15 elokuuta 2017

Arka koira ja vieraat ihmiset – tuleeko siitä oikeasti mitään?

En ole näiden 3,5 vuoden aikana edes uskaltanut salaa mielessäni toivoa, että Lucky joku päivä pystyisi lähtemään mukaan kymmenhenkisen (koiralle suurimmaksi osaksi vielä tuntemattoman) kaveriporukan mökkireissulle. Olen näiden vuosien aikana päässyt toteamaan useaan otteeseen, että suuret ihmismäärät ovat aralle Luckylle todella stressaavia - onhan se alun perin pelännyt vieraita ihmisiä niin paljon, että haukkui niitä taukoamatta oli sitten kyseessä mikä paikka vain.

Lucky etenee pelottavien asioiden kanssa hitaasti. Pari ensimmäistä vuotta seistiin asioiden kanssa paljolti paikallaan, mikä kyllä enimmäkseen näin jälkikäteen ajateltuna varmasti johtui omasta epävarmuudestani ja vääristä toimintamalleista. Mutta viime vuonna sitten asiat yhtäkkiä alkoivat loksahdella paikoilleen - meidän kummankin päässä. Pelottavat asiat eivät olleetkaan enää ihan niin pelottavia, lenkkeily alkoi sujua ja Lucky selkeästi alkoi luottamaan, että minä kyllä hoidan vaikeat tilaneet.


Tänä viikonloppuna ne todelliset, mahdottoman suuret edistysaskeleet konkretisoituivat. Opsikelukaveriporukan mökkireissu, jonka ajan Luckyn piti olla hoidossa äidilläni, jolle yhtäkkiä tulikin este. Olen vältellyt Luckyn mukaan ottamista sille liian rankkoihin paikkoihin, koska en ole halunnut asettaa sitä sille liian stressaavaan tilanteeseen. Nyt piti kuitenkin päättää, lähdenkö ja otan Luckyn mukaan, vai jäänkö kotiin. Päätin, että nyt jos koskaan on oikea aika testata, miten Lucky ihmisporukassa pärjää – olihan kyseessä minulle läheisiä ystäviä, joista osa jo tunsi Luckyn ennestään hyvin ja ne, ketkä eivät, tunsivat Luckyn taustan ja olivat positiivisesti asennoituneita aran koiran kanssa hengailuun.


Ja täytyy sanoa, että hyvinhän se meni. Todella, todella hyvin. Lucky tutustui suurimpaan osaan uusista ihmisistä ihan häkellyttävän nopeasti. Kun se sai omaan tahtiinsa käydä moikkaamassa tyypit, jotka eivät erityisemmin sitä alussa huomioinut, se otti vieraat vastaan täysin haukkumatta ja oli jo tunnin sisällä ihan kaveria kaikkien kanssa. Se oli meille ihan mieletön harppaus.

Viikonlopun ainoa ongelma oli yksi kavereistani, joka ei miljoonista muistutuksista huolimatta kyennyt noudattamaan mitään antamistani ohjeistuksista siitä, miten Luckya kannattaa lähestyä. No, hän kyllä tiedosti asian myös itse, ja oikein hyvin hekin sitten lopulta tulivat juttuun, vaikka henkilön liioiteltu elekieli, huudahduksen ja esim käden ylös nostaminen selkeästi pelottivat Luckya. Mutta tämä nyt oli selkeästi myös ihan henkilökemiasta johtuva ongelma: kumpikaan ei vain osannut lukea toista kovin hyvin. Ja täytyy tälle kyseiselle kaverille kyllä pistää menemään vähän kiitostakin, niin upean kärsivällisesti hän jaksoi Luckyn kanssa leikkiä, syödä herkkuja ja muuten vain hengailla, jotta koira tottuisi. 


Viikonlopun hienoin juttu oli nähdä Luckyn yleinen kehitys uudessa tilanteessa. Se ei enää haukkunut kaikkea ja kokoajan (nyt haukkumisen syyt olivat aina selkeät ja täysin ymmärrettävät) eli se ei mennyt samanlaiseen stressitilaan, kuin aiemmin. Sen yleistila oli ihan mielettömän rento tilanteesta huolimatta: se leikki vieraiden kanssa ja juoksenteli ympäri pihaa vaikka paikka oli ihan vieras, se treenasi temppuja uusien tuttavuuksien kanssa ja pystyi nukkumaan rauhassa makuuhuoneessamme, vaikka muissa huoneissa mekastettiin (ihan mahdotonta aiemmin, Lucky reagoi stressissä kaikkiin ääniin haukkumalla).

Oli vuosien siedätyksen ja treenamiseen jälkeen niin hienoa nähdä, että edistystä tapahtuu ihan koko ajan. Että kaikki ne asiat, jotka joskus ovat tuntuneet täysin mahdottomilta, sittenkin voivat onnistua myös meidän kohdalla. Kuten myös tänään aamulenkillä, kun jouduin pysähtymään keräämään kakkoja tien vierestä samalla, kun ohitse pyöräili taapero äitinsä kanssa. Tie oli kapea ja jännitin, miten lapsi- JA pyöräpelkoinen Lucky reagoisi. Mutta se ei reagoinut mitenkään! Katseli vain ohi meneviä tyyppejä ihan rennosti. Meinasi kyllä siinä vaiheessa mennä itsellä pasmat ihan sekaisin, niin kovasti yllätyin :-D


Näin mielettömiä edistysaskelia 3,5 vuoden yhteiselon jälkeen voi yhtäkkiä tulla. Positiivisella siedätyksellä ja ajalla voi saada niiiin paljon aikaan. Olen Luckysta ja itsestäni nyt niin suunnattoman ylpeä ja niin onnellinen, ettei koskaan olla lopetettu treenaamista ja tsemppaamista, vaikka homma välillä on tuntunut ihan toivottomalta. Ja jos kehitys jatkuu samaa tahtia, kuka tietää, minne me vielä yhdessä päädytään <3

1 kommentti: