Kun kaikki kusee

Arvostan itse rehellisyyttä. Varsinkin blogeissa ja sosiaalisessa mediassa, missä elämä usein meinaa muuttua turhan ruusuiseksi. Siksi en sen enempää kaunistele tätä launtaita.

Kirjoitan täällä paljon taistelusta Luckyn arkuuden kanssa. Kirjoitan onnenhetkistä, kun siedätys vihdoin tuottaa tulosta. Kirjoitan treeneistä, joilla olisi tarkoitus helpottaa yhteistä elämää. Kirjoitan edistysaskelista, jotka joka kerta tuntuvat niin mielettömän hienoilta.

Mutta elämässä on myös päiviä, jolloin mikään ei tunnu edistyvät. Päiviä, jolloin tuntuu, että vuoden jokainen treeni on ollut yhtä tyhjän kanssa. Päiviä, jolloin kaikki pelottaa, eikä itsellä tunnu riittävän voimia, ymmärrystä tai taitoa selvitä.

Tänään oli juuri sellainen päivä. Tarkoitus oli nauttia vapaasta lauantaista, ulkoilla, ottaa rennosti, mutta heti aamusta oma pinna oli tiukilla ja Lucky sen mukaisesti hermostunut. Ehkä kuluneen viikon stressi joka purkautuu, ehkä vain huono päivä – mutta mistään ei vain tullut tänään yhtään mitään. Aamulenkillä Lucky pelkäsi tuulta. Kun siivosin Lucky pyöri jatkuvasti jaloissa, eikä osannut olla paikallaan. Rajasaaressa Lucky haukkui ihmisille, ärisi koirille ja söi kaiken minkä löysi kun kiellot kaikuivat kuuroille korville. Jäädyin. Käytiin Mustissa & mirrissä ostamassa herkkuluu, mutta Lucky pelkäsi vauvaa kantokopassa. Kun sitten vihdoin tultiin kotiin Lucky jähmettyi kauhusta rappukäytävässä ja oma hermo vain napsahti. Eikö tuo piski ikinä opi, eikä se tajua, ettei tämä sama rappukäytävä jossa käydään vähintään kuusi kertaa päivässä kaadu sen niskaan? Miksi se ei vuoden jälkeen tajua, ettei vauva tule ja syö sitä? Miksi se ei voi olla normaali koira?

Mietin usein, kuinka paljon helpommalla olisin päässyt, jos vain olisin ostanut koiranpennun kennelistä. Tällaisinä päivinä, kun ei muista missä niitä paljon puhuttuja edistysaskelia nyt olikaan tapahtunut. Kun rappukäytävässä sitten kiukuissani ärähdän ja nappaan turhan ilkeästi kiinni valjaista raahatakseni Luckyn sisään, vihaan itseäni. Itken eteisessä ja potkin vihaani lipastoon, kunnes naapuri tulee koputtamaan ulko-oveen. En avaa. En halua olla koiranomistaja, en halua kantaa vastuuta elävästä olennosta, en jaksa. Pelkään, että epäonnistun.

Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoitus. Uskon, että Lucky on juuri minun koirani syystä. Minä en tee asioita, koska ne ovat helppoja. En tee valintoja elämässä perustuen järkeen, tylsistyn liian tasaiseen arkeen ja haluan haasteita. Onnistumisen hetket kantavat kauas ja uskon, että kaikki esteet on voitettavissa, jos vain tarpeeksi haluaa. Jonkun mielestä naiivia, minusta ainoa tapa päästä jonnekin elämässä. Rakastan Luckya, rakastan yhteisiä treenejä, rakastan nähdä, miten tarhakoiran elämän voi muuttaa paremmaksi. Se kaikki korvaa tuhatkertaisesti nämä rankat päivät.

Kun olin itkenyt tarpeeksi ja Lucky oli paennut sekopäistä omistajaansa sohvalle, tilanteelle oli tehtävä jotain. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta paremman fiiliksen voi saada. Niinpä otettiin naksutin käteen ja treenattiin vähän dogparkouria jännittävillä pinnoilla kylppärissä. Huonotkin päivät voi päättää hyvin.