Luckylle ulkoilu on stressaavaa. Pelottavia asioita, ääniä ja ihmisiä tulee lenkeillä edelleen vastaan päivittäin. Luckyn tullessa minulle ulkoilu oli yhtä panikointia ja hihnassa rimpuilua ja itse olin aika neuvoton. Kuollakseen pelkäävä koira oli minulle täysin uutta ja painelin oman turhautumisen ja avuttomuuden sekamelskassa. Tuntui, etten kertakaikkiaan osannut auttaa ja se jos mikä turhautti vielä entisestään.
Kokeilin kaikkea. Pelottavan tilanteen tullen vain jatkaa matkaa ja olla itse, kuin en huomaisikaan. Yrittää kääntää Luckyn huomio muualle. Jäädä tilanteeseen. Pakottaa, houkutella, poistua tilanteesta. Mutta kun luottamusta Luckyn ja minun välillä ei vielä ollut, millään ei ollut mitään vaikutusta, ja joskus pelkäsin enemmän vain pahentavani tilannetta, kuin helpottavani sitä.
Nyt kymmenisen kuukautta myöhemmin, tilanne onneksi on jo paljon parempin. Aika hoitaa tunnetusti haavat, ja on loppupeleissä ehdoton avain rescuekoiran kanssa eläessä. Tottuminen on hidas prosessi jota ei voi hoputtaa. Kärsivällisellä ja rauhallisella käytöksellä saa kokemuksen äänellä paljon enemmän aikaan, kuin kiukkuisena ja turhautuneena. Toinen merkittävä asia tiellä pelottomaan elämään, on ollut dogparkour.
Dogparkour on kahden ruotsalaistytön kehittämä koiraurheilumuoto. Tarkoituksena ei siinä ole tähdätä täydellisiin suorituksiin, vaan koiran itsetunnon kohottamiseen, aistien kehittämiseen ja keskittymiskyvyn parantamiseen. Dogparkour on vähän, kuin arkielämän agilityä, jossa kaikki maaston esteet nähdään treenimahdollisuuksina. Iso kivi, penkki tai kanto voivat yhtäkkiä ollakin mielenkiintoisia ihan uudella tapaa.
Ruotsissa dogparkour on saanut paljon huomioita. Itse tutustuin lajiin rescuepiirien kautta - lajin kehittäjillä on kummallakin itsellään espanjasta adoptoituja koiria, joiden elämää helpottamaan dogparkour sai alkunsa. Aluksi epäilin, tulisiko harrastamisesta mitään, kun Luckyä ei lenkeillä kiinnostanut edes namit, mutta halusin kuitenkin kokeilla kaikkea, mistä saattaisi olla hyötyä arkielämämme helpottamisessa. Onneksi kokeilin.
Kuulostaa ehkä kliseiseltä myyntipuheelta, mutta doparkour todella on muuttanut elämäämme. Aluksi harjoittelimme rauhallisissa ympäristöissä, kokeilimme esimerkiksi seistä penkkiä vasten, hypätä sen päälle ja kiivetä kiville. Ensin Lucky oli ihmeissään, mutta jo parin harjoittelukerran jälkeen se tajusi jutun juonen. Sen jälkeen olemme tehneet harjoituksia jokaisella pidemmällä lenkillä.
Dogparkourin hyödyt alkoivat näkyä jo muutamassa viikossa. Suurin muutos on ollut kontakti lenkkeillessä. Ennen omassa maailmassaan ollut koira ottaa nyt myös oma-aloitteisesti kontaktia, kuuntelee ja pystyy jopa jo välillä kääntämään huomion pelottavasta asiasta minuun. Se on mieletön edistysaskel ja on tuonut elämäämme paljon uusia mahdollisuuksia. Aloitettuamme dogparkourin olemme voineet alkaa lenkkeillä uusissa paikoissa ja mihin tahansa vuorokauden aikaan. Minä stressaan vähemmän, kun tiedän, että on olemassa toimivia tapoja toimia koiraa hermostuttavissa tilanteissa ja Lucky on selkeästi rauhallisempi niin ulkona, kuin sisällä. Tavalliset hihnalenkit ovat saaneet uutta sisältöä ja myös aivotyöskentelyä tulee päivässä huomattavasti enemmän.
On ihana nähdä Luckyn nauttivan dogparkourista. Lucky on erittäin miellyttämisenhaluinen ja sen onni saadessaan minut iloiseksi on käsinkosketeltavaa. Ulkoilu muuttui kertaheitosta raskaasta hauskaksi ja tiedän, että eteenpäin mennään joka päivä. Ulkona on nykyään enemmän mielenkiintoisia esteitä, kuin pelottavia mörköjä ja se ylpeys, jota tunnen joka kerta, kun Lucky uskaltaa tehdä jotain, mitä se ei ennen ole rohjennut, on mieletön.
