17 helmikuuta 2021

Odotuksien mureneva pilvilinna

Odotukset. Kaiken alku ja juuri. Uusi, kauan odotettu karvainen perheenjäsen on saapumassa perheeseen ja sitä tietysti odotetaan, kuin kuuta nousevaa. Pentua, josta olisi tarkoitus kasvaa tokovalio, kaikkialle mukana kulkeva matkakumppani, agilitykenttien kuningas tai lasten paras kaveri. Ehkä odotamme kodinvaihtajaa tai rescuekoiraa, jonka rakkaudesta ja kiitollisuudesta maalailemme mielessämme etukäteen ruusuisia kuvia. Jokainen odottavan päivä tuo mukanaan kasvavia odotuksia, haaveita ja unelmia yhteisestä elämästä. Minä ja koira, koira ja minä. Meistä tulee maailman paras tiimi.

Näin ne odotukset ainakin yltiöoptimistisen haaveilijan päässä usein kehittyvät. Muistan edelleen joulun välipäivät loppuvuonna 2013. Koiratarhavierailuun oli aikaa pari viikkoa ja parikymppinen minä olin tapani mukaan jo haavemaailmassani ehtinyt rakentaa itseni ja tulevan, silloin vielä tuntemattoman, rescuekoirani ympärille pilvilinnan, jonka sisällä heittelimme palloa kesäisillä puistopiknikeillä, loistimme agilitykentillä ja vietimme kesäiltoja kaveriporukan kanssa Helsingin terasseilla - yhdessä. Mielikuvituskoirani kulki mukanani kaikkialle, oli iloinen, aktiivinen, sosiaalinen ja jatkuvan ihailun kohteena, sillä olihan se entinen tarhakoira, joka minun kanssani oli saanut uuden elämän. Kaikki oli täydellistä, muulle ei pilvilinnassa ollut tilaa.

Näihin ajatuksiin palaaminen ja niiden sanoittaminen tuntuu kipeältä. Paitsi, että nykyään tietysti ymmärrän, ettei entiseltä tarhakoiralta (tai oikeastaan miltään koiralta) voi odottaa haaveitani vastaavia piirteitä tai käytösmalleja, tiedän myös, että nämä pääni sisäiset odotukset olivat Luckyn alkuaikojen haasteiden ja silloiseen oman, koko mielen sumentavan ahdistuksen juuri. Pettymys koiraan ja itseeni myrkytti kaiken ja peitti alleen ilon, onnistumiset ja koiran positiiviset ominaisuudet. Pilvilinnasta ei ollut jäljellä kuin someen postattu kiiltokuva.

Nykyään adoptioyhteyshenkilönä rescueyhdistyksessä toimiessani, painotan perheille kerta toisensa jälkeen, että odotukset kannattaa pitää maltillisina. Ei kannata odottaa juuri tietynlaista koiraa tai rakentaa mielikuvaa tulevasta yhteisestä elämästä etukäteen, vaan vastaanottaa uusi perheenjäsen mahdollisimman avoimin mielin. Onneksi valtaosa adoptoijista ovat tänä päivänä mielettömän paljon nuorta itseäni perehtyneempiä, toki myös esimerkiksi kokemuksia rescuekoiran kotiuttamisesta löytyy tänä päivänä huomattavasti enemmän ihmisten lähiympäristöstä ja sosiaalisen median kanavista. Useimmat tiedostavat hyvin, että rescuekoiran kohdalla tarhakäytös kertoo vain pienen osan koiran todellisesta luonteesta, kuin myös, että kasvattajalta hankittu pentu taas kasvaa täysin omaksi yksilökseen, joka voi erota paljonkin vanhempiensa luonteista. Mitä vähemmän tulevalta koiraltamme etukäteen odotamme, sen helpompaa on suhtautua neutraalisti koiran piirteisiin ja käytökseen myöhemmässä vaiheessa. Vaikka olenkin optimisti henkeen ja vereen, on tämä se yksi harvinainen kohta, jossa itsekin näen pienen pessimismin antavan enemmän, kuin ottavan. Toivo aina parasta, mutta varaudu pahimpaan.

Musertavan pettymyksen ja riittämättömyyden tunteen alta pyristely ei ole itselleni ollut helppo prosessi. Niin oman kuin Luckyn rajallisuuden hyväksyminen on vaatinut paljon työtä ja aikaa, enkä vieläkään rehellisesti voi puhua täydellisestä hyväksynnästä. Vieläkin joskus, kun yritän ajoittaa päivän lenkkejä rauhallisempiin kellonaikoihin, jotta Luckyn ei tarvitsisi stressaantua esimerkiksi suuresta määrästä ulkona leikkiviä lapsia, koen epäonnistuneeni. Mietin, että olenpas huono koirankouluttaja, kun vieläkään, seitsemän vuoden jälkeen, ulkoilu kaikissa paikoissa kaikkiin vuorokauden aikoihin ei ole Luckylle mielekästä. Todellisuudessa ymmärrän ajatusmallin typeryyden, mutta vanhat tavat ovat tiukassa.

Siitä huolimatta uskon, että hyväksyntä on se vankka pohja, jota tarvitaan, jotta kestävää yhteistyötä koiran ja ohjaajan välille voidaan alkaa rakentaa. Vaikka tosiasia alkuun saattaa kirpaista, ensimmäinen askel koiransa hyväksymiseen omana yksilönään on tiedostaa, että koiraakaan ei voi muokata loputtomiin. Voimme tarjota koiralle erilaisia selviytymisvälineitä ja -keinoja, voimme muokata koiran käytöksiä tiettyyn rajaan asti, voimme arkea muuttamalla vaikuttaa koiran elinympäristöön. Mutta vaikka tekisimme mitä, me emme voi muuttaa koiran perusluonnetta. Meidän on pakko pelata niillä korteilla, jotka meille on jaettu.

Tämä aihe tuntuu niin tärkeältä, että taidan jatkaa erikseen seuraavassa postauksessa konkreettisista vinkeistä, jotka ovat auttaneet itseäni päästämään irti pettymyksestä ja hyväksymään Luckyn arkuuden ja epävarmuuden pysyvänä osana sitä. Kuulisin myös seuraavaa postausta ajatellen todella mielelläni muidenkin ajatuksia aiheesta - onko sinulla joskus ollut hankaluuksia hyväksyä omaa koiraa sellaisenaan, haasteineen? Miten olet asiaa työstänyt vai oletko ollenkaan?

Kiitollinen kaikista kommenteista!

Postauksen toinen osa löytyy nyt täältä.