Onko arasta koirasta agilityharrastajaksi?

Terkkuja kotieristyksestä! Täällä ollaan enemmän tai vähemmän vietetty kulunut puolitoistaviikkoinen, lenkkejä ja pakollisia kaupassa käynteja lukuunottamatta. Itse olen ollut etätöissä ja nyt tulevat pari viikkoa opintovapaalla yrittäen päästä graduprojektissa toivottavasti ison harppauksen eteenpäin. Lucky nauttii kun ollaan kaikki jatkuvasti kotosalla ja ollaankin työtauoilla ja iltaisin treenailtu aikamme kuluksi vaikka mitä enemmän tai vähemmän hyödyllisiä temppuja. Ihan mukiin menevää arkea toisin sanoin!

Paikka, missä ollaan näiden parin viikon aikana kuitenki käyty, on agilitykenttä. Ollaan vuokrattu pientä kenttää Koirakoulu Kompassista omaan käyttöön lievittääksemme pahimpaa aksaikävää nyt kurssien ollessa tauolla. Ennen poikkeustilan alkamista ehdimme juuri käydä loppuun agilityn D-kurssin ja maanantaina meidän oli tarkoitus aloittaa seuraava kurssi, mutta se jääköön nyt kuitenkin odottamaan myöhempää ajankohtaa. Mutta onneksi itsenäinenkin treenaaminen kehittää yllättävän hyvin, jopa suht kokematonta koirakkoakin.

Aloitimme Luckyn kanssa agilityn alkeiskurssin noin vuosi sitten. Olin jo vuosia haaveillut agilityn testaamisesta ja arvasin kyllä, että laji olisi vauhdikkaan Luckyn mieleen. Minua kuitenkin jännitti uuden lajin aloittaminen ennestään tuntemattomassa koirakoulussa epävarman koiran kanssa, koska en halunnut viedä Luckya liian vaikeaan paikkaan, missä siltä odotettaisi liikaa. Minulle on aina ollut ensisijaisen tärkeää, että koirakoulu missä treenaamme, suhtautuu kaikinlaisiin koiriin positiivisesti, käyttää koiralähtöisiä ja positiivisia koulutusmenetelmiä ja osaa luoda kaikille koirille turvallisen ja mukavan treeniympäristön niiden erityistarpeet huomioiden. Nämä asiat ehkä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta sitä ne eivät ikävä kyllä käytännössä ole. Vastaan on tullut yhtä sun toista epämääräistä kouluttajaa ja koirakoulua ja en rahoillani halua tukea yhtäkään paikkaa, jossa suhtaudutaan tympeästi rescuekoiriin tai jossa koulutustavat eivät vastaa omia arvojani.

Onneksi kuitenkin löysimme tiemme lopulta Kompassiin ja ohjaajamme Saara Kattaisen alkeiskurssille. Heti ensi hetkestä lähtien kaikki tuntui niin selvältä: Luckyn mielestä aksa oli parasta ever, minä pystyin huokaamaan helpotuksesta ja sekä Saaran että koko koirakoulun asenne koiriin osui just eikä melkein nappiin oman arvomaailman kanssa. Sinne siis jäimme ja Saaran oppeja on tullut sisäistettyä nyt jo kolmen kokonaisen kurssin verran. Ja ihan mahtavaa on kyllä ollut.

Toinen agilityn aloittamista venyttänyt seikka oli Luckyn epävarmuus ja reaktiivisuus. Pelkäsin, että agility olisi liian kierroksia nostattavaa ja että Lucky ei pärjäisi sellaisessa ympäristössä. Uskon, että nämä seikat olisivatkin aikoinaan pitäneet paikkaansa ja että Luckylle on tehnyt todella hyvää treenata intensiivisesti rally-tokoa kaikki nämä vuodet. Treenihallit ja koirakoulut ovat Luckylle onnen täyteisiä paikkoja, joissa pelot unohtuvat ja epävarmuuden tilalle kasvaa reipas tekemisen ilo. Se on tehokkaasti oppinut yhdistämään treenaamiseen liittyvät asiat positiiviseen mielentilaan ja sietää treenihalleilla häiriöitä, joita muualla ei edelleenkään kestä; esimerkiksi lapsia. Se on oppinut odottamaan suht rauhassa vuoroaan ja perustottelevaisuus on oman mittapuuni mukaan hyvin hallussa. Agilityn aloittaminen täysin uudessa paikassa ja porukassa olikin todennäköisesti juuri kaikista näistä seikoista johtuen helpompaa ja kivuttomampaa, kuin koskaan uskalsin edes toivoa.

Lucky on perusarka koira, joka edelleen pelkää enemmän tai vähemmän vieraita ihmisiä, lapsia, polkupyöriä, pauketta ja ulkomaailman häiriöitä. Se on epävarma, sen stressitasot nousevat nopeasti, se on reaktiivinen ja reagoi jänniin juttuihin haukkumalla. Mutta meille mikään näistä asioista ei ole agilitya treenatessa ongelma. Lucky rakastaa kaikkea treenaamista ja se tekee hommia ihmisen kanssa vaikka maailman tappiin asti. Se rakastaa vauhtia ja sen kierrokset nousevat vain positiivisesti sen päästessä vetämään täysillä agilityrataa. Treenihalleihin yhdistyvä positiivinen mielleyhtymä tekee tuntemattomistakin ihmisistä hallilla turvallisia ja tavallisesti häiritsevät häiriöt lakkaavat olemasta agilitykentällä. Lucky on aina myös suhtautunut kaikenlaisiin alustoihin ja esteisiin todella reippaasti: se kiipeilee mielellään ulkona kivillä ja kannoilla, pomppii korkeisiinkin paikkoihin ja ei arastele pintoja. Muita koiria useasti pelottavat puomit ja A-esteet ovat siis meille alusta lähtien olleet ihan lasten leikkiä.

Vastatakseni siis otsikon kysymykseen: kyllä voi. Ehdottomasti. Kunhan aralle tai epävarmalle koiralle tarjoaa positiivisen ja koiralähtöisen miljöön, missä treenit tehdään alussa koiralle niin helpoiksi, että se väkisinkin kokee onnistuvansa, koira varmasti pikku hiljaa Luckyn tapaan alkaa kokea treenit kivoiksi ja turvallisiksi. Tärkeää on lukea koiraa ja rakentaa vankka pohja yhteiselle tekemiselle ja luottamukselle, jotta koira voi keskittyä itse tekemiseen ja sen tuomaan riemuun.

Luckyn ja minun tavoitteet eivät ole kisakentillä, vaikka epäviralliset kisat kyllä joku päivä houkuttelevatkin. Meille agility on harrastus, uusi haaste täynnä yhteistä tekemisen iloa. Ja ai että, miten innoissaan tästä harrastuksesta tällä hetkellä ollaankin! Olen napannut jonkun verran videopätkiä omatoimitreeneistämme ja editoin niistä pienen videopätkän näyttämään, mikä meidän aksataso tällä hetkellä on. Video löytyy alta!

Tsempit meiltä kaikille muille aksasta haaveileville epäröijille: jos kouluttaja on oikeasti hyvä, treeneistä tehdään teille juuri sellaisia, että sekä sinä että koira oikeasti koette onnistumisen tunteita jo ekalla testikerralla. Jos ekalla kerralla jää koko hommasta paska fiilis, vaihtakaa paikkaa tai kouluttajaa. Koiran erityistarpeiden ei pidä olla este yhteiselle treenaamiselle, vaan hyvä kouluttaja ottaa ne huomioon ja suunnittelee treenit juuri teidän tarpeenne huomioon ottaen :-)