tien lopettaa :-D Ja onhan hänellä toki hyvä pointti: jos Lucky ei syö, ei takuulla kyllä kukaan muukaan. Alvar Petin onneksi nappula on kuitenkin maistunut Luckylle alusta asti paremmin kuin hyvin. Tässä Luckyn nappulassa pääraaka-aineina on hävikkikana, ohra, herneet ja yrtit.

Suurin plussa ruokaan liittyen koen kuitenkin olevan nappulan koko. Se on useimpiin muihin koirannappuloihin verrattuna melko pientä ja sopii siksi erinomaisen hyvin myös treeninameiksi tai aktivointileikkeihin. Nappulan haju on myöskin aika vahva ja pussia ei kyllä suoraan sanottuna halua jättää aukinaiseksi minnekään, mutta tämähän toki on muuten vain positiivinen asia. Vahva haju puhuu mielestäni laadukkaiden raaka-aineiden puolesta ja houkuttelee koiraa paremmin esimerkiksi treeneissä.

Että sellanen nappula! Meillä on tosiaan nyt syöty tätä kohta kuukausi ja ensimmäisen säkin pohja alkaa näkyä. Luckyn vatsa ei kuten tavallista reagoinut mitenkään ihmeemmin, vaikka siirryimme suoraan vaan uuteen nappulaan. Ainoat huomattavat erot entiseen on ollut hiukan erilaisen hajuinen hengitys ja alussa Luckylla selkeästi oli vähän enemmän ilmaa suolistossa. Se on kuitenkin nyt tasoittunut.

Meillä on tätä ruokaa nyt kotona useampi pussi ja tullaan ehdottomasti jatkamaan nappulan syömistä ja sen jälkeen tsekkailla, miten Lucky voi ja tuntuuko nappula edelleen hyvältä. Mikäli jengiä kiinnostaa, voin päivitellä tänne fiiliksiä myös kun toinen pussi lähentelee loppuaan!

Suurkiitos vielä Alvar Pet, kun pääsimme mukaan pilottitestaajiksi! :-)

"Kyllä sitä saa silittää, se on ihan kiltti" – mutta mitä on kiltteys ja millainen on kiltti koira?

Tämän postauksen aihe on pyörinyt mielessäni jo pitkään, varmaan liki useamman vuoden. Olen kirjannut otsikon puhelimen muistiin aikoja sitten ja palaan yhä uudestaan ja uudestaan pohtimaan aihetta ja sitä ympäröivää ilmapiiria ja tapaamme tarkastella eläviä olentoja ympärillämme. No, nyt on vihdoin aika ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa tästä itselleni ennenaikaisia harmaita hiuksia aiheuttaneesta aiheesta, nimittäin kilteistä koirista.

En tarkalleen muista, mistä tämä aihetta koskeva pohdintani oikeastaan lähti liikkeelle, mutta muistan kiltti-sanan käytön ärsyttäneen jo kauan. Kilttiähän nimittäin viljellään melkoisen reippaasti sekä eläimiä että lapsia koskevissa kuvauksissa: "Musti on kiltti, sitä saa kyllä silittää", "Naukusti on kiltti, ei koskaan raavi ihmistä" tai "Meidän Roope ei kyllä koskaan löisi toista, hän on niin kiltti". Nämä kuvailut ovat varmasti tuttuja kaikille ja kiltti-sana onkin niin iskostunut elämäämme lapsuudesta saakka, että sen merkitystäkään harvemmin tulee kyseenalaistaneeksi. Nyt on aika kyseenalaistaa.

Palataan perusteisiin: mitä kiltti siis oikeastaan edes tarkoittaa? Wikisanakirjan mukaan kiltti tarkoittaa sitä, että tahtoo toiselle hyvää. Okei, selvä. Kiltteys on siis synonyymi hyväsydämisyydelle. Mutta miksi kiltteyttä sitten niin usein käytetäänkin kuvailemaan toimintaa (tai jonkun asian tekemättä jättämistä), kun lapsen tai eläimen konkreettinen toiminta niin usein kumpuaa jostakin aivan muusta, kuin kiltteydestä tai ilkeydestä?

Tämä on se ongelman ydin: kiltteys ei ole toimintamalli.

Vihaan sitä, että koiraa kutsutaan kiltiksi, kun se ei pure, murise, riko tavaroita, hauku häiritsevästi, paimenna lapsia, vartioi ruokaa, hypi päin, räyhää remmissä tai karkaile. Vihaan, että lapsia kuvaillaan kilteiksi, kun he ovat rauhallisia, hiljaisia, ystävällisia, hymyileviä, osaavat käyttäytyä yleisillä paikoilla, eivät lyö, huuda tai kiroile vanhemmille. Mitkään näistä käytöksistä eivät kuvaile olennon kiltteyttä, ne ovat tunteiden purkauksia tai opittuja käytösmalleja tietyissä tilanteissa. Mikään niissä ei yleisesti ottaen liity kyseisen olennon haluun tehdä kenellekään pahaa tai hyvää.

Moni ajattelee varmaan, että mitä väliä sillä oikeasti on. Kiltti on helppo yleisnimitys hyvin käyttäytyvälle olennolle, joka pärjää sosiaalisissa tilanteissa yhteiskunnan normien mukaan. Mutta todellinen ongelma piileekin juuri siellä. Koska eikö se erityislapsi tai arka koira tai kissapopulaatiossa kasvanut entinen koditon kissa, joka ei kykene käyttäytymään yhteiskunnan toivomalla tavalla, voikin olla pohjimmiltaan ihan yhtä hyväntahtoinen ja kiltti, kuin täydellisesti käyttäytyvä, hyvällä hermorakentella varustettu lajitoverinsakin?

Voi se.

Koen, että niin kauan, kun puhumme lapsista ja eläimistä kiltteinä niiden käyttäytyessä tavalla, joka ei välttämättä ollenkaan vastaa niiden lajityypillistä käytöstä tai joka jopa peittää alleen niiden todelliset luonteet ja tunteet, meillä on käsissämme ongelma. Käyttämällä kiltti-sanaa virheellisesti arjessa vahvistamme entisestään lapsilla esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kaltaisia yhteiskunnallisia ongelmarakenteita sekä vääristynyttä kuvaa siitä, miten ihmisten ja eläinten yhteiselämän kuuluu sujua. Koirat haukkuvat, se on niiden luonnollinen tapa kommunikoida. Koirat viestittävät epävarmuudestaan ja -mukavuudestaan (mikäli niiden pienempiä signaaleita ei huomioda) murisemalla tai näykkäisemällä. Koira saattaa purra, jos ihminen on viemässä siltä tärkeän resurssin, kuten luun, koska se on koiralle luontainen tapa toimia. Mikään näistä ei tee siitä ilkeää tai tuhmaa koiraa.

Voitaisiiko siis lopettaa kilteistä koirista puhuminen?

Kun seuraavan kerran haluat viestittää vieraalle ihmiselle, että koirasi on sosiaalinen ja reipas, sano vaikka: "Mustia saa silittää, se on ystävällinen ja tykkää rapsutuksista". Tai kun kerrot kissastasi, joka viihtyy ihmisten seurassa ja tykkää huomiosta, kavereillesi, voit vaikka ilmaista: "Naukustin kanssa on todella helppo tehdä tuttavuutta, se ei ole raapivaa tyyppiä". Ja kun puhut lasten käytöksesta ulkopuolisille tai heille suoraan, jätä kiltittelyt kaapin pohjalle - myös joulun alla. Yhdenkään lapsen ei pidä turruttaa luonnettaan tai tarpeitaan saadakseen lahjoja. Sen sijaan meidän kannattaa miettiä, mistä koirien, lasten tai muiden eläinten ei-toivottu käyttäytyminen johtuu ja miten me aikuisina ihmisinä voisimme helpottaa tukea tarvitsevien elämää omalla läsnäolollamme. Kiltin muottiin väkisin survominen ei auta ketään.

Onko arasta koirasta agilityharrastajaksi?

Terkkuja kotieristyksestä! Täällä ollaan enemmän tai vähemmän vietetty kulunut puolitoistaviikkoinen, lenkkejä ja pakollisia kaupassa käynteja lukuunottamatta. Itse olen ollut etätöissä ja nyt tulevat pari viikkoa opintovapaalla yrittäen päästä graduprojektissa toivottavasti ison harppauksen eteenpäin. Lucky nauttii kun ollaan kaikki jatkuvasti kotosalla ja ollaankin työtauoilla ja iltaisin treenailtu aikamme kuluksi vaikka mitä enemmän tai vähemmän hyödyllisiä temppuja. Ihan mukiin menevää arkea toisin sanoin!

Paikka, missä ollaan näiden parin viikon aikana kuitenki käyty, on agilitykenttä. Ollaan vuokrattu pientä kenttää Koirakoulu Kompassista omaan käyttöön lievittääksemme pahimpaa aksaikävää nyt kurssien ollessa tauolla. Ennen poikkeustilan alkamista ehdimme juuri käydä loppuun agilityn D-kurssin ja maanantaina meidän oli tarkoitus aloittaa seuraava kurssi, mutta se jääköön nyt kuitenkin odottamaan myöhempää ajankohtaa. Mutta onneksi itsenäinenkin treenaaminen kehittää yllättävän hyvin, jopa suht kokematonta koirakkoakin.

Aloitimme Luckyn kanssa agilityn alkeiskurssin noin vuosi sitten. Olin jo vuosia haaveillut agilityn testaamisesta ja arvasin kyllä, että laji olisi vauhdikkaan Luckyn mieleen. Minua kuitenkin jännitti uuden lajin aloittaminen ennestään tuntemattomassa koirakoulussa epävarman koiran kanssa, koska en halunnut viedä Luckya liian vaikeaan paikkaan, missä siltä odotettaisi liikaa. Minulle on aina ollut ensisijaisen tärkeää, että koirakoulu missä treenaamme, suhtautuu kaikinlaisiin koiriin positiivisesti, käyttää koiralähtöisiä ja positiivisia koulutusmenetelmiä ja osaa luoda kaikille koirille turvallisen ja mukavan treeniympäristön niiden erityistarpeet huomioiden. Nämä asiat ehkä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta sitä ne eivät ikävä kyllä käytännössä ole. Vastaan on tullut yhtä sun toista epämääräistä kouluttajaa ja koirakoulua ja en rahoillani halua tukea yhtäkään paikkaa, jossa suhtaudutaan tympeästi rescuekoiriin tai jossa koulutustavat eivät vastaa omia arvojani.

Onneksi kuitenkin löysimme tiemme lopulta Kompassiin ja ohjaajamme Saara Kattaisen alkeiskurssille. Heti ensi hetkestä lähtien kaikki tuntui niin selvältä: Luckyn mielestä aksa oli parasta ever, minä pystyin huokaamaan helpotuksesta ja sekä Saaran että koko koirakoulun asenne koiriin osui just eikä melkein nappiin oman arvomaailman kanssa. Sinne siis jäimme ja Saaran oppeja on tullut sisäistettyä nyt jo kolmen kokonaisen kurssin verran. Ja ihan mahtavaa on kyllä ollut.

Toinen agilityn aloittamista venyttänyt seikka oli Luckyn epävarmuus ja reaktiivisuus. Pelkäsin, että agility olisi liian kierroksia nostattavaa ja että Lucky ei pärjäisi sellaisessa ympäristössä. Uskon, että nämä seikat olisivatkin aikoinaan pitäneet paikkaansa ja että Luckylle on tehnyt todella hyvää treenata intensiivisesti rally-tokoa kaikki nämä vuodet. Treenihallit ja koirakoulut ovat Luckylle onnen täyteisiä paikkoja, joissa pelot unohtuvat ja epävarmuuden tilalle kasvaa reipas tekemisen ilo. Se on tehokkaasti oppinut yhdistämään treenaamiseen liittyvät asiat positiiviseen mielentilaan ja sietää treenihalleilla häiriöitä, joita muualla ei edelleenkään kestä; esimerkiksi lapsia. Se on oppinut odottamaan suht rauhassa vuoroaan ja perustottelevaisuus on oman mittapuuni mukaan hyvin hallussa. Agilityn aloittaminen täysin uudessa paikassa ja porukassa olikin todennäköisesti juuri kaikista näistä seikoista johtuen helpompaa ja kivuttomampaa, kuin koskaan uskalsin edes toivoa.

Lucky on perusarka koira, joka edelleen pelkää enemmän tai vähemmän vieraita ihmisiä, lapsia, polkupyöriä, pauketta ja ulkomaailman häiriöitä. Se on epävarma, sen stressitasot nousevat nopeasti, se on reaktiivinen ja reagoi jänniin juttuihin haukkumalla. Mutta meille mikään näistä asioista ei ole agilitya treenatessa ongelma. Lucky rakastaa kaikkea treenaamista ja se tekee hommia ihmisen kanssa vaikka maailman tappiin asti. Se rakastaa vauhtia ja sen kierrokset nousevat vain positiivisesti sen päästessä vetämään täysillä agilityrataa. Treenihalleihin yhdistyvä positiivinen mielleyhtymä tekee tuntemattomistakin ihmisistä hallilla turvallisia ja tavallisesti häiritsevät häiriöt lakkaavat olemasta agilitykentällä. Lucky on aina myös suhtautunut kaikenlaisiin alustoihin ja esteisiin todella reippaasti: se kiipeilee mielellään ulkona kivillä ja kannoilla, pomppii korkeisiinkin paikkoihin ja ei arastele pintoja. Muita koiria useasti pelottavat puomit ja A-esteet ovat siis meille alusta lähtien olleet ihan lasten leikkiä.

Vastatakseni siis otsikon kysymykseen: kyllä voi. Ehdottomasti. Kunhan aralle tai epävarmalle koiralle tarjoaa positiivisen ja koiralähtöisen miljöön, missä treenit tehdään alussa koiralle niin helpoiksi, että se väkisinkin kokee onnistuvansa, koira varmasti pikku hiljaa Luckyn tapaan alkaa kokea treenit kivoiksi ja turvallisiksi. Tärkeää on lukea koiraa ja rakentaa vankka pohja yhteiselle tekemiselle ja luottamukselle, jotta koira voi keskittyä itse tekemiseen ja sen tuomaan riemuun.

Luckyn ja minun tavoitteet eivät ole kisakentillä, vaikka epäviralliset kisat kyllä joku päivä houkuttelevatkin. Meille agility on harrastus, uusi haaste täynnä yhteistä tekemisen iloa. Ja ai että, miten innoissaan tästä harrastuksesta tällä hetkellä ollaankin! Olen napannut jonkun verran videopätkiä omatoimitreeneistämme ja editoin niistä pienen videopätkän näyttämään, mikä meidän aksataso tällä hetkellä on. Video löytyy alta!

Tsempit meiltä kaikille muille aksasta haaveileville epäröijille: jos kouluttaja on oikeasti hyvä, treeneistä tehdään teille juuri sellaisia, että sekä sinä että koira oikeasti koette onnistumisen tunteita jo ekalla testikerralla. Jos ekalla kerralla jää koko hommasta paska fiilis, vaihtakaa paikkaa tai kouluttajaa. Koiran erityistarpeiden ei pidä olla este yhteiselle treenaamiselle, vaan hyvä kouluttaja ottaa ne huomioon ja suunnittelee treenit juuri teidän tarpeenne huomioon ottaen :-)

Vuoden eka uintireissu

Palailtiin viime viikolla taas pitkän tauon jälkeen koirauinnin pariin! Tai no, ihan uinnista ei meillä edelleenkään ole kyse, vaan altaassa kahlailusta ja vedestä ylös ja sinne takaisin pomppimisesta. Mutta oma näppituntuma on kuitenkin, että jo seuraavalla uintikerralla saan Luckyn ihan uimaankin, sen verran lähellä tassujen irtoaminen altaan pohjasta oli jo nyt!

Aloiteltiin Luckyn kanssa siis uutta koirauintiharrastusta viime talvena. Lisää meidän untitreeneistä voi lukea täältä. Heti ekalla kerralla oli kuitenkin selvää, että Luckya jännitti altaan pulppuava vesi, uusi ympäristö ja no, melkein kaikki, todella paljon. Se ei uskaltanut ensin tulla lähellekään allasta, puhumattakaan siitä, että se olisi edes astunut altaaseen vievälle portaalle.

Aloitettiin uintitreenit siis ihan nollasta, veteen, paikkaan ja altaaseen totuttamisella positiivisin menetelmin. Paljon herkkuja, positiivisia kokemuksia ja hauskoja leikkejä allastiloissa. Käytiin viime vuonna Sportti Hurtassa Itä-Helsingissä treenailemassa nelisen kertaa kevääseen asti, mutta sitten kesän myötä tuli nin paljon muita harrastuksia, että uintihommat jäi vähän takaa-alalle.

Tämän vuoden ekalla uintikerralla jouduttiinkin taas aloittelemaan tavallaan alusta. Luckyn mielestä allastilat olivat jälleen hiukan epäilyttäviä, eikä se selvästi ihan ymmärtänyt, miksi olin sen sinne rahdannut. Syötin Luckylle taas herkkuja ensin altaan ympärillä, heittelin niitä lattioille, mistä se sai etsiä niitä ja liikkua rennosti turvallisella alueella. Pikku hiljaa sitten siirryttiin kohti allasta, sinne vieviä portaita ja itse vettä.

Uintiaikaa on puoli tuntia ja sinä aikana edettiin tällä kertaa ihan hurjasti! Viimeiset kymmenen minuuttia menikin jo ihan vedessä nameja etsien ja sinne ylös alas loikkien. Alla olevalta videolta näette puolituntisen lopputuloksen!

Luckyn tassut meinasit lopussa jo melkein irrota pohjasta sen kurkotellessa herkkujen perään, se oli ihan muutamasta sentistä kiinni. Siksi uskonkin, että seuraavalla kerralla onnistun varmasti jo houkuttelemaan Luckyn irrottamaan tassut pohjasta ja kokeilemaan uintia. Huh, onpahan tätä totuttelua tässä aika mukavasti jo tehtykin :-D

Uuden vuoden koirakuulumisia

Ohho, onpas edellisestä päivityksestä aikaa! Syksy meni aika pitkälti työ- ja gradustressissä sekä vapaaehtoistyöhön liittyvissä hommissa ja muiden juttujen kirjoittaminen jäi vähälle. Uusi vuosi, uusia tuulia on kuitenkin vuosittainen mantra omassa elämässäni, joten sen kunniaksi ajattelin ottaa härkää sarvista ja palauttaa blogin taas elävien kirjoihin. Lucky-juttujen kirjoittamista on ikävä!

Mutta mitäs meidän koira-arjessa onkaan tapahtunut loppukesän jälkeen?

Tarzan-rakas sai oman kodin. Ihanan kodin, jossa Tarzanilla menee hienosti ja jossa Tarzan saa elää ainoana sydänkäpysenä. Tarzanin uusi omistaja pyörittää pelikanavaa Youtubessa ja teki kuukausi takaperin Tarzanista suloisen videon, sen voi tsekata täältä!

Luckyn syksy on ollut rauhallinen ja leppoisa. Meidän arki pyörii tällä hetkellä uskomattoman kivasti ja kivuttomasti ja joskus huomaan, että on melkein vaikea muistaa niitä kaikkein haastavimpia vuosia. Välillä tuntuu myös ihan uskomattomalta tajuta, että Lucky on pian ollut kotona kuusi vuotta! Siitä pelokkaasta teinikoirasta kasvoi kuin kasvoikin arjessa ihan reipas neitokainen, joka loistaa treenikentillä ja pärjää nykyään lenkeillä vilkkaampinakin ajankohtina.

Luckyn kanssa olemme syksyn mittaan rakastuneet agilityyn. Molemmat. Kävimme agilityn alkeiskurssin Koirakoulu Kompassissa kesän alussa ja jatkoimme jatkokursseilla syksyllä. Agility on ollut ihan paras uusi harrastus rally-tokon ohelle ja itsekin nautin treeneistä niin paljon, etten millään malttaisi odottaa perjantaina häämöttävää tokaa kurssikertaa nyt vasta-aloitetulla d-kurssilla. Lucky on agilitykentällä yllättänyt kaikin mahdollisin tavoin: kentällä se on lähes luonnonlahjakkuuden tasoa, sitä ei pelota uudet esteet tai treenipaikan ihmiset ja se osaa jopa odottaa hiljaa ja rauhassa muiden treenatessa. Maailman paras treenikaveri!

Lucky on myös löytänyt pari uutta koirabestistä: Romanian rescuet Aarikin ja Auran. On ollu ihanaa, että Lucky on saanut elämäänsä pari pysyvää koirakaveria, joiden seurassa se viihtyy ja joiden seurassa kelpaa riehua ja rellestää. Meillä on lähipiirissä ollut koirakaverit vähissä ja olen ajoittain kokenut huonoa omaatuntoa, kun Luckylla ei ole ollut tarpeeks turvallista ja kivaa koiraseuraa. Nyt on - ja se tekee todellakin hyvää!

Koirahullulle omistajallekin kuuluu hyvää! Kuten alussa kirjoitin, on paljon aikaa mennyt vapaaehtoistöiden parissa. Toimin tosiaan jo kolmatta vuotta Rescueyhdistys Kulkureissa somevastaavana ja koirayhteyshenkilönä, sekä tuotan yhdistykselle markkinointimateriaalia. Vapaaehtoistyö on juuri nyt yksi elämäni tärkeimmistä jutuista ja vuosittaiset reissut Romaniaan koiratarhoille myös aivan erityisiä valon pilkahduksia arjen keskellä. Viimeisin reissu joulukuussa oli taas aivan ihana ja tapasimme monta aivan mielettömän ihanaa koiraa. Romania-tägin alta voi täällä blogissakin lukea fiiliksiä vuden 2018 matkalta ja niiltä tarhoilta, joilla silloin kävimme.

Siinäpä tämän hetken koirakuulumiset ja syksyn parhaat jutut! Postauksen kuvat nappasin viime viikonlopun rantalenkiltä (jep, eipä uskoisi tammikuuksi...) ajatuksena päästä taas vähän treenaamaan koiravalokuvausta yhtä tulevaa kurssia varten. Kerron asiasta lisää myöhemmin, mutta olen siitä aivan mielettömän innoissani.

Mitä teille muille kuuluu? Olisi kiva kuulla koirakuulumisia muiltakin :-)

Villejä leikkejä ja suhteiden rakentamista – uusimmat kuulumiset Tarzanilta

Tarzan on lauantaina ollut meillä kotihoidossa kolme viikkoa. Aika on ensimmäisen viikon jälkeen lentänyt kuin siivillä ja arki kahden koiran kanssa on alkanut tasaantua. Kolmeen viikkoon on mahtunut niin stressiä ja huolta kuin iloa ja nauruakin, mutta kokonaisuudessaan kaikki on kyllä mennyt todella hyvin. Tarzan on päivä päivältä iloisempi, reippaampi ja eläväisempi tyyppi, joka hyörii ja pyörii innosta aina, kun on uloslähdön aika, tai kun ruokakuppi nostetaan pöydälle täytettäväksi. Ensimmäisen viikon nirsous on muisto vain ja nyt tyyppi imaisee naamaansa kuivaruoatkin ilman sen suurempia hifistelyjä.

Tarzan on kotona todella mutkaton typpi, joka mielellään viettää aikaa rauhassa sohvalla makoillen. Se osaa olla yksin ongelmitta ja se on edelleen täysin sisäsiisti. Tarzan alkaa hyöriä ja pyöriä onnesta, kun se tajuaa pääsevänsä ulos ja ulkona ne kävelee oikein mallikkaasti hihnassa. Vauhtia ja energiaa on sen verran paljon, että tahti on välillä varsinkin alkulenkistä melko kova ja kaikkien ihanien hajujen perään olisi pakko päästä hinnalla, millä hyvänsä. Useimmiten vetäminen tosin hellittää loppulenkkiä kohden. Vieraat koirat lenkillä saavat Tarzanin kierrokset hieman nousemaan ja se saattaa välillä murrailla niille niskakarvat pystyssä. Uskon kuitenkin, että tämän tasoinen epävarmuus varmasti laimenee ajan kuluessa ja itsevarmuuden lisääntyessä, sekä positiivisen siedättämisen myötä. Kaiken muun Tarzan ottaa lenkillä vastaan ilolla ja mielenkiinnolla, ilman se suurempaa hötkyilyä (toisin kuin Lucky...). 

Luckyn ja Tarzanin suhde on varsinkin kuluneen viikon aika kehittynyt paljon. Nyt voimme jo pitää koiraporttia auki kotona ollessamme ja koirat odottavat esimerkiksi aamupalan tarjoilua keittiössä sulassa sovussa. Lucky olisi tällä hetkellä kaksikosta selvästi tiiviimmin tekemässä tuttavuutta ja testaileekin tasaisin väliajoin saada Tarzania leikkimään. Se on onnistunut vähän vaihtelevasti, pari kertaa Tarzan on jopa uskaltautunut vähän juoksentelemaan yhdessä, välillä taas se tuntuu herrasta olevan liian jännää ja se selkeäeleisesti ilmoittaa Luckylle, että se ei vielä halua leikkiä sen enempää.

Koirat hakevat selvästi, miten toisen kanssa ollaan ja kommunikoivat keskenään uskomattoman upeasti. Sitä on ollut aivan mahtavaa saada seurata! Tarzan murisee, kun se haluaa lisää tilaa ja Lucky ymmärtää. Lucky taas saattaa tuijotella, kun sen mielestä Tarzan käyttäytyy jollain tapaa huonosti (esim. on liian lähellä hänen ylhäisyytensä puruluuta...) ja Tarzan yleensä tajuaa poistua tilanteesta itse. Tarzan on vahtinut jonkin verran leluja Luckylta ja Lucky taas vahtii ruokaa, mikä ei tullut yllätyksenä, mutta kovin dramaattisilta tilanteilta ollaan näissäkin yhteyksissä vältytty ennakoinnin ja juuri koirien selkeän kommunikoinnin vuoksi.

Tässä pieni videonäyte koirien ensimmäisestä leikkiyrityksestä:

Kaiken kaikkiaan on ollut todella antoisaa ja ihanaa saada nähdä Tarzanin muuttuvan häkissä kyyhöttävästä pallerosta, joka ei uskaltanut ottaa sisätiloissa askeltakaan, hölmöileväksi ja innokkaaksi nuorukaiseksi. Se on ollut niin mielettömän helppo rescuekoira verrattuna Luckyyn ja välillä sitä ihan epäuskoisena tulee mietittyä, mitä kaikkea oman koiransa kanssa vuosien varrella on käyty läpi. Se tosin samalla muistuttaa siitä, miten pitkälle Luckyn kanssa olemme päässeet ja miten olemmekaan yhdessä tsempanneet.

Tänään saamme ensimmäisen testivieraan meille käymään, jotta pääsemme vähän näkemään, miten Tarzan ottaa uudet ihmiset vastaan sisätiloissa. Testivieraana toimii myös Kulkureissa toimiva ystäväni, joka on Luckylle ennestään tuttu ja muutenkin tottunut toimimaan koirien kanssa, jotta vierailusta tulisi kaikille osapuolille mahdollisimman stressitön. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää! 

https://kulkurit.fi/lucky-tarzan/

Neljäs päivä kotihoidossa: tämän tiedämme Tarzanista

Tarzan on nyt neljättä päivää kotihoidossa ja hänestä on kuoriutumassa aivan kertakaikkisen mieletön tyyppi! Miten paljon Tarzan onkaan jo muuttunut siitä ensimmäisen päivän mytystä, joka ei  sisätiloissa uskaltanut tulla kevythäkistä askeltakaan ulos. Juuri, kun olin tänään aamulla lähtenyt töihin, avomies soitti innoissaan ja kertoi, että Tarzan oli kiivennyt ensimmäistä kertaa sohvalle tutkimaan, josko sitä kautta voisi kavuta eteiseen ja pääsisi lenkkeilemään, haha.

Tarzan uskaltaa jo sisätiloissa liikkua olohuoneessa melko rennosti, mutta vielä käytävän käveleminen keittiöön on ollut liian jännää. Tähän vaikuttaa varmasti se, että Lucky ei ihan vielä ole lämmennyt Tarzanin steppaaville askelille ja hiukan epäileväisenä on kyttäillyt tämän puuhia makuuhuoneesta koiraportin takaa. Uskon kuitenkin, että jääprinsessakin pikku hiljaa alkaa heltyä, ainakin pieniä merkkejä sen suuntaan on jo näkynyt. Tänään aamulla esimerkiksi Lucky oli jopa ihan rauhassa portin takana, vaikka Tarzan pyöri teisen matolla silitettävänä.

Ulkona yhteislenkeillä menee myös jo oikein kivasti, eli toivoa varmasti on! :-)

Mutta takaisin ihanaan Tarzaniin! Nämä asiat olemme oppineet tästä sympaattisesta jätkästä tähän mennessä:

Tarzan rakastaa lenkkeilyä. Siis oikeasti rakastaa. Se voisi seikkailla pusikoissa ja kaduilla loputtomiin. Se myös rakastaa haistelua ja tosimiehen tavoi, merkkailua. Tänään aamulla oli hauska huomata, miten ensin Tarzanin kanssa kuljettu peruslenkki kesti reilun puoli tuntia ja sama lenkki Luckyn kanssa sen jälkeen noin vartin haha. On niin mielenkiintoista huomata, miten erilaisia koirat voivat olla!

Koska Tarzan rakastaa ulkoilua ja on selvästi fiksu koira, Tarzan on jo oppinut, että hihnan esiin ottaminen tarkoittaa ulkoilua ja menee ihan sekaisin onnesta kun eteisen ovi avataan. Tänään aamulla töihin lähtiessä tuli pieni pettymys, kun Tarzan tunki kanssani eteiseen, mutta ei sitten päässytkään mukaan.

Tarzan on kuitenkin tähän mennessä hienosti osannut olla yksin työpäivän ajan ja on nämä ekat päivät vain nukkunut rauhassa avonaisessa kevythäkissään, josta heti alkuun tuli tyypin turvapaikka ja peti.

Tarzan on ollut ja on edelleen täysin sisäsiisti. Se pidätti matkatessaan Romaniasta Suomeen ties kuinka kauan ja teki hädät vasta nurmikolla taloyhtiömme pihalla.

Tarzan tykkää herkuista, varsinkin nakista ja kanasta, mutta kuivaruoan ja semmoset omituiset maitohappobakteeripulverit voisi Tarzanin mielestä jättää tarjoilematta.

Tarzan on tosi hiljainen tyyppi. Se on kerran haukahtanut, kun Lucky haukkui jollekin äänelle, mutta silloinkin oli selvää, ettei Tarzanilla ollut aavistustakaan, mille tilanteessa haukuttiin. Ihmeissään se katsoi Luckya ja sitten ikkunaa, selvästi tajuamatta mitään :-D

Tarzan on ihmisrakas ja ei voisi saada tarpeekseen ihmisen huomiosta ja silityksistä. Sitä kiinnostaa myös muut koirat ja se olisi jo valmis tekemään tuttavuutta Luckyn kanssa. Ehkä senkin aika pian koittaa...

Tarzan on hassu, hauska ja sen häntä heiluu aina, kun ihminen puhuu tai edes vilkaisee sen suuntaan. Se ottaa myös jo meidät vastaan häntä heiluen, kun tulemme kotiin töistä. 

Tarzan on ehkä lempein koira, jonka olen koskaan tavannut.

www.kulkurit.fi/lucky-tarzan

Ensimmäinen kotihoitolainen: Lucky-Tarzan etsii kotia!

Meille on saapunut kotihoitolainen! 

Lucky-Tarzan on hänen nimensä ja hän on kotoisin Romaniasta. Rescueyhdistys Kulkurit ry:n kautta hän on etsinyt omaa kotia jo yli kaksi vuotta, odottaen eläinsuojelija Luiza Mandrun takapihan aitauksessa, koirankopissa asustaen. Viime lauantaina hän vihdoin sai elämänsä mahdollisuuden ja lensi Suomeen kotihoitoon, opettelemaan kotikoiran tärkeitä taitoja. Meidän luoksemme.

Tarzanin tarina on aika erikoinen. Eräänä helmikuisena iltana Luiza havahtui siihen, kun koirat hänen pihallaan metelöivät. Syy selvisi pian. Pihalta löytyi nuorehko uroskoira, joka oli ilmeisesti paennut jotain ja päätynyt jollain konstilla parimetrisen aidan yli Luizan pihalle. Laiha koira hytisi maassa hengästyneenä ja peloissaan.  Erikoisen saapumisensa takia se sai nimen Lucky-Tarzan.

Nyt Tarzan kuorsaa olohuoneemme kevythäkissa kovempaa, kuin yksikään tuntemani koira. Meillä on nyt takana kaksi yhteistä vuorokautta ja jo nyt voimme kyllä kummatkin avomieheni Axelin kanssa todeta, että olemme saaneet kotiimme todellisen kultakimpaleen.

Tarzan on rauhallinen. Tarzan on herkkä. Tarzan on mietteliäs. Tarzan on ulkona uskomattoman reipas. Tarzania jännittää vieraat koirat. Tarzan on sisäsiisti. Tarzan tykkää nakista ja kanasta. Tarzan osaa kävellä hienosti hihnassa. Tarzan ei hauku. Tarzan heiluttaa häntää kun vain kuulee ihmisen iloisen äänen.

Kasasin eilen nopsaa iMovien puhelinapplikaatiolla pienen videon Tarzanin ekasta päivästä kotihoidossa. Ajattelin, että siitä on sitten kiva parin viikon päästä vilkaista, että mikäs se alkutilanne nyt sitten olikaan. Video löytyy tästä alta:

Nyt me jatketaan kotielämään tutustumista, nukkumista ja koirien tutustuttamista toisiinsa. Päivä kerrallaan ja olen ihan varma, että paitsi että Tarzanista kuoriutuu erinomainen kotikoira myös Lucky tulee saamaan hyvän uuden koirakaverin.

Lisää kuulumisia myöhemmin! Tässä vielä lopuksi kuva meidän tämänaamuiselta lenkiltä kun Tarzan pääsi ruohikkoon kävelemään. Voi sitä ilon määrää!

Lisää tietoa ja Lucky-Tarzanin yhteyshenkilön yhteystiedot löydät täältä: www.kulkurit.fi/lucky-tarzan.